Val Lewton

Val Lewton syntyi Jaltassa 7. toukokuuta 1904 Vladimir Ivan Leventonina. Hänen isänsä Max Hofscheider kuoli 1908, ja seuraavana vuonna Leventovit (äiti Nina ja lapset Val ja Lucy) muuttivat Yhdysvaltoihin. Äiti englantilaisti samalla perheen nimen Lewtoniksi. Yhdysvalloissa Nina Lewton oli sisarensa Alla Nazimovan palveluksessa.^[3] 1920-luvun alussa Lewton opiskeli journalismia Columbian yliopistossa ja toimi sen jälkeen lehtimiehenä ja kirjailijana. Hän avioitui Ruth Knappin kanssa 1928. Avioliitto kesti Lewtonin kuolemaan asti.^[3]

Val Lewton kuoli sydänkohtaukseen 14. maaliskuuta 1951.^[4]

Lewtonin ensimmäinen teos, runokokoelma Panther Skin and Grapes ilmestyi omakustanteena 1923. Hänen äitinsä Nina Lewton, joka oli töissä MGM:n käsikirjoitusosastolla, hankki hänelle töitä yrityksen mainososastolta 1928.^[3]

Lewton oli myös kirjoittanut useita romaaneja. Britanniassa 1926 ilmestynyt The Cossack Sword oli myyntimenestys siellä, muttei menestynyt Yhdysvalloissa.^[5] Hänen tunnetuin romaaninsa on 1932 ilmestynyt No Bed of her Own, josta Paramount teki elokuvan Mies minua varten (No Man of Her Own, 1933). Sen pääosissa olivat Clark Gable ja Carole Lombard.^[3]

Lewton lähti MGM:ltä 1932 ja solmi Vanguard Pressin kanssa sopimuksen, joka käsitti vuosittain viisi romaania. Osan näistä romaaneista hän kirjoitti salanimellä Carlos Keith. 1933 Nina Lewton auttoi jälleen poikaansa, kun David O. Selznick pyysi Nina Lewtonia etsimään venäläissyntyisen kirjailijan, joka pystyisi tekemään käsikirjoituksen Taras Bulbasta. Lewton palkattiin kirjoittamaan käsikirjoitusta, ja vaikka elokuvaa ei koskaan tehtykään, Lewton muutti Kaliforniaan ja työskenteli Selznickin kirjoittajana ja apulaisena vuoteen 1942 asti.^[3] Hän ohjasi muun muassa Giljotiinin varjossa elokuvan taistelukohtaukset.^[4]

RKO oli 1942 vararikon partaalla. Studiota pelastamaan tuotiin ensin Joseph Breen ja sitten Charles Koerner. Koerner tarjosi Lewtonille omaa b-elokuvien tuotantoyksikköä RKO:lla seuraavilla ehdoilla:

1. Se tuottaa kauhuelokuvia.
2. Budjetin maksimi on 150 000 dollaria.
3. Hän hyväksyisi markkinointiosaston tarjoamat elokuvien nimet.
4. Lewtonin alkupalkka olisi 250 dollaria viikossa.

Lewton hyväksyi tarjouksen.^[4]

Lewton kokosi ympärilleen ryhmän tekijöitä, joiden kanssa hän teki monet elokuvistaan. Näitä olivat muun muassa ohjaaja Jacques Tourneur, käsikirjoittaja DeWitt Bodeen, säveltäjä Roy Webb, kuvaaja Nicholas Musuraca ja leikkaaja/ohjaaja Mark Robson. Tavallisesti Bodeen kirjoitti käsikirjoituksen ensimmäisen version, jota sitten kaikki työstivät, ja lopuksi Lewton kirjoitti käsikirjoituksen vielä kokonaan uudestaan.^[4]

Ensimmäinen Koernerin antama elokuvan nimi oli Kissaihmiset. Se kertoo nuoresta naisesta, joka on vakuuttunut, että hänellä on kissaihmisten kirous ja hän muuttuisi pantteriksi ollessaan mustasukkainen. Elokuva kuvattiin nopeasti ja alle budjetin. Se menestyi erittäin hyvin ja tuotti yli 3 000 000 dollaria. Käytännössä se pelasti RKO:n vararikolta. Lewtonin seuraavat kaksi elokuvaa menestyivät myös hyvin. Kissaihmisiä seurasi Yö voodoo-saarella (I Walked with a Zombie, 1943). Lewton ei pitänyt elokuva nimestä ('Kävelin zombien kanssa'), joten hän päätti tehdä siitä modernin sovituksen Kotiopettajattaren romaanista. Leopardimies (1943) kertoo murhasarjasta, jonka syylliseksi epäillään mustaa pantteria. Tourneur ohjasi kummatkin elokuvat.^[4]

Lewtonin ja Tourneurin kolme elokuvaa olivat tuottaneet niin hyvin voittoa, että RKO päätti erottaa kaksikon, koska he Lewtonin mukaan uskoivat ansaitsevansa siten vielä enemmän. Lewton sai ylennyksen a-elokuviin, mutta palasi omasta halustaan b-elokuvien tuotantoon, sillä niissä hänellä oli enemmän vapautta ja lisäksi hän halusi antaa Mark Robsonille ylennyksen ohjaajaksi. Jacques Tourneur pääsi ohjaamaan a-luokan elokuvia RKO:lla.^[4] Seuraavan elokuvan nimi oli jälleen markkinointiyksikön hyväksi havaitsema Seitsemäs uhri (1943), joka kertoo saatananpalvojien kynsiin joutuneesta naisesta. Lewtonin kolme ensimmäistä elokuvaa leikannut Robson ohjasi elokuvan. Se ei ollut sellainen menestys kuin edelliset elokuvat, eivätkä kriitikot arvostaneet sitä Lewtonin odottamalla tavalla.^[4]

Aavelaivassa (1943) merimies yrittää varoittaa muita siitä, että kapteeni on psykopaattinen tappaja. Elokuva poistettiin levityksestä, kun sitä syytettiin plagioinnista. RKO hävisi oikeusjutun, ja elokuvaa ei näytetty vuosikymmeniin.^[6] Seuraavaksi Lewton sai tehtäväksi ohjata jatko-osan Kissaihmisille, jonka nimi olisi Kissaihmisten kirous (1944). Lewton ei ollut lainkaan innostunut koko ajatuksesta. Elokuvassa on samat näyttelijät ja roolihahmot kuin Kissaihmisissä, mutta siitä ei tullut kauhuelokuvaa vaan tarina pikkutytöstä, joka elää omassa mielikuvitusmaailmassaan. RKO:n johtoporras ei ollut siihen tyytyväinen, eikä se menestynyt hyvin. Se sai kuitenkin hyviä arvosteluja – varsinkin vaikutusvaltaiselta James Ageelta.^[4]

Lewton tuotti 1944 kaksi elokuvaa, jotka poikkeuksellisesti eivät olleet kauhuelokuvia: Fifi perustui Guy de Maupassantin novelliin ja Kotirintaman ongelmanuoret. Kumpikaan ei menestynyt kovin hyvin, vaikka Fifi saikin hyviä arvosteluja. RKO halusi hillitä Lewtonia ja palkkasi Universalilta Lewtonin uudeksi esimieheksi Jack Grossin, jonka kanssa Lewton ei tullut lainkaan toimeen. Grossin ensimmäinen tehtävä Lewtonille oli tehdä kaksi Boris Karloff -elokuvaa. Karloff oli solminut sopimuksen RKO:n kanssa, koska oli kyllästynyt Universalin kauhuelokuvien tyyliin.^[4]

Seuraavan elokuvan piti olla Tuhoon tuomittu saari, mutta sen kuvauksia jouduttiin lykkäämään, koska Karloff sairastui ja hänen toivuttuaan leikkauksesta muut näyttelijät olivat varattuja. Sen sijaan Lewton ehdotti Ruumiisieppaajia (1945), joka perustui Robert Louis Stevensonin novelliin. Sen pääosissa oli Karloffin lisäksi Bela Lugosi, toinen tunnettu Universal-kauhuelokuvien näyttelijä. Elokuva kertoo lääkäristä, joka palkkaa miehen hankkimaan ruumiita lääketieteellisiä tutkimuksia varten.^[4] Ruumiinsieppaajat kuuluu sekä Karloffin että Lugosin parhaimpiin elokuviin. Lewton kirjoitti myös käsikirjoituksen elokuvaan salanimellä Carlos Keith.^[7]

Ruumiinsieppaajien jälkeen Tuhoon tuomitun saaren tuotanto alkoi uudestaan joulukuussa 1944. Koerner oli vakavasti sairas ja Lewton joutui kiistelemään Grossin kanssa siitä, kuinka paljon kauhua elokuvassa pitäisi olla. Lewtonin ja Karloffin kolmas (ja viimeinen) yhteinen elokuva oli Bedlam – kauhujen talo. Käsikirjoituksen tekivät Lewton (salanimellä Carlos Keith) ja ohjaaja Mark Robson. Elokuva jäi Lewtonin viimeiseksi RKO:lla. Hän sai sydänkohtauksen marraskuussa 1946 ja lähti sen jälkeen pois RKO:lta.^[4]

RKO-vuosien jälkeen Lewton hylkäsi kauhuelokuvat ja siirtyi tuottamaan suuren budjetin elokuvia. Ensimmäinen näistä oli romanttinen Toivoton rakkaus (1949) Paramountille. Elokuvan tuotanto oli kaoottinen ja Paramountilta kesti vuoden ennen kuin se salli elokuvan ensi-illan. Toivoton rakkaus oli ensimmäinen Lewtonin elokuva, joka tuotti tappiota. ^[8]

Paramountilta Lewton siirtyi MGM:lle, jolle hän tuotti romanttisen komedian Yhteinen rakkaus (1950). Se oli Lewtonin kallein elokuva, joka kuitenkin kärsi heikosta juonesta. Edmund G. Bansakin mukaan se on Lewtonin huonoin elokuva.^[9]

Viimeisen elokuvansa Kuoleman rummut (1951) Lewton tuotti Universalille. Se oli pienen budjetin lännenelokuva ja myös Lewtonin ensimmäinen värielokuva. Kahdesta edellisestä elokuvasta poiketen se on tyylillisesti luonteva jatko Lewtonin RKO-elokuville. Kuoleman rumpujen jälkeen Lewton solmi sopimuksen itsenäisen tuottajan Stanley Kramerin kanssa, mutta Lewton kuoli pian yhteistyön alettua.^[10]

Lewtonin RKO-elokuvat ovat tyylillisesti hyvin yhtenäisiä. Niissä kauhu oli hienovaraista ja vihjailevaa – tärkeää ei ollut se mitä näytettiin vaan se mikä jäi näyttämättä. Universalin tuonaikaiset kauhuelokuvat keskittyivät näyttämään hirviöt, mutta Lewtonin elokuvissa hirviöitä nähdään hyvin harvoin. Kuvauksen, valaistuksen ja leikkauksen keinoin kuvat rajattiin niin, että hirviö jäi juuri kuvan ulkopuolelle tai varjoihin. Lewton itse sanoikin: ”Jos valkokangas on tarpeeksi pimeä, mielessäsi voit kuvitella sinne mitä tahansa. Me olemme erittäin hyviä pimeissä kohdissa.” Lewtonin elokuvissa valon, varjojen ja pimeyden leikki luo ainutlaatuisen ilmapiirin.^[1]

Lewtonin visuaalinen tyyli ei ollut tietoinen valinta vaan osittain pakon sanelema. Elokuvien budjetti ja aikataulu oli äärimmäisen tiukka. Koska hirviömaskeeraus oli kallista, hirviöihin vain vihjattiin.^[1] Kustannussyistä lavasteet olivat usein valmiita lavasteita muista elokuvista tai jopa keskeneräisiä. Taitavalla valaistuksella lavastuksen puutteet saatiin kuitenkin piilotettua.^[11]

• 1923: Panther Skin and Grapes – runoja
• 1924: Improved Road – ilmestyi Britanniassa
• 1926: The Cossack Sword – ilmestyi Britanniassa, Yhdysvalloissa nimellä A Rape of Glory: a romance of the Volga 1931
• 1930: Rogue Song
• 1930: ”The Bagheeta” – novelli, Weird Tales -lehden heinäkuun numerossa
• 1931: The Fateful Star Murder – kirjoitettu yhdessä Herbert Kerkowin kanssa
• 1932: Where the Cobra Sings – salanimellä Cosmo Forbes
• 1932: No Bed of Her Own
• 1932: Yearly Lease
• 1933: Rasputin and the Empress – elokuvaromaani Charles MacArthurin käsikirjoituksesta
• 1933: Four Wives – salanimellä Carlos Keith
• 1933: A Laughing Woman – salanimellä Carlos Keith
• 1933: This Fool Passion – salanimellä Carlos Keith

• Bansak, Edmund G.: Fearing the Dark: The Val Lewton Career. Jefferson, North Carolina: McFarland & Company, 1995. ISBN 0786417099 Teoksen verkkoversio (viitattu 8.8.2011). (englanniksi)

• Val Lewton Elonetissä.
• Val Lewton Internet Movie Databasessa. (englanniksi)