Uuno Hannula

Uuno Hannulan vanhemmat Vilho Joosepinpoika Kulpakko ja Anna Margareta Constantinintytär Öfverberg, olivat maanviljelijöitä Alatornion Putaan kylän Hannulan tilalla. Heillä oli kaksi poikaa, Väinö ja Uuno, joista Väinö kaatui vuoden 1918 sisällissodassa. Uuno ryhtyi käyttämään ajan tavan mukaan tilan Hannula-nimeä sukunimenään. Uuno Hannula valmistui ylioppilaaksi Kemin Yhteislyseosta vuonna 1912, ja toimi jonkin aikaa entisessä koulussaan suomen kielen sijaisopettajana. Hannula oli mukana jääkäriliikkeessä saattaen rajaseudun tuntijana jääkäreiksi matkaavia yli Tornionjoen. Hän joutui niissä yhteyksissä venäläisten santarmien pidättämäksi niin, että hänen asuntoonsa suoritettiin perusteellinen kotitarkastus. Kolme vuotta myöhemmin hän aloitti toimittajana juuri perustetussa Pohjolan Sanomissa. Hänet nimitettiin maalaisliittolaisen Pohjolan Sanomien päätoimittajaksi vuonna 1917. Samana vuonna hän joutui uudelleen venäläisten pidättämäksi, kun hän kirjoitti lehdessä venäläisen rajavartioston mielivaltaisuuksista. Lehteen kirjoittamissaan omissa pakinoissaan Hannula alkoi käyttää nimimerkkiä "Ullan Eino".^lähde?

Sisällissodan tapahtumat asettivat Uuno Hannulan uuteen tilanteeseen. Hän oli aktiivisesti mukana Kemissä helmikuun 1918 tapahtumissa, joissa paikallinen suojeluskunta mursi punaisten aseellisen vastarinnan. Sen jälkeen Hannula toimi porvarillisen puolen edustajaksi poikkeuksellisesti: Hän puolusti kemiläistä sosialistikansanedustajaa Hilda Herralaa, joka oli joutumassa tuomituksi kuolemaan väärän todistuksen perusteella. Laillisuuden miehenä Hannula ajoi asian loppuun asti, ja kansanedustaja Hilda Herrala vapautettiin presidentin armahduksella.^lähde?

Vaikka Hannula ja hänen lehtensä Pohjolan Sanomat olivat suhtautuneet punaisten kapinaan kielteisesti, lehti joutui vastakkain valkoisten kanssa. Suojeluskunnan paikallisesikunta takavarikoi lehden numeron, jossa julkaistiin Hannulan kirjoitukset "Lopetettakoon teloitukset" ja "Toisenlainen menettely tarpeen". 1920-luvulla Hannula suhtautui kriittisesti virkamieskuntaan, joka oli vielä pääosin Venäjän tsaarivallan ajalta. Hän vaati tiukempia otteita muun muassa kieltolain rikkomisen ja salakuljetuksen valvontaan. Hän kirjoitti kolme kirjoitusta silloista Oulun läänin maaherraa Matts von Nandelstadtia vastaan. Maaherra nosti herjauksesta painokanteet, jotka johtivat Hannulan neljäksi kuukaudeksi vankeuteen ja sakkoihin. Virkavallan kannanotot lisäsivät Peräpohjolassa kansan luottamusta Hannulaan, ja hänet valittiin vuoden 1927 edustakuntavaaleissa kansanedustajaksi. Näihin aikoihin hänestä tuli toimittamansa sanomalehden Pohjolan Sanomien pääomistaja, ja hän pysyi merkittävänä omistajana aina kuolemaansa saakka.^lähde?

Kommunismin ja oikeistoradikalismin – Lapuan liikkeen ja IKL:n – esiinnousun aikaan Hannula piti tiukasti laillisuutta vaativan linjansa. Hän nousi 1930-luvulla yhdeksi Maalaisliiton vahvoista miehistä, Kyösti Kallion ja Juho Niukkasen kanssa. Hän terävöitti kannanottojaan äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen toimiin, kuten hän kirjoittaa oheisessa 10. huhtikuuta 1930 Pohjolan Sanomien pääkirjoituksessa:

»Jos me lähdemme ymmärtämyksellä ja my��tätunnolla suhtautumaan lainvastaisiin tekoihin ja näemme tällaisten tekojen suorittajissa isänmaallisen innostuksen miehiä, niin totisesti joudumme luisuvalle pinnalle, niin luisuvalle, että sen pitäisi jokaista ajattelevaa kansalaista peloittaa.»

^lähde?

Taistelu äärioikeistolaisuutta vastaan jatkui vahvana vielä senkin jälkeen. Keväällä 1933 ennen eduskuntavaaleja hän julkaisi poliittisen pamfletin Me teemme, mitä tahdomme, jossa käytiin läpi Lapuan liikkeen pahimmat rötökset. Kirja oli aikansa myyntimenestys, painos oli 16 000 kappaletta, ja Hannula rikastui kirjan myyntituloilla.^lähde?

Uuno Hannula toimi Kyösti Kallion IV hallituksessa pääministerin sihteerinä 30.10.1936–12.3.1937.^[1] Kun Kallio oli valittu presidentiksi, uuden hallituksen muodostamisessa Hannulalla oli yhdessä sosiaalidemokraattien puoluesihteerin Aleksi Aaltosen kanssa keskeinen rooli hallitusohjelmaa määriteltäessä. Seuraavassa, A. K. Cajanderin III:ssa eli niin sanotussa punamultahallituksessa hän toimi opetusministerinä 12.3.1937–1.12.1939.^[2] Tältä ajalta hänet tämän päivän Kemi–Tornio-alueella muistettaneen parhaiten Tornion kohdalla Tornionjoen ylittävästä maantiesillasta, joka vihittiin käyttöönsä kesäkuussa 1939. Siltaa kutsuttiin epävirallisesti jo alun perinkin Hannulan sillaksi. Myöhemmin silta on saanut tämän viralliseksikin nimekseen.

Uuno Hannula jatkoi samassa opetusministerin tehtävässä talvisodan syttyessä muodostetussa Risto Rytin hallituksessa 1.12.1939–27.3.1940.^[3] Talvisodan aikaisessa Risto Rytin hallituksessa Hannula kannatti läntisen avun vastaanottamista ja samalla sodan jatkamista maaliskuussa 1940. Hän jäi päätöstä tehtäessä vähemmistöön: rauha solmittiin 13. maaliskuuta 1940 Moskovassa. Rauhan jälkeen muodostetusta hallituksesta Hannula jäi syrjään, ja hän palasi eduskuntatyön lisäksi enemmän Pohjolan Sanomien pariin.

Jatkosodan aikana Hannula toimi kansanedustajan- ja päätoimittajantehtäviensä lisäksi päällikkönä Kemin Ajoksessa pääpaikkaansa pitäneellä sotavankileiri numero 9:llä, jolla oli alaleirejä ja työpisteitä ympäri Lapin.^lähde?

Lapin sodan aikaan, saksalaisten pitäessä valtaa Kemissä, Hannula oli vaarassa joutua näiden pidättämäksi ja samalla panttivangiksi, mutta hän piiloutui. Hän kirjoitti myöhemmin, kuinka istuessaan piilopaikassaan asuntonsa ulkorakennuksen ylisillä

»muistui siinä mieleen, kuinka tsaarivallan loppuaikoina olin kolme kertaa santarmien käsissä. Muistui myös mieleen matka Berliiniin 1939, jonne jouduin Saksan opetusministeri Rustin kutsumana. Itse Ribbentrop otti allekirjoittaneen vastaan, mutta ei Englannin lähettilästä. Silloin juhlittuna vieraana, nyt äskeisten aseveljien takaa-ajamana. Niin muuttuvat ajat ja me ihmiset niiden mukana.»

^lähde?

Lapin sodan jälkeen, vuonna 1944 Hannulalla oli suuri vaikutus Lapin jälleenrakennustoiminnan onnistumiseen. Hän toimi aluksi virkaa tekevänä maaherrana Kaarlo Hillilän ministerikauden ajan. Tähän aikaan myös päättyi hänen eduskunta-uransa niin kutsutun pitkän parlamentin (1939–1945) myötä maaliskuussa 1945. Vuonna 1947 Uuno Hannula nimitettiin virallisesti maaherraksi, missä tehtävässä hän toimi aina eläkkeelle jäämiseensä, vuoteen 1958 asti. Alkaessaan hoitaa maaherran tehtäviä ensin Kemistä ja myöhemmin Rovaniemeltä käsin, Hannula luopui Pohjolan Sanomien päätoimittajuudesta joulukuussa 1944. Kuitenkin hän jäi omistamansa lehden toimitusjohtajaksi, jota tehtävää hän hoiti vuoteen 1963 asti.^lähde?

25. lokakuuta 1958 Uuno Hannula ilmestyi jälleen Ullan Einon hahmossa Pohjolan Sanomien palstoille. ”Täällä sitä taas ollaan”, hän aloitti maaherrakauden jälkeisen ensimmäisen pakinansa. Tuottelias pakinoitsija sai nauttia eläkepäivistään vielä viisi vuotta. Harrastuksissaan Uuno Hannula tunnettiin kirjoittamisen lisäksi innokkaana kalamiehenä. Tornion seudulla maaherra oli parhaiten löydettävissä uistelemasta Tornionjoella, joko Kivirannan Kuljunkorvan tai Alavojakkalan Vaarankosken seutuvilta.^lähde?

• Mylly, Juhani: ”Hannula, Uuno (1891–1963)”, Suomen kansallisbiografia, osa 3, s. 556–557. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-444-4 Teoksen verkkoversio.
• Historiaa. Lapin lääninhallitus. Web Archive. Viitattu 5.7.2015.

• Hannula, Uuno: Me teemme mitä tahdomme! Helsingin Uusi Kirjapaino-Osakeyhtiö, 1933.
• Kariniemi, Annikki: Uuno Hannula: Mies Pohjoisesta. Otava, 1975. ISBN 951-1-02087-0
• Vuento, Pertti: Kiviranta ja Pudas: Lohen ja färien kylät, s. 212–216. Kivirannan kylätoimikunta, 1992. ISBN 952-90-3832-1
• Vähäkuopus, Pirjo: Peräpohjolan patriootti Uuno Hannula. Pro gradu. Oulun yliopisto, Historian laitos 1997.
• Jussila, Pentti: Eikö sitä totuutta saisikaan sanoa: Pohjolan Sanomien yhdeksän vuosikymmentä. Pohjolan Sanomat, Kemi, 1995. ISBN 951-96435-1-6

• Uuno Hannula Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
• Uuno Hannula Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
• Uuno Hannulan vuodet. (Arkistoitu – Internet Archive) Kemin historiallisen museon verkkonäyttely.
• Hannula, Uuno hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)