Neorealismi (elokuva)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tulostettavaa versiota ei enää tueta ja siinä voi olla renderöintivirheitä. Päivitä selaimesi kirjanmerkit ja käytä selaimen tavallista tulostustoimintoa sen sijaan.
Anna Magnani elokuvassa Rooma – avoin kaupunki.

Neorealistinen elokuva on Italiassa 1940- ja 1950-lukujen taitteessa kukoistanut elokuvaliike. Se syntyi toisen maailmansodan jälkeen ja oli teemoiltaan antifasistinen. Ensimmäisenä neorealistisena elokuvana pidetään Roberto Rossellinin elokuvaa Rooma – avoin kaupunki (1945). Seuraavan kymmenen vuoden aikana tehtiin noin 90 neorealistista elokuvaa. Vaikka liike on arvostettu, se ei menestynyt kovinkaan hyvin Italian elokuvateattereissa.

Neorealismi ei ollut yhtenäinen liike, mutta sen elokuviin liitetään useita piirteitä, joita esiintyy useimmissa neorealistissa elokuvissa. Tällaisia piirteitä ovat muun muassa amatöörinäyttelijöiden käyttö, jokapäiväisen elämän kuvaaminen ja elokuvien dokumentaariset sekä yhteiskunnalliset piirteet.

Neorealismin kausi

Massimo Girotti ja Clara Calamai elokuvassa Riivaajat.

Vaikka Roberto Rossellinin elokuvaa Rooma – avoin kaupunki (1945) pidetään ensimmäisenä varsinaisena neorealistisena elokuvana, tyylin edeltäjäksi luetaan yleensä Luchino Viscontin ohjaama Riivaajat (1943).[1] Viscontin mukaan termin neorealismi liitti elokuva-alaan ensimmäisenä leikkaaja Mario Serandrei, joka vuonna 1943 viittasi sanalla juuri Riivaajiin.[2]

Rossellinin elokuvan jälkeen seurannutta vuosikymmentä korostetaan usein historiankirjoituksessa neorealismin kaudeksi, mikä on kuitenkin hieman harhaanjohtavaa, sillä vain hieman yli 10 prosenttia Italiassa vuosina 1945–1953 tehdyistä elokuvista oli neorealistisia. Kaikkiaan neorealistiksi elokuviksi voidaan kutsua noin 90 tuona aikana tehtyä elokuvaa.[3] Merkittävin neorealisti oli Roberto Rossellini, jonka Rooma – avoin kaupunki, Paisa – vapauden tuli (1946) ja Saksa vuonna nolla kutsutaan ”sotatrilogiaksi”. Muita merkittäviä neorealistisia elokuvia olivat muun muassa Vittorio De Sican Sciuscià – viattomat (1946), Polkupyörävaras (1948) ja Umberto D. – elämän vanki (1952) sekä Luchino Viscontin Maa järisee (1948) ja Bellissima (1951).[4]

Vaikka monia neorealistisia elokuvia pidetään nykyään mestariteoksena, tyyli ei Italiassa ollut missään vaiheessa erityisen suosittu. Kaupallisina menestyksiä olivat vain muutamat tyylin elokuvista, kuten Rooma – avoin kaupunki, joka oli vuosien 1945–1946 katsotuin elokuva, Paisa – vapauden tuli, Pietro Germin Lain nimessä, Polkupyörävaras ja Giuseppe De Santisin Katkeraa riisiä.[3] De Sican Umberto D. – elämän vanki menestyi elokuvateattereissa todella huonosti ja vaikutti osaltaan koko liikkeen katoamiseen.[5]

Tyyli ja teemat

Neorealismi ei ollut yhtenäinen liike, vaan nimellä kutsutaan erilaisia Italiassa 1940- ja 1950-luvuilla tehtyjä elokuvia, joilla oli joitakin yhtenäisiä piirteitä. Elokuvia yhdistivät tietyt metodit, asenteet, aihepiirit ja ideologia. Neorealistisissa elokuvissa käytettiin usein amatöörinäyttelijöitä, ne kuvattiin aidoissa kohteissa, niissä pyrittiin usein lähellä jokapäiväistä elämää ja kuvaamaan elämää sodan jälkeisessä Italiassa. Lisäksi taustalla oli usein toive politiikan uudistumisesta fasistisen diktatuurin ja natsivaltauksen jälkeen.[5] Kriitikko André Bazinin mukaan neorealistiset elokuvat ilmensivät perinteisten elokuvakonventioiden kieltämistä ja niissä käytettiin dokumentaarisia keinoja. Tyyliin sisältyi lisäksi antifasistisen liikkeen vaalima solidaarisuuden sanoma.[6]

Aihepiirinsä takia neorealismi liitetäänkin usein vahvasti realistisen kirjallisuuden perinteisiin. Osittain tästä syystä elokuvakriitikot painottavatkin neorealismissa nimenomaan kuvauksen dokumentaarisia ja yhteiskunnallisia piirteitä. Suurin osa neorealistisista taiteilijoista ei kuitenkaan yhdistä elokuviaan realistiseen perinteeseen. Poikkeuksen tekee De Sican kanssa yhteistyötä tehnyt käsikirjoittaja Cesare Zavattini.[6]

Lähteet

  • Bondanella, Peter: Italialainen elokuva neorealismista nykypäivään. Suomentanut Anttila, Eila. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, 1993. ISBN 951-37-1018-1
  • Brunetta, Gian Piero: The History of Italian Cinema. Princeton, New Jersey: Princeton University Press, 2009. ISBN 978-0-691-11988-5 (englanniksi)
  • Moliterno, Gino: Historical Dictionary of Italian Cinema. Lanmham, Maryland: Scarecrow Press, 2008. ISBN 978-0-8108-6073-5 Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 12.12.2012). (englanniksi)
  • Morandini, Morando: Italy from Fascism to Neo-Realism. (Nowell-Smith, Geoffrey (toim.): The Oxford History of World Cinema) Oxford: Oxford University Press, 1996. ISBN 0-19-811257-2 (englanniksi)
  • Vincendeau, Ginette (toim.): Encyclopedia of European Cinema. London: Cassell & British Film Institute, 1995. ISBN 0-304-33305-0 (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ Moliterno, s. 221.
  2. ↑ Morandini, s. 357.
  3. ↑ a b Bondanella, s. 43.
  4. ↑ Morandini, s. 358.
  5. ↑ a b Vincendeau, s. 302–303.
  6. ↑ a b Bondanella, s. 39–40.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Neorealismi_(elokuva)&oldid=21705378”