Saattue PQ 17
| Saattue PQ 17 | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa toista maailmansotaa | |||||||
 Osa saattue PQ 17:stä Islannissa
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
|
|
| ||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
9 sukellusvenettä |
6 hävittäjää | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
5 lentokonetta |
22 rahtialusta | ||||||
Saattue PQ 17 oli toisen maailmansodan brittiläinen Neuvostoliittoon sotatarvikkeita kuljettanut saattue Jäämerellä Islannista Arkangeliin kesällä 1942. Saksan laivaston taistelulaiva Tirpitzin aiheuttaman uhan takia saattueen käskettiin hajaantua, jolloin rahtilaivat jäivät ilman suojaa ja useimmat niistä tuhoutuivat.[1]
Taustaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Elokuussa 1941 aloitetut Jäämeren saattueet kulkivat aluksi turvallisesti perille. Yhdeksän kuukauden aikana menetettiin vain yksi 103 laivasta. Saksalaiset oivalsivat niiden tärkeän merkityksen toukokuussa 1942. Saattue PQ 16 menetti kahdeksan alusta, jolloin Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimien esikuntapäällikkö vaati kuljetusten lopettamista. Pääministeri Winston Churchill piti kiinni toiminnasta: ”Ymmärrän epäilynne, mutta katson saattueiden olevan velvollisuutemme.”[1]
Operaatio Rösselsprung
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Saattue PQ 17 lähti liikkeelle 27. kesäkuuta 1942. Sen turvana oli koko matkan ajan lähisuojaus johtajanaan komentaja (myöh. kommodori) Jack Broome sekä lisäksi vaarallisimmaksi arvioidulla osuudella kaukosuojaus johtajanaan kontra-amiraali Louis Hamilton. Saksalaiset havaitsivat saattueen kolme päivää lähdön jälkeen. Heidän tavoitteenaan oli tuhota saattue Norjaan sijoitetuilla yksiköillä. Suunnittelma nimettiin operaatio Rösselsprungiksi. Pohjois-Norjan yksiköistä voimakkain oli taistelulaiva Tirpitz. Lisäksi Norjassa olivat raskaat risteilijät Admiral Scheer ja Admiral Hipper sekä 20 sukellusvenettä ja ilmavoimien 5. ilma-armeija. Saksalaiset tiesivät Britannian laivaston lentotukialuksen olevan alueella. Tämän vuoksi Adolf Hitler kielsi Tirpitzin käyttämisen operaatio Rösselsprungissa.[1]
Ilmahyökkäys alkoi 2. heinäkuuta klo 19, jolloin kohteena olivat pelastusalukset. Myös sukellusveneet lähtivät liikkeelle. Toinen ja suurempi hyökkäys kohdistui kaksi päivää myöhemmin sairaalalaiva Zamalekiin. Kolme alusta upposi, mutta Zamalek pysyi pinnalla. Samaan aikaan Lontoossa siepattiin saksalaisten viesti, että Tirpitz olisi lähtenyt liikkeelle. Tiedustelu antoi kuitenkin vakuutuksen, ettei se olisi edes lähtövalmiina. Merivoimien komentaja Dudley Pound uskoi siepattua viestiä ja laski, että Tirpitz pystyisi iskemään saattueen kimppuun kuudessa tunnissa satamasta lähtönsä jälkeen.[1]
Komentaja Pound laskelmoi, että taistelu voitettaisiin houkuttelemalla Tirpitz ansaan. Hän antoi avustajiensa vastustuksesta huolimatta 4. heinäkuuta klo 21 käskyn, että saattueen tulee hajaantua. Suojaksi asetetut sota-alukset kääntyivät länteen, jossa Tirpitzin arveltiin olevan.[1]
Osa rahtilaivoista yritti pysyä sotalaivojen mukana, mutta niiden vauhti ei kuitenkaan riittänyt. Annettua käskyä uhmasi miinanraivaaja HMS Ayshiren päällikkö luutnantti Gradwell, joka jäi suojaamaan osaa rahtilaivoista. Kaikki Gradwellin ryhmän alukset pääsivät perille vihollista vältellen. Saksalaiset hyökkäsivät 5. heinäkuuta klo 17 lentokonein suojattomia rahtilaivoja vastaan. Puolessa tunnissa menetettiin seitsemän alusta, joiden miehistöt siirtyivät pelastusveneisiin. Tilanteen muututtua Hitler salli myös Tirpitzin merelle lähdön, mikä tapahtui 5. heinäkuuta klo 10. Brittien sotalaivat puolestaan saivat käskyn välttää tuhoja, mutta mennä pelastamaan rahtialusten eloonjääneitä, kun se olisi turvallista. Saksalaiset luulivat, että sotalaivastot iskisivät yhteen, mutta mitään yhteenottoja ei tapahtunut.[1]
Seuraavina päivinä Saksan laivaston sukellusveneet upottivat seitsemän alusta. Operaatio lopetettiin, kun upotettavia ei enää löytynyt. Saattueen 35 rahtilaivasta 11 pääsi perille. Paluumatkalla menetettiin vielä kaksi alusta. Tappiot olivat 153 merimiestä, 22 rahtialusta, yksi sairaalalaiva, laivaston säiliölaiva eli 142 518 tonnia, 3 350 moottoriajoneuvoa, 430 panssarivaunua, 210 pommikonetta, 99 316 tonnia varaosia, ampumatarvikkeita, panssarilevyjä ym.[1]