Käytännöllisen järjen kritiikki

Käytännöllisen järjen kritiikki (saks. Kritik der praktischen Vernunft) on Immanuel Kantin vuonna 1788 julkaisema kirja, jota pidetään hänen moraaliopillisena pääteoksenaan. Teos käsittelee velvollisuusetiikkaa, ja se tunnetaan myös ”toisena Kritiikkinä” — sitä edelsi Puhtaan järjen kritiikki (1781) ja seurasi Arvostelukyvyn kritiikki (1790).

Teoksen esipuheessa ja johdannossa Kant hahmottelee tulevaa. Ne keskittyvät lähinnä teoreettisen ja käytännöllisen järjen tilanteen vertailuun, käsitellen sitä, kuinka Käytännöllisen järjen kritiikki vertautuu Puhtaan järjen kritiikkiin.

Puhtaan järjen kritiikki käsitteli puhtaan teoreettisen järjen kritiikkiä metafyysisten totuuksien saavuttamisessa. Kant katsoi, että metafyysiset totuudet ovat puhtaan teoreettisen järjen saavuttamattomissa, ja hänen johtopäätöksensä oli, että puhtaalla järjellä tulee olla rajat, koska se tuottaa epäselviä argumentteja silloin, kun sitä käytetään sille soveliaan alueen ulkopuolella. Käytännöllisen järjen kritiikki ei kuitenkaan ole puhtaan käytännöllisen järjen kritiikki vaan enemmänkin sen puolustus. Kant katsoi, että se on kykenevämpi toimimaan paremman moraalisen toiminnan pohjana kuin haluihin pohjautuva käytännöllinen järki. Näin teos on sovelletun käytännöllisen järjen kritiikki. Puhdasta käytännöllistä järkeä ei tullut rajoittaa vaan kehittää.

Kant esittää, että vaikka ensimmäinen Kritiikki oli antanut ymmärtää, että Jumala, vapaus ja kuolemattomuus ovat tuntemattomia, toinen Kritiikki lieventää tätä väitettä. vapaus voidaan tuntea, koska se on moraalilain paljastama. Jumala ja kuolemattomuus pysyvät tuntemattomina, mutta käytännöllinen järki vaatii uskoa näihin järjen postulaatteihin. Kant kutsuu tyytymättömät kriitikkonsa jälleen kerran tarjoamaan todistuksen Jumalan olemassaololle ja näyttää, että tämä on mahdotonta, koska erilaiset argumentit (kuten ontologinen, kosmologinen ja teleologinen todistus) Jumalan olemassaololle riippuvat kaikki olennaisesti siitä ajatuksesta, että olemassaolo on Jumalan käsitteeseen luonnostaan kuuluva ominaisuus. Kant katsoi, että teos oli itsenäinen aiemmin ilmestyneeseen Tapojen metafysiikan perustukseen nähden, vaikka se käsitteleekin sitä vastaan esitettyä kritiikkiä. Käytännöllisen järjen kritiikki toimii korkeammalla abstraktiotasolla kuin aiempi teos.

Kant vastaa teoksessaan saamaansa aiheelliseen arvosteluun, mutta hylkää ison osan arvostelusta, jonka katsoo hyödyttömäksi. Hän katsoo, että monet ongelmat, joita lukijat ovat löytäneet hänen teoksestaan, ovat vain heidän omissa aivoissaan, jotka ovat liian laiskoja ymmärtämään hänen eettistä järjestelmäänsä kokonaisuudessaan. Ne, jotka syyttävät Kantia käsittämättömästä filosofisesta kielestä, Kant haastaa keksimään sopivamman kielen hänen ajatustensa esittämiseen tai todistamaan, että hänen ilmaisunsa ovat todella vailla merkitystä. Hän tyynnyttelee lukijaa sanoen, että toinen Kritiikki on helpommin lähestyttävissä kuin ensimmäinen.

Lopuksi johdanto esittää hahmotelman toisesta Kritiikistä. Se on mallinnettu ensimmäisen Kritiikin mukaan: ”Analytiikka” tutkii kysymyksessä olevan kyvyn toimintoja, ”Dialektiikka” puolestaan tutkii, kuinka tämä kyky voidaan johtaa harhateille, ja ”Menetelmäoppi” käsittelee moraalisen kasvatuksen kysymyksiä.

• Kant, Immanuel: Siveysopilliset pääteokset. (Tapojen metafysiikan perustus, Grundlegung zur Metaphysik der Sitten, 1785; Käytännöllisen järjen kritiikki, Kritik der praktischen Vernunft, 1788.) Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut J. E. Salomaa. 2. painos (1. painos 1931) Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-16889-0
• Kant, Immanuel: Käytännöllisen järjen kritiikki. (Kritik der praktischen Vernunft, 1788.) Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut Markus Nikkarla. Helsinki: Gaudeamus, 2016.

• Immanuel Kant: The Critique of Practical Reason Wikisource (englanniksi)
• Immanuel Kant: The Critique of Practical Reason Project Gutenberg (englanniksi)