Vuoden 2005 konklaavi

Paavin absoluuttisen valta-aseman vuoksi kirkollispoliittiset muutokset ovat mahdollisia vasta paavin kuoleman jälkeen. Kukin paavi harjoittaa paavinkautensa eli pontifikaattinsa aikana sellaista politiikkaa kuin haluaa, ja ainoastaan hallitsevalla paavilla on mahdollisuus päättää tämän politiikan sisällöstä. Paavia on mahdotonta erottaa virastaan,^[1] joten käytännössä paavi pystyy harjoittamaan haluamaansa politiikkaa aina elämänsä loppuun asti.

Paavin valta lakkaa kuitenkin olemasta heti hallitsevan paavin kuoltua. Tällöin katolinen kirkko joutuu sedisvakanssiin eli tilaan, jossa paavin piispanistuin on tyhjänä. Paavillinen valta siirtyy tällöin kardinaalikollegiolle, eli kardinaalien muodostamalle kokonaisuudelle. Nimellisesti korkeinta valtaa paavin kuoleman jälkeen pitää camerlengo-niminen kardinaalikamariherra, jonka tehtäväksi siirtyy paavinvaalin eli konklaavin järjestäminen.

Konklaavi on käytännössä ainoa tilanne, jossa kardinaalit voivat konkreettisesti muuttaa paavillisen politiikan kurssia. Konklaaveissa onkin yleensä nähtävissä muutoshalu kardinaalien keskuudessa; maallisiin asioihin keskittyvää paavia seuraa uskonnollinen paavi ja pitkäaikaista paavia lyhytaikainen paavi.^[1] Tästä syystä edellisen paavin lähipiiriin kuuluneilla kardinaaleilla ei välttämättä ole mahdollisuuksia konklaavissa, vaan kollegio pyrkii usein etsimään edellisestä paavista erottuvaa ehdokasta.^[1]

Pääartikkeli: Johannes Paavali II

Paavi Johannes Paavali II oli kuollessaan hallinnut katolista kirkkoa lähes 27 vuotta aina vuodesta 1978 saakka. Hänen pontifikaattinsa oli ollut pisin sitten 31 vuotta paavina toimineen Pius IX:n, joka oli paavina vuosina 1846–1878.

Johannes Paavali II oli paavina voimakas ja yksinvaltainen persoona, joka johti kirkkoa edeltäjiään konservatiivisemmin ja tiukemmin. Hän esimerkiksi nimitti paavina ollessaan piispoja tärkeille piispanistuimille yksinvaltaisesti ja paikoin myös vastoin paikallisten hiippakuntien yleistä tahtoa,^[2] julisti vuonna 1995 naispappeutta koskevat kysymykset loppuun käsitellyiksi^[3] ja samalla ilmoitti, että ”kirkolla ei ole mitään arvovaltaa antaa pappisvihkimystä naisille” ja myös vaati kaikkia kirkon jäseniä pitäytymään tässä ratkaisussa.^[3]

Johannes Paavali II oli ollut myös ensimmäinen mediapaavi. Voimakkaalla ja näkyvällä esiintymisellään hän sai paljon medianäkyvyyttä maailmassa ja pitkän virkakautensa aikana hänestä tuli tärkeä moraalivaikuttaja. Esimerkiksi Johannes Paavali II:n merkitys kommunismin luhistumiseen itäisessä Euroopassa ja varsinkin Puolassa oli erityisen suuri.^[4]

Konklaavin alkaessa katolisessa kirkossa oli kaikkiaan 184 kardinaalia. Heistä konklaaviin sai osallistua 117 alle 80-vuotiasta kardinaalia. Ikärajoituksen oli asettanut vuonna 1975 silloinen paavi Paavali VI.^[5]

Vatikaanin tiedottajan Joaquín Navarro-Vallsin mukaan kaksi kardinaalia oli ilmoittanut, etteivät he voi saapua Vatikaaniin huonon terveytensä takia. Sairauden vuoksi konklaavista pois jäivät filippiiniläinen Jaime Sin ja meksikolainen Alfonso Antonio Suárez Rivera, joten uutta paavia valitsemassa oli vain 115 kardinaalia. 58 konklaaviin osallistuvaa kardinaalia oli Euroopasta, ja heistä italialaiset olivat suurin ryhmä. Konklaavi kokoontui kardinaalidekaani Joseph Ratzingerin johdolla. Konklaavi oli ehdottoman salainen.

Katolisessa kirkossa ei voi enää olla yli 120:tä alle 80-vuotiasta kardinaalia, joilla siis olisi oikeus osallistua konklaaviin.^[5] Määrän mentyä alle 120:n voi paavi kuitenkin nimittää uusia kardinaaleja. Aikaisemmin suurimmillaan paavin valintaan oikeutettujen kardinaalien määrä on ollut 135.

Vuoden 2005 konklaavissa kardinaalikollegio ei ollut jakaantunut tasaisesti maiden ja maanosien kesken. Jotkut maat olivat selvästi muita paremmin edustettuina, ja kardinaalit olivat selvästi painottuneet Eurooppaan ja varsinkin Italiaan. Epätasapuolinen jakaantuminen ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä kardinaalikollegion kansainvälistyminen oli alkanut kunnolla vasta muutamaa vuosikymmentä ennen konklaavia. Esimerkiksi intialainen mies sai kardinaalin päähineen ensimmäistä kertaa vuonna 1953 Pius XII:n aikana ja japanilainen vuonna 1960 Johannes XXIII:n ollessa paavina.^[6] Vasta vuonna 1960 nimettiin ensimmäinen syntyperältään afrikkalainen kardinaali, Dar es Salaamin Laurean Rugambwa, jolle kardinaalin viran ojensi Johannes XXIII.^[6]

Vuoden 2005 konklaavissa italialaiset eivät kuitenkaan olleet enemmistössä, mikä on suhteellisen uusi ilmiö paavinvaaleissa. Edellinen paavi Johannes Paavali II oli ollut ensimmäinen ei-italialainen paavi satoihin vuosiin, ja ennen vuoden 2005 konklaavia epäiltiin, että tuleva paavi saattaisi jälleen olla kotoisin Italian ulkopuolelta.

Ennen konklaavia puhuttiin muun muassa Etelä-Amerikasta tulevan ehdokkaan mahdollisuuksista voittaa.^[7] Konklaavin ennakkosuosikkien joukossa oli muutama eteläamerikkalainen kardinaali, joiden mahdollisuuksia pidettiin suhteellisen hyvinä. Keskusteluissa mainittiin muun muassa Oscar Rodriguez Maradiaga Hondurasista, Claudio Hummes Brasiliasta, Jorge Mario Bergoglio Argentinasta, Jaime Ortega Kuubasta ja Dario Castrillion Hoyos Kolumbiasta.^[7] Kaikki näistä ehdokkaista omasivat Johannes Paavali II:n hallintoajalle tyypilliset opin moraalista, seksuaalisuudesta ja kirkon doktriineista. Ennen konklaavia jotkut asiantuntijat olivat sitä mieltä, että eteläamerikkalaisella kandidaatilla olisi todelliset mahdollisuudet nousta paaviksi. Keskustelussa nostettiin esiin maanosan vahvuuksista muiden maanosien suhteen se, että katolisen kirkon suosio maanosassa on väkilukuun suhteutettuna valtavaa, minkä lisäksi myös katolilaisia on määrällisesti paljon.^[7] Samalla huomautettiin, että amerikkalaiset kardinaalit olivat suurin yksittäinen ryhmä kardinaalikollegiossa heti eurooppalaisten jälkeen.^[7]

Puhuttaessa eri maanosista tulevien kardinaalien mahdollisuuksista huomautettiin myös, että valtiollisesti yhdysvaltalaiset kardinaalit muodostivat kardinaalikollegion toiseksi suurimman ryhmän.^[8] Yhdysvaltalaisia kardinaaleja osallistui konklaaviin yksitoista, kun taas italialaisia oli 24.^[8] Yhdysvaltalaisten määrästä huolimatta esimerkiksi CNN:n asiantuntija Thomas Reese totesi: "Italialaisia, joista on puhuttu [mahdollisina paaviehdokkaina], on kolme tai neljä, jonkin verran afrikkalaisia, kolme tai enemmän latinalaisen Amerikan kardinaaleja, jotka on mainittu. Amerikkalaiset eivät kuitenkaan ole kenenkään listalla."^[9][10]

Yhteensä konklaavissa oli äänioikeutettuna 117 kardinaalia viidestäkymmenestäkahdesta eri valtiosta.^[11]

lähde:^[11]

lähde:^[11]

Paavi Paavali VI:n tekemän päätöksen mukaan yli 80-vuotiaat kardinaalit eivät saa ottaa osaa paavinvaaliin, eivätkä he siten myöskään ole äänioikeutettuja tai kelvollisia nousemaan paavinistuimelle. Huolimatta tästä määräyksestä yli 80-vuotiailla kardinaaleille oli mahdollisuus vaikuttaa konklaavin lopputulokseen, vaikkeivat he itse äänestykseen saaneetkaan osallistua. Heidän vaikutusmahdollisuutensa olivatkin parhaimmillaan konklaavia edeltäneessä kardinaalien keskusteluluontoisessa tapaamisessa. Tällöin kardinaalit kertoivat mielipiteistään kirkon tulevaisuutta ja uutta paavia ajatellen, ja tällöin vanhimpien ja kokeneimpien kardinaalien ajatuksilla oli paljon painoarvoa.^[12]

Paavali VI:n sääntöä on kritisoitu, ja aikanaan kardinaalit vastustivatkin sitä. Toisaalta määräykselle on löytynyt puolustajia myös yli 80-vuotiaiden kardinaalien keskuudessa. Ennen vuoden 2005 konklaavia muun muassa australialainen kardinaali Cassidy totesi, "ettei näytä hyvältä, mikäli vanhoja kardinaaleja joudutaan kantamaan ylös portaita kameroiden edessä." Hänen mukaansa sellainen voisi saada ihmiset ajattelemaan: "Nämäkö henkilöt valitsevat paavin?"^[12]

Jo ennen itse konklaavia media nosti useita mahdollisia nimiä ennakkosuosikeiksi. Näistä ennakkosuosikeista käytetään epävirallista italialaista termiä papabile. Ennakkosuosikin valintaa paaviksi ei kuitenkaan voida pitää lainkaan selvänä. Konklaavin kulun ennustaminen on usein vaikeaa, eikä konklaavi välttämättä päädy ilmiselviltä vaikuttaviin ratkaisuihin. Usein vaali tuottaa jonkinlaisia yllätyksiä valinnoissaan, mitä kuvaa Roomassa käytetty sanonta: "joka menee konklaaviin paavina, tulee ulos kardinaalina".^[13] Valinnan ennustamattomuutta lisää paikoin se, että uuden paavin on saatava kardinaalien kahden kolmanneksen enemmistö puolelleen, ja koska kardinaalikollegio on yleensä paavikysymyksessä jakaantunut, on ennakkosuosikkien vaikea saada tarvittavaa kannatusta kasaan.^[13] Erimieliset kardinaalit joutuvatkin usein etsimään eri osapuolia tyydyttäviä kompromissiehdokkaita.^[13]

Italialaisista kardinaaleista mahdolliseksi paaviksi valittavia olivat Rooman piispan sijaisena toiminut Camillo Ruini, Venetsian patriarkka Angelo Scola, Vatikaanin pääministeri Angelo Sodano, Milanon arkkipiispa Dionigi Tettamanzi, maailman piispojen johtaja Giovanni Battista Re ja Milanon entinen arkkipiispa Carlo Maria Martini. Muita vahvoja ehdokkaita olivat kardinaalidekaani, saksalainen Joseph Ratzinger ja Prahan arkkipiispa Miloslav Vlk, Wienin arkkipiispa Christoph Schönborn ja nigerialainen Francis Arinze. Latinalaisen Amerikan kardinaaleista oli mainittu muun muassa Buenos Airesin arkkipiispa Jorge Mario Bergoglio, Méxicon arkkipiispa Norberto Rivera Carrera, São Paulon arkkipiispa Cláudio Hummes ja hondurasilainen Oscar Andrés Rodríguez Maradiaga, Aasiasta puolestaan Ivan Dias.

Uutistoimisto CNN nosti näistä ehdokkaista esille varsinkin Joseph Ratzingerin ja Dionigi Tettamanzin.^[9] Ennen konklaavia esitettyjen arvailujen mukaan kardinaalien tekemään valintaan vaikuttaisi ennen kaikkea uuden paavin ikä. Esimerkiksi "Inside the Vatican: The Politics and Organization of the Catholic Church" -kirjan kirjoittanut Thomas Reese epäili ennen konklaavia, että kardinaalit eivät halua uudeksi paaviksi nuorta, koska edellinen paavi Johannes Paavali II oli ollut paaviksi noustessaan poikkeuksellisen nuori.^[9] Lisäksi hän huomautti, että Johannes Paavali II:n pitkän pontifikaatin, joka kesti yli kaksi kertaa kauemmin kuin 1900-luvun paavien hallintokaudet keskimäärin, jälkeen kardinaalit eivät haluaisi heti perään yhtä pitkää paavinkautta.^[9] Toisaalta myös huomautettiin, ettei liian vanha ehdokas olisi myöskään hyväksi, sillä tällä olisi suuri riski muuttua yhtä huonokuntoiseksi ja sairaaksi mitä Johannes Paavali II oli viimeisinä vuosinaan.^[9]

Konklaavi kokoontui Sikstuksen kappelissa ja sen jäsenet olivat majoittuneet pyhän Martan taloon. Uuden paavin valitsemiseksi suoritettiin neljä äänestystä 18. – 19. huhtikuuta. Uudeksi paaviksi valittiin Ratzinger, joka valitsi nimekseen Benedictus, Siunattu. 1900-luvulla vain kaksi paavinvaalia saatiin päätökseen yhtä nopeasti.

Itse konklaavia edelsi kardinaalikollegion keskustelutilaisuus, jossa kardinaalit pääsivät esittämään näkemyksiään kirkosta, sille toivomastaan suunnasta ja itse tulevasta paavista.

Konklaavi aloitettiin 18. huhtikuuta, jolloin kardinaalit kerääntyivät Sikstuksen kappeliin valitsemaan uutta paavia. Konklaavin järjestelyissä noudatettiin perinteitä. Ensimmäinen päivä aloitettiin messulla, jonka jälkeen kardinaalit siirtyivät Sikstuksen kappeliin. Koska vaali on luonteeltaan salainen, nykyään kappeli jopa tarkastetaan vakoilulaitteiden varalta. Vuonna 2005 kappeliin oli rakennettu kaksoislattia, joka kätki alleen vakoilua estävää tekniikkaa. Ulkopuolisilta on pääsy kielletty konklaaviin, eikä kardinaalien lisäksi paikalla ole kuin muutama lääkäri sairauskohtausten varalta.

Myös itse äänestys on salainen, eikä annettuja äänimääriä kerrota julkisuuteen. Tästä huolimatta tiedot ovat usein päässeet ainakin jossain määrin vuotamaan, ja jotkin 1900-luvun konklaaveista tunnetaan jopa hyvinkin yksityiskohtaisesti. Italialaisen lehden Il Messaggeron tietojen mukaan ensimmäisen äänestyskerran jälkeen eniten ääniä keräsi kardinaali Carlo Maria Martini, jonka äänisaalis olisi ollut 40. Heti hänen takanaan oli lehden tietojen mukaan Joseph Ratzinger kolmellakymmenelläkahdeksalla äänellään. Loput äänet jakaantuivat muiden pääehdokkaiden välille. Toisaalta liikkeellä olevissa tiedoissa on ristiriitaisuuksia, ja joidenkin lähteiden mukaan Ratzinger olisi saanut noin 47 ääntä ensimmäisen äänestyskierroksen jälkeen. Tietojen todenperäisyyttä ei voida varmistaa, mutta joka tapauksessa on varmaa, ettei ensimmäisessä äänestyksessä päästy yksimielisyyteen paavista.^[14]

Toisen päivän äänestyksien jälkeen Rooman kaduilla koettiin hämmennystä, koska perinteisesti kappelista annetut savumerkit tuottivat tulkintaongelmia. Yleensä kappelin savupiipusta nousee mustaa savua, mikäli kardinaalit eivät ole päässeet yksimielisyyteen ehdokkaasta, mutta valkeaa, mikäli uusi paavi on valittu. Aluksi nouseva savu vaikutti paljon edellisiä kirkkaammalta, mutta muuttui pian mustaksi. Asiantuntijoiden arvioiden mukaan tämä saattoi johtua esimerkiksi siitä, että poltetut oljet olivat liian puhtaita ja tuoreita.

Tiedot konklaavin kulusta vaihtelevat myös toisen päivän osalta, ja lehdistön ennusteiden mukaan Ratzingerin äänisaalis oli kolmannen äänestyksen jälkeen noin päälle seitsemänkymmenen. Kardinaalit pitivät äänestyksen jälkeen ruokatauon, jota seurasi konklaavin neljäs äänestys. Tämän jälkeen Sikstuksen kappelin savupiipusta nousi valkeaa savua merkkinä uuden paavin valinnasta. Italian lehdistön veikkaukset Ratzingerin lopullisesta äänimäärästä pyörivät yhdeksästäkymmenestä vähän päälle sataan, vaikkakin joidenkin eriävien arvioiden mukaan hänen lopullinen äänisaaliinsa jäi huomattavasti pienemmäksi.^[15]

Konklaavin jälkeen julkisuuteen ilmestyi muistikirja, jonka sanottiin olevan yhden konklaavin osallistuneen kardinaalin laatima.^[15] Kirjan sisältämäksi väitettyä tekstiä julkaistiin italialaisessa Limes-lehdessä 23. syyskuuta 2005. Muistikirjan sanotaan sisältävän tietoja konklaavin kulusta ja äänestysmääristä. Mikäli kirja on aito, on sen laatinut kardinaali rikkonut konklaavin sääntöjä, jotka ankarasti kieltävät vastaavanlaiset muistiinpanot. Toisaalta tilanne ei olisi ainutlaatuinen, sillä vastaavanlaisia muistiinpanoja tunnetaan muun muassa vuoden 1914 konklaavista.^[16]

Muistikirjan mukaan Joseph Ratzingerin päävastustaja konklaavissa ei ollut yleisten tietojen mukaisesti kardinaali Martini, vaan Buenos Airesista konklaaviin saapunut kardinaali, jesuiittoihin kuuluva Jorge Bergoglio.^[15] Muutenkin muistikirja on konklaavista esitettyjä yleisiä arvioita vastaan, sillä monien tahojen mukaan kolmannesta maailmasta tuleva kardinaali ei ollut missään vaiheessa lähelläkään paaviksi nousemista.^[15] Muistikirjan mukaan Ratzingerin voitto oli myös poikkeuksellisen täpärä suhteessa edellisvuosien konklaaveihin: kirjan mukaan hän olisi saanut viimeisessä äänestyksessä 84 ääntä sadastaviidestätoista, kun taas hänen edeltäjänsä Johannes Paavali II ja Johannes Paavali I olivat molemmat keränneet yli yhdeksänkymmenen äänen saaliin.^[15]

Muistikirjan tietojen perusteella Ratzingerin äänisaalis ensimmäisellä kierroksella olisi ollut 47, toisella 65 ja kolmannella 72.^[15] Kirja myös kertoo kardinaali Bergoglion äänimäärän nousseen ensimmäisen kierroksen kymmenestä äänestä toisen kierroksen kolmeenkymmeneenviiteen ja siitä neljäänkymmeneen.^[15] Lisäksi muistikirjassa ainakin väitetään, ettei Bergoglio olisi halunnut paavinvirkaa ja olisi ehkä saattanut kieltäytyä siitä voittaessaan konklaavin.^[15]

Kirjan aitoutta ei ole voitu todistaa. Esimerkiksi La Repubblica -lehdelle työskentelevä Marco Politi on sanonut, että jos muistikirja kertoo jotakin, se kertoo sen, ettei ulkopuolisilla ja medialla loppujen lopuksi ole lainkaan hajua konklaavin kulusta.^[15]

Vanhin kardinaalidiakoni tervehti Pietarinkirkon parvekkeelta kansanjoukkoja monella kielellä ja sen jälkeen ilmoitti uuden paavin valinnan perinteisin sanoin latinaksi.

Annuntio vobis gaudium magnum. Habemus Papam:

Eminentissimum ac Reverendissimum Dominum, Dominum Josephum,

Sanctae Romanae Ecclesiae Cardinalem Ratzinger,

qui sibi nomen imposuit Benedicti Decimi Sexti.

eli suomeksi

Ilmoitan teille suuren ilon. Meillä on paavi:

Mitä korkea-arvoisin ja kunnioitetuin herra, herra Josephus,

Pyhän Rooman kirkon kardinaali Ratzinger,

joka ottaa nimen Benedictus kuudestoista.

Sanat "Benedicti Decimi Sexti" julkaistiin jälkeenpäin klassisemmassa muodossa "Benedictum Decimum Sextum" useimmissa lehdissä, myös Vatikaanin l'Osservatore Romanossa.

Uuden paavin nimivalinta ei vielä itsessään kertonut paljoa hänen tulevan pontifikaattinsa sisällöstä. Usein paavin valitsema paavillinen nimi viittaa siihen, kenen edeltäjänsä politiikkaa hän aikoo jatkaa. Esimerkiksi Johannes Paavali I:n nimivalinta 1978 kertoi hänen halustaan jatkaa edeltäjiensä Johannes XXIII:n ja Paavali VI:n linjalla. Nimi "Benedictus" on kuitenkin suhteellisen neutraali nimivalinta kirkon sisällä, ja asiantuntijoiden mukaan esimerkiksi "Pius" olisi kuvastanut paremmin uuden paavin konservatiivisuutta.^[17] Uusi paavi selitti itse nimivalintaansa:

»Pullollaan kunnioittavaa asennetta ja kiitollisuutta, tahtoisin puhua, miksi valitsin nimen 'Benedictus'. Ensinnäkin, muistan paavi Benedictus XV:n, tuon urhean rauhan profeetan, joka opasti kirkon läpi sodan myrskyisten aikojen.^[18] »

Pääartikkeli: Benedictus XVI

Kardinaalina Ratzingeria pidettiin katolisen kirkon konservatiivisen siiven johtohahmona, joka on korostanut opin puhtautta, vastustaa ehkäisyä, tuomitsee homoseksuaalisuuden, naispappeuden ja radikaalifeminismin sekä vastustaa keskustelua pappien selibaatin poistamisesta. Lisäksi uskonopin kongregaation johtajana Ratzinger oli myös osavastuullinen Vatikaanin kielteiseen suhtautumiseen vapautuksen teologiaa kohtaan. Hänen näkemyksensä mukaan katolinen kirkko on ainoa oikea kirkko, ja kardinaalikaudella hänen suhtautumisensa viime aikoina alkaneeseen uskontojen lähentymiseen ja vuoropuheluun oli hyvin jyrkkä. Ihmisenä häntä pidetään kuitenkin miellyttävänä, älykkäänä, pohdiskelevana, uutterana ja kohteliaana sekä hieman ujona verrattuna muuten vahvaan maineeseensa.

Vuoden 2005 konklaavi oli suhteellisen lyhyt verrattuna sitä edeltäneisiin 1900-luvun paavinvaaleihin. 1900-luvulla pidetyistä konklaaveista vain kahden, vuosien 1978 ja 1939, kesto oli vuoden 2005 konklaavin tavoin kaksi päivää. Molemmissa konklaaveissa oli kuitenkin jonkinasteinen kriisitilanne: vuonna 1939 toinen maailmansota oli puhkeamaisillaan ja 1978 kardinaalikollegio oli käytännössä kriisitunnelmissa Johannes Paavali I:n yllättävän kuoleman takia.

Vuoden 2005 konklaavi päätyi vain kahdessa päivässä konservatiiviseen ehdokkaaseen, jonka odotettiin jatkavan edeltäjänsä Johannes Paavali II:n linjaa. 1900-luvulla konklaavit päätyivät myös muutaman kerran konservatiiviseen ehdokkaaseen, vaikkakin myös uudistusmieliset pääsivät paavinistuimelle. Koska valituksi tullut Joseph Ratzinger oli selvästi konservatiivien ehdokas, ei konklaavi aiheuttanut merkittävää täyskäännöstä Vatikaanin politiikassa. Sinänsä konklaavi kuitenkin päätyi edeltäjästään, vuoden 1978 toisen konklaavista, poiketen suhteellisen vanhaan paaviin. Tämä oli jo osattu ennakoida, vaikkakin uuden paavin iän pituutta oli paikoin ennustettu toteutunutta lyhyemmäksi. Esimerkiksi CNN:n kommentaattori epäili ennen konklaavia, että sopiva ikä Johannes Paavali II:n seuraajalle olisi noin 65–72 vuoden ikähaarukassa.^[19]

Vuoden 2005 konklaavi oli myös historian ensimmäinen konklaavi, joka toimi Johannes Paavali II:n vuonna 1996 laatiman Universi Dominici Gregis -kirjeessä esitettyjen ohjeiden mukaan.^[20] Näiden uusien sääntöjen ansiosta kardinaalien yksinkertainen enemmistö riittää paavin valintaan normaalin kahden kolmasosan enemmistön sijasta, mikäli 12 päivän kuluessa ei ole muuten onnistuttu valinnassa. Tämä mahdollistaa tilanteen, jossa enemmistön saaneen ehdokkaan kannattajat voivat viivytystaktiikalla varmistaa ehdokkaansa valinnan. Säännöstä johtuen vuoden 2005 konklaavia voidaan pitää paavinvaalina ainutlaatuisena, sillä aikaisempien vuosien ehdoton vaatimus kahdesta kolmasosasta pakotti kardinaalikollegion usein etsimään kompromissiehdokkaita. Vuoden 2005 konklaavissa sääntöä ei kuitenkaan tarvinnut toteuttaa.

• Simo Heininen: Ihmistä suurempi: paaviuden historia. Edita, 2004. ISBN 951-37-4184-2