Dialogi

Dialogi (kr. dia 'kautta' + logos 'sana') on kahden tai useamman ihmisen vuoropuhelua, keskustelua. Dialogi voi olla myös muun muassa suoran esityksen muotoon kirjoitettu teksti tai teos, jossa on useampi kuin yksi puheenvuoron käyttäjä (esimerkiksi sokraattinen dialogi tai näytelmä).

On erotettava aito dialoginen vuorovaikutus (rakentava vuorovaikutus) rinnakkaisista toisiinsa vaikuttamattomista monologeista (kilpaileva vuorovaikutus).

Dialogi juontuu kreikan kielen sanoista dia ja logos. Logos tarkoittaa sanan merkitystä (sanan sisältöä tai ajatusta), ja dia tarkoittaa kautta tai lävitse. Siten dia-logos tarkoittaa merkityksen tai ymmärryksen virtausta keskustelijoiden lävitse.

Antiikin aikana filosofiset kirjoitukset laadittiin usein dialogimuotoon (Platon, Aristoteles), ja perinne on jatkunut uudelle ajalle saakka (Galileo Galilei). Mannermaisessa filosofiassa dialogia ovat 1900-luvulta alkaen tarkastelleet muun muassa Mihail Bahtin, Martin Buber ja Hans-Georg Gadamer. Teoksessaan Wahrheit und Methode Gadamer korostaa sitä, kuinka aidossa dialogissa keskustelun osapuolet ovat valmiita muuttamaan käsityksiään:

»Ennen kaikkea olemme varmoja siitä, että kieli, jossa jokin tulee puheeksi, ei ole jommankumman keskustelukumppanin määrättävissä olevaa omaisuutta. Jokainen keskustelu edellyttää yhteistä kieltä, tai paremminkin se muodostaa yhteisen kielen. – – Tämä ei ole ulkoinen tapahtumasarja, jossa säädettäisiin työkaluja, niin, ei ole oikein edes sanoa, että keskustelijat mukautuvat toisiinsa; paremminkin he molemmat joutuvat keskustelun onnistuessa sen asian totuuteen, joka liittää heidät uuteen yhteisyyteen. Keskustelussa tavoitettu yhteisymmärrys ei ole silkkaa oman näkökannan näyttelyä ja läpiviemistä vaan muuttumista kohti yhteisyyttä, eikä ihminen pysy siinä entisenään.^[1]»

Dialogin käsitettä on käytetty niin filosofiassa, psykoterapiassa, opetuksessa, draamassa kuin organisaation kehittämisessä. Terapiassa ollaan kiinnostuneita terapeutin ja potilaan välisestä dialogista ja siitä, millainen dialogi tukee potilaan kehitystä. Opetuksessa haasteena on oppilaan oppiminen: miten inspiroida dialogin kautta oppilas ja opettaja yhteiselle oppimismatkalle.

Organisaatioiden kehittämisessä dialogi-sana on tullut esille erityisesti, kun puhutaan uuden luomisesta, informaation kulusta, työhyvinvoinnista tai strategian toteuttamisesta.

Dialogisessa lähestymistavassa ajatellaan, että asioita voidaan parhaiten ymmärtää ja tutkia yhteisessä vuoropuhelussa. Tarvitaan yhteistä ajattelua, niin ettei yksi taho sanele, miten asiat ovat. Yhteiskunnallisesti dialogia tarvitaan, jotta arkielämää voidaan ymmärtää eri näkökulmista ja löytää entistä parempia ratkaisuja.

Dialogi edellyttää osallistujilta dialogitaitoja. Ilman dialogitaitoja keskustelusta voi tulla poteroihin vetäytynyttä väittelyä, ohi puhumista tai pinnallista keskustelua, joka ei tuota uusia oivalluksia tai joka turhauttaa.

Ehkä keskeisin dialogin taito on kyky käsitellä omia tunteitaan. Tämä tarkoittaa ensimmäiseksi kykyä tunnistaa itsessä liikkuvat tunteet. Jos tällaista taitoa ei ole kehittynyt, keskustelija reagoi keskusteluun voimakkaasti tunteella ja provosoituu vahvasti, mikä ei edistä rakentavaa keskustelua.

Erityisesti jos ryhmä on suuri, dialogi asettaa osallistujille suuria haasteita. Osallistujien on kyettävä käsittelemään turhautumisen tunteita, joita syntyy siksi, että suuressa ryhmässä ei riitä jokaiselle jäsenelle paljon puheaikaa.

Toisena taitona on kyky kuunnella. Tämä edellyttää harjoitettua taitoa hiljentää edes hetkeksi omat ajatuksensa siten, että voi tarkkaavaisesti kuunnella toista henkilöä. Ilman tätä taitoa ihminen herkästi kuulee omat ennakkoluulonsa sen sijaan, että kuuntelisi, mitä toinen sanoo. Kuuntelun taitoon liittyy taito esittää tarkentavia ja toista ihmistä rohkaisevia kysymyksiä.

Tärkeä taito on myös kyetä ilmaisemaan omia ajatuksiaan. On hyvä puhua minä-muodossa, se edistää selkeyttä ja rehellistä ilmaisua, toisin sanoen pitää puhua suoraan, mitä ajattelee ja miksi. Puhumisen taitoon liittyy myös kyky ilmaista itseään siten, että ei hyökkää, arvostele tai tuomitse muita.

Tällaisen puhumisen taidon takana on tietenkin ajattelu: miten suhtaudun muihin, miten tärkeänä näen arvostuksen ihmisten välisissä suhteissa ja miten tietoisesti pyrin edistämään arvostusta.

Nuo kolme edellä mainittua taitoa, tunteiden käsittelytaito, kuuntelemisen taito ja puhumisen taito liittyvät tietenkin toisiinsa.

Neljäntenä keskeisenä taitona, erityisesti jos dialogia käytetään yhdessä oppimisen ja oivaltamisen työkaluna, on kyky nähdä yhteisestä keskustelusta osien summana hahmottuvia taustavoimia tai –uskomuksia. Kun jokainen osallistuja on tuonut keskustelun kautta oman kontribuutionsa, voidaankin oivaltaa esimerkiksi, että käsiteltävä asia ei olekaan sellainen kuin vain yhden ihmisen näkökulmasta tarkasteltuna voisi luulla.

Suuria järjestelmiä, kuten organisaatioita tai yhteiskuntaa, kehitettäessä dialogi on käytännössä ainoa mahdollisuus. Ensinnäkin yksittäinen taho ei voi hahmottaa kokonaisuutta, vaan tarvitaan systeemin eri puolilta tulevien tahojen näkemyksiä, jotta kokonaisuutta voidaan hahmottaa. Toiseksi kehitysajatusten luominen edellyttää systeemin jäsenten osallistumista. Kolmanneksi kehitystoimenpiteiden käytäntöönpano edellyttää, että ihmiset ovat voineet osallistua, sillä se edistää toimenpiteisiin sitoutumista. Toimeenpanossa tarvitaan myös jatkuva dialogia, jotta suuntaa voidaan tarpeen vaatiessa korjata.

Dialogi edellyttää riittävää turvallisuutta. Turvallisuus syntyy arvostuksen kautta. Arvostus rakentuu kyvystä tarkastella asiaa toisten näkökulmista ja hyväksyä ne subjektiivisesti tosina. Arvostus rakentuu myös ymmärryksestä, että jokaisella on yhtäläinen oikeus osallistua.

• Asiakasdialogi
• Dialektiikka
• Dialoginen filosofia
• Keskustelu
• Keskustelun periaatteet
• Monologi
• Sokraattinen dialogi, antiikin Kreikassa kehittynyt keskusteleva kirjoitusmuoto
• Synergia
• Yhteiskehittely

• Gadamer, Hans-Georg: Wahrheit und Methode: Grundzüge einer philosophischen Hermeneutik. ([1960.] Gesammelte Werke I) Tübingen: J. C. B. Mohr, 1990. ISBN 3-16-145616-5

• Buber, Martin: Die Schriften über das dialogische Prinzip. Heidelberg: Schneider, 1950.
• Englund, Boel – Sandström, Birgitta (toim.): Dialogen som idé och praktik. Stockholm: Carlssons, 2012. ISBN 978-91-7331-551-7
• Roman, Jani: A Study of Organizational Dialogue: Facing the truth, gaining inspiration and creating understanding of the function of an organization. Diss. 2005. Verkkoversio.

• Koskinen, Anssi Kaarlo: Dialogi on valtapeliä – Nicholas Burbulesin haastattelu. Jyväskylän yliopisto. Arkistoitu 26.4.2015.