Dorrani-valtakunta

Dorrani-valtakunta oli Ahmad Šah Dorranin perustama paštuvaltakunta, joka muodostui vuonna 1747 persialaisen sotapäällikön Nadir Šahin perustaman afšaridi-dynastian raunioille. Dorrani-valtakuntaa pidetään Afganistanin historiankirjoituksessa maan syntynä. Monarkia säilyi Afganistanissa aina 1970-luvulle saakka, vaikka itse Dorrani-dynastia sammui Barakzai-klaanin nousutua valtaan 1826.^[1][2]

Dorrani-valtakunnan perustaja Ahmad Šah Dorrani, oli alkuperäiseltä nimeltään Ahmad Khan. Hän oli syntynyt vuonna 1723. Hän oli Saduzai-klaaniin klaaniin kuulunut ja ylhäistä asemaa ollut abdali-paštu. Hänen isänsä oli entinen Heratin hallitsija. Abdalit olivat olleet aiemmin Nadir Šahin vastustajia, mutta myöhemmin he liittyivät Nadirin joukkoihin ja Ahmad Khanista tuli yksi Nadirin luottoupseereista. Nadir Šah murhattiin vuonna 1747, minkä jälkeen tämän perustaman afšaridi-dynastian valta alkoi välittömästi rapistua ja se menetti otteensa valtakunnan itäosista. Nadir Šahin kuoltua Ahmad Khan palasi komentamansa neljäntuhannen miehen abdali-ratsuväkijoukon kanssa Kandahariin, missä abdali-ylimysten neuvosto valitsi hänet uudeksi kuninkaaksi vuonna 1747. Abdalit nousivat hallitsevaan asemaan erityisesti sen vuoksi, että kilpaileva ghelzai-paštut oli murskattu Nadir Šahin valloitusretkillä perusteellisesti.^[1][3]

Ahmad Šah Dorrani alkoi rakentaa uutta valtakuntaa Kandaharin ympärille, mikä onnistui aluksi hyvin, sillä Nadir Šah oli jo kukistanut lähialueiden vahvimmat kilpailijat, ghelzait ja uzbekit, eikä Intian suunnalla heikentynyt Mogulivaltakunta enää kyennyt uhkaamaan Dorrani-valtakuntaa. Ahmad Šah pystyi alistamaan Hindukušin alueen tadžikit, turkmeenit ja hazarat tunnustamaan ylivaltansa.^[1][4]

Ahmad Šah yritti alistaa valtansa alle myös Iranin ylänköön kuuluneet, Nadir Šahin aikaiset afsaridivaltakunnan alueet, mutta hyökkäykset torjuttiin. Koska valtakunta ei kyennyt laajenemaan länteen, Ahmad Šah kohdisti katseensa itään.^[1] Ahmad Šah teki useita sotaretkiä Intiaan, missä rappeutuva Mogulivaltakunta ei kyennyt estämään paštujen hyökkäyksiä. Delhi ryöstettiin jälleen, ja Kashmir, Punjab ja Sindh liitettiin Dorrani-valtakunnan hallitsemiin alueisiin, mutta paštujen valta alueella ei kuitenkaan vakiintunut. Paštujen sotaretkien vuoksi Mogulivaltakunta menetti lopullisesti otteensa Pohjois-Intiassa. Sen sijaan Mogulivaltakunnan rippeille syntynyt Marathivaltakunta vastusti edelleen paštujen valtaa alueella.^[1][5]

Marathit olivat laajentaneet merkittävästi valtakuntaansa Pohjois-Intiassa luhistuvan Mogulivaltakunnan kustannuksella. Mogulien lopullisen rappion jälkeen laajentumishaluisten Dorrani-valtakunnan ja Marathivaltakunnan välinen yhteenotto oli väistämätön. Marathit saivat aluksi taistelussa yliotteen ja työnsivät paštut takaisin lähtöalueilleen. Asetelma alkoi kuitenkin kääntyä Ahmad Šahin joukkojen eduksi. Hindulaisilla maratheilla oli ylivoimainen tykistö paštuihin nähden, mutta heidän uskonnollinen ehdottomuutensa karkotti liittolaiset. Sen sijaan Ahmad Šah sai houkutelluksi tuekseen islamilaisia liittolaisia. Viimeinen valtakuntien välinen taistelu käytiin vuonna 1761, samalla taistelukentällä, jolla Baburin ja Ibrahim Lodin joukot olivat kohdanneet kaksisataa vuotta aiemmin. Panipatin kolmannessa taistelussa marathit kokivat murskaavan tappion, ja jäljelle jääneet marathijoukot joutuivat perääntymään takaisin etelään. Tappion myötä Marathivaltakunta ei enää kyennyt nousemaan merkittäväksi voimatekijäksi Pohjois-Intiassa. Sen sijaan sikhit vastustivat edelleen paštujen vallan leviämistä alueelle. Sikhijoukot valloittivat ajoittain Lahoren kaupungin hallintaansa, ja paštut ryöstivät sikhien pyhän kaupungin Amritsarin, mutta kumpikaan osapuoli ei saavuttanut ratkaisevaa voittoa.^[1][4][5]

Dorrani-valtakunnan pohjoisrajalla taistelut eivät olleet yhtä kiivaita. Uzbekkien Buharan kaanikunta pyrki valtaamaan takaisin alueitaan nykyisessä Pohjois-Afganistanissa, mutta uzbekkiemiirin kanssa päädyttiin sopimukseen, jolla valtakuntien rajaksi tuli Amudarjajoki.^[4] Ahmad Šah Dorrani kuoli 1773. Elinaikanaan hän yhdisti paštuheimot, ja siksi nykyinen afganistanilainen historiankirjoitus pitää häntä valtakunnan perustajana. Puolueeton historiantulkinta pitää kuitenkin todennäköisempänä, että tämänkaltaista kansallista suunnitelmallisuutta ei ollut, vaan hän koetti valloittaa takaisin Nadir Šahin rakentaman imperiumin rajat.^[6] Valtakunnan perustaminen ja sotamenestys perustuivat pitkälti paštujen vahvaan sotilasvoimaan. Afganistanin kuivilla ja vuoristoisilla seuduilla on vain vähän laidun- ja viljelysmaata, ja koska kaikille ei ole maata viljeltäväksi, on sotaväkeen liittyminen tarjonnut elinkeinon. Satojen vuosien ajan sekä Delhin sulttaanit että mogulikeisarit olivat värvänneet armeijoihinsa paštuja. Ahmad Šah käytti tätä perinteistä yhteiskuntarakennetta Dorrani-valtakunnan hyväksi. Hän kuitenkin myös ymmärsi paštujoukkojen aiheuttaman sisäisen uhan, mikäli vuoristoheimot eivät saisi vastinetta keskusvallan hyväksi lähettämilleen sotilaille.^[6]

Ahmad Šahin kuoltua valtaan nousi hänen poikansa Timur Šah. Hänellä ei ollut paštuylimysten keskuudessa samaa auktoriteettia kuin isällään, ja Dorrani-valtakunnan tasapaino alkoi horjua paštuheimojen kääntyessä toisiaan vastaan. Syntynyttä heikkoutta käyttivät hyväkseen pohjoisessa Buharaa hallinneet manghitit ja idässä sikhit, jotka laajensivat valtakuntiaan Dorrani-valtakunnan kustannuksella. Lännessä taas Persian qadžar-dynastia valloitti Nadir Šahin aikaisen pääkaupungin Mašhadin. Dorranien onneksi persialaisten huomio kiinnittyi venäläisten uhan torjumiseen näiden hyökättyä Luoteis-Persiaan. Timur Šahin kuoli vuonna 1793, ja hänen jälkeensä Dorrani-valtakunnan sisäpolitiikkaa leimasi hänen poikiensa välinen valtataistelu. Vuosina 1793–1823 maata hallitsi viisi Timur Šahin poikaa, eikä yksikään poistunut valtaistuimelta luonnollisen kuoleman kautta. Epävakaan hallinnon vuoksi keskusvalta pystyi pitämään hallussaan vain tukialueidensa lähiympäristöä. Timur Šahia on pidetty afganistanilaisessa historiankirjoituksessa taitamattomana hallitsijana, joka romutti isänsä rakentaman Dorrani-valtakunnan. Todellisuudessa kuitenkin valtakunnan rakenne oli hatara, käytännössä paštuheimojen löyhä liitto, ja se saattoi menestyä niin kauan kuin lähialueilla oli ryöstettävää. Ryöstelyä taas helpotti lähialueiden valtatyhjiö, joka oli syntynyt mogulien ja safavidien vallan romahtaessa. Mutta tyhjiö oli 1700-luvun lopulla täyttymässä. Tällä kertaa sen täyttivät britit ja venäläiset, joista tuli paštuille täysin uudenlainen uhka.^[6]

Dorrani-valtakunta ei vielä 1700-luvulla joutunut tekemisiin Itä-Intian kauppakomppanian kanssa, sillä sikhit toimivat maiden välissä puskurina. Tilanne oli kuitenkin muuttumassa, ja Dorrani-valtakunta ajautui osaksi siirtomaavaltojen politiikkaa. Alkusysäyksenä oli se, että Persian qadžar-dynastia solmi vuonna 1807 liittosopimuksen Napoleonin Ranskan kanssa. Se sai britit huolestumaan Intian puolustuksesta.^[7] 1700-luvun seitsenvuotinen sota ja suuri siirtomaasota muuttivat brittien tavoitteita Intian niemimaalla, kun britit ja ranskalaiset kilpailivat kauppavallasta Intiassa.^[7][5] Mountstuart Elphinstonen johtama brittilähetystö saapui vuonna 1809 Peshawariin solmimaan dorranihallitsija Šudža' Šah Dorranin kanssa puolustussopimusta Persian uhkaa vastaan, mutta pian Dorrani-hovi ajautui jälleen valtataisteluihin.^[7]

Šudža Šah oli itse noussut valtaistuimelle syrjäyttämällä vuonna 1803 veljensä Mahmud Šahin. Hän oli hyödyntänyt Mahmudin sotavoimien poissaoloa Kabulista ja lähettänyt veljensä vangiksi Bala Hisarin linnoitukseen, mistä tämän kuitenkin onnistui paeta ja koota sotaväkensä uudelleen. Šudža'an ja Mahmudin joukkojen yhteenotossa taistelu kääntyi Mahmudin voitoksi. Šudža Šah joutui pakenemaan brittien suojelukseen, missä oli jo hänen veljensä ja entinen hallitsija, vuosina 1790–1800 hallinnut Zaman Šah, jonka Mahmud oli syrjäyttänyt ja sokaissut vuonna 1800. Vallankaappauksen vuoksi brittien solmima sopimus Dorrani-hovin kanssa valui hukkaan. Brittien tilannetta kuitenkin helpotti se, että myös Persian ja Ranskan sopimus jäi lyhytaikaiseksi ja myös Napoleonin sodat päättyivät. Muuttuneen tilanteen vuoksi brittien kiinnostus nykyisen Afganistanin alueeseen lopahti, sillä Intian koilliskolkan puolustus muita siirtomaavaltoja vastaan ei ollut enää polttava kysymys.^[7]

Mahmud Šahin ulkopoliittisiin ongelmiin kuului 1800-luvun alussa myös Randžit Singhin johtama, Punjabissa sijainnut Sikhivaltio. Sikhit voittivat paštujen armeijan ja valloittivat Kashmirin ja Peshawarin Dorraneilta.^[2] Dorrani-valtakunnan johdossa Mahmud Šah onnistui kuitenkin suututtamaan saduzai-dynastian merkittävimmän tukijan, voimakkaan Barakzai-klaanin, joka oli tukenut häntä valtaannousussa ja Šudža' Šah'n syrjäyttämisessä. Mahmud surmasi merkittävän Barakzai-klaanin jäsenen, mutta on epävarmaa, olivatko Mahmudin motiivit henkilökohtaiset vai katsoiko hän Barakzai-klaanin vaikutusvallan kasvaneen liikaa. Teko oli kuitenkin Mahmud Šahille kohtalokas virhearvio, sillä valtakunta lipesi hänen otteestaan ja Barakzait valtasivat Kabulin. Mahmud pakeni Heratiin, missä hän hallitsi kuolemaansa asti, vuoteen 1829. Barakzait asettivat uudeksi kuninkaaksi Timurin kaksi muuta poikaa, jotka olivat käytännössä Barakzai-klaanin nukkehallitsijoita. Vuosina 1818–1819 valtakunnan nimellinen hallitsija oli Sultan Ali Šah ja tämän jälkeen vuoteen 1823 asti Aijub Šah.^[2][8] Britit onnistuivat vielä ensimmäisen afgaanisodan aikana vuonna 1839 palauttamaan hetkellisesti valtaan itselleen suotuisamman Dorrani-vallan, ja istuttamaan Sudža' Šah'n uudelleen valtaistuimelle. Sota oli kuitenkin brittien kannalta katastrofaalinen ja sotavoitoista huolimatta britit vetäytyivät takaisin Intiaan pian sodan päätyttyä. Samalla Sudža' Šah menetti tärkeimmän tukijansa, brittiläiset sotajoukot. Sudža' Šah murhattiin pian brittien vetäydyttyä vuonna 1842. Hänen mukanaan kuolivat viimeisetkin Dorrani-vallan rippeet.^[9]

• Sergejeff, Andrei: Afganistanin historia. Suomentanut  . Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-219-4
• Tammita-Delgoda, Sinharaja: Matkaopas historiaan - Intia. Suomentanut Toppi, Anne. Suomi: Kustannusosakehtiö Puijo, 1996. ISBN 951-579-030-1