Suomen presidentti-instituution historia

Pääartikkeli: Suomen presidentinvaali

Ennen vuotta 1994 tasavallan presidentti valittiin valitsijamiesvaalilla. Suomen valtiosääntöä laadittaessa alkujaan suunniteltiin presidentin valintaa suoralla kansanvaalilla. Mm. vuonna 1917 annetussa ensimmäisessä valtiomuotoehdotuksessa on maininta tästä. Vaalitapa, johon päädyttiin, valitsijamiesvaali, oli kompromissi suoran kansanvaalin ja eduskunnan suorittaman vaalin välillä.^[3] Lisäksi valitsijamiesvaali oli presidentin laajan vallan ohella myönnytys valtiomuotokiistan hävinneille monarkisteille. Valitsijamiesvaalissa äänestäjät valitsivat 300 valitsijamiestä suhteellisella vaalitavalla, minkä jälkeen valitsijamiehet valitsivat presidentin. Valitsijamiehiä oli 301 presidentinvaalissa 1982 ja 1988. Presidentti on valittu useita kertoja myös poikkeusmenettelyllä.

Suomen tasavallan presidentti on vuodesta 1994 lähtien valittu suoralla kansanvaalilla kuuden vuoden välein. Ehdokkaansa presidentinvaaleihin saavat asettaa sekä rekisteröidyt puolueet, joilla on vähintään yksi edustaja eduskunnassa, että yli 20 000 kannattajan nimilistan keränneet valitsijayhdistykset. Mikäli yksi ehdokkaista saa ensimmäisellä kierroksella yli puolet äänistä, hänet valitaan suoraan tasavallan presidentiksi. Muussa tapauksessa kaksi eniten ääniä saanutta ovat vastakkain toisella kierroksella, jolloin enemmän ääniä saanut voittaa.

Tasavallan presidentin toimikaudet rajoitettiin kahteen peräkkäiseen 1991 eli samaa henkilöä ei voida valita tasavallan presidentiksi useammaksi peräkkäiseksi kaudeksi kuin kahdeksi.

Aikaisemmin Suomen tasavallan presidentin valtaoikeudet olivat parlamentaarisen maan presidentin valtaoikeuksiksi hyvin laajat. Suomi oli näin ollen semipresidentiaalinen maa. Tähän päädyttiin, kun kiista siitä, pitäisikö Suomen olla monarkia vai tasavalta, päättyi siihen, että Suomesta tuli tasavalta mutta myönnytyksinä monarkisteille taattiin presidentin laaja valta, joskin monarkistit olivat suunnitelleet kuninkaalle vielä laajempia valtaoikeuksia kuin presidentti lopulta sai.^[4] Vanhan perustuslain (1919–2000) aikaan ylin toimeenpanovalta Suomessa oli uskottu tasavallan presidentille ja ulkopoliittinen valta kuului yksin hänelle. Hän nimitti myös hallituksen muodostajan (käytännössä pääministerin). Tasavallan presidentti saattoi hajottaa eduskunnan ja määrätä uudet vaalit toimitettaviksi. Tasavallan presidentti toi hallituksen esitykset eduskunnalle. Hänellä oli nykyistä vahvempi veto-oikeus: laki, jonka tasavallan presidentti oli jättänyt vahvistamatta, voitiin vasta seuraavien eduskuntavaalien jälkeen käsitellä uudelleen niin, että se tuli voimaan ilman presidentin hyväksyntää. Tasavallan presidentti saattoi myös päättää vahvistamansa lain voimaantulopäivämäärästä tapauksissa, joissa eduskunta oli jättänyt voimaantulopäivämäärän avoimeksi. Myös valtiopäivien kutsuminen koolle kuului tasavallan presidentin valtaoikeuksiin, mutta tällä ei lopulta ollut suurta käytännön merkitystä, sillä eduskunta oli käytännössä aina koolla^[5].

Presidentin oikeuksia hallituksen muodostamisessa ja eduskunnan hajottamisessa rajoitettiin 1990-luvulta lähtien ja edelleen 1. maaliskuuta 2000 voimaan tulleessa perustuslain kokonaisuudistuksessa. Nykyään eduskunta valitsee pääministerin, jonka presidentti muodollisesti nimittää. Pääministerin ehdotusten mukaisesti tasavallan presidentti nimittää muut ministerit.

Aikaisemmin presidentti antoi hallituksen esitykset eduskunnalle, mutta ne siirrettiin valtioneuvostolle uuden 2012 perustuslakiuudistuksen yhteydessä.

Hallitsijan armahdusoikeudella on Suomessa pitkät perinteet, sillä jo Ruotsin kuninkailla oli myös aikoinaan armahdusoikeus. Presidentti voi armahtaa tuomitun joko kokonaan tai osittain.

Pitkään tasavallan presidentti nimitti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat virkoihinsa vahvistamalla piispanvaalin tulokset. Asiasta säädettiin vuoden 1919 hallitusmuodossa^[6]. Vuonna 2000 voimaan tulleessa uudessa perustuslaissa ei vastaavaa säännöstä enää ollut, ja sen mukaisesti myös kirkkolakia muutettiin niin, ettei vaalin tulosta enää alistettu presidentin vahvistettavaksi vaan tuomiokapituli antaa valitulle valtakirjan piispan virkaan.^[7]. Muutos tuli voimaan maaliskuun alussa, uskontokuntiin kuulumattoman presidentti Halosen virkakauden alussa.

Presidentti on kuitenkin jatkanut jo 1950-luvulla alkanutta perinnettä avaamalla vuosittain kirkon yhteis­vastuu­keräyksen.

Suomen tasavallan presidentin valtaoikeuksia on pyritty kaventamaan 1980-luvun lopulta lähtien. Ainakin suurelta osin tähän lähdettiin Mauno Koiviston (tasavallan presidentti vuosina 1982–1994) aloitteesta. Vuoden 1987 valtiopäivillä muutettiin valtioelinten suhteita presidentin vallan vähentämiseksi.^[8] Vuonna 1991 muutettiin perustuslakia siten, että presidentti saattoi hajottaa eduskunnan ja määrätä uudet vaalit toimitettaviksi enää vain pääministerin aloitteesta. Samalla yhden henkilön peräkkäiset presidenttivirkakaudet rajattiin kahteen^[9][10]. Vuoden 1987 valtiopäivien jälkeen Koiviston presidenttiaikana tehtiin myös kolmisenkymmentä pientä muutosta, joilla presidentin asema heikkeni suhteessa eduskuntaan ja tämän luottamuksen tarvitsevaan hallitukseen.^[8] Vielä 1990-luvulla hallitukset muodostettiin presidentin johdolla, mutta toisin kuin aikaisemmin, tasavallan presidentin täytyi uutta hallitusta muodostaessaan kuulla eduskunnan puhemiestä ja eduskuntaryhmiä.^lähde?

Vuonna 1999 eduskunta hyväksyi uuden perustuslain, joka tuli voimaan 1. maaliskuuta 2000 Suomen ensimmäisen naispresidentin Tarja Halosen ensimmäisen presidenttikauden alussa. Hallitustunnustelijan nimittäminen siirrettiin presidentiltä eduskunnalle.^[9] Ulkopoliittinen valta jaettiin presidentin ja valtioneuvoston kesken, kun aikaisemmin se oli kuulunut vain presidentille. Myös presidentin mahdollisuus vaikuttaa veto-oikeudella lakeihin väheni: aikaisemminkin presidentin veto-oikeus oli vain lykkäävä, mutta eduskunta saattoi käsitellä presidentin hylkäämän lain vasta seuraavien eduskuntavaalien jälkeen uudelleen siten, että se tuli voimaan ilman presidentin vahvistusta. Sen sijaan vuoden 2000 perustuslain voimaan tulosta asti eduskunta on voinut tehdä tämän jo ennen seuraavia eduskuntavaaleja. Presidentin veto-oikeus muuttui lähinnä muodolliseksi. Eduskunta velvoitettiin määrittelemään säätämiensä lakien voimaantuloajat, ja tämä johti siihen, ettei enää voi tulla tilanteita, joissa presidentti hyväksyy lain mutta määrää sen tulevaksi voimaan vasta monen vuoden päästä.

Myös presidentin nimitysoikeuksia on karsittu. Poliisiylijohtajan nimitysvalta siirrettiin tasavallan presidentiltä valtioneuvostolle vuoden 2000 perustuslakiuudistuksessa.^lähde? Myös presidentin oikeus nimittää piispat kumottiin. Aikaisemmin tasavallan presidentti nimitti valtioneuvoston suosituksesta maaherrat, mutta vuonna 2009 ensimmäiset aluehallintovirastojen ylijohtajat, joiden virkatehtäviin kuuluu suuri osa entisistä maaherrojen virkatehtävistä, nimitti valtioneuvosto eikä presidentti (Suomen läänit ja niiden mukana maaherrojen virat lakkautettiin 1.1.2010). Vuoden 2009 jälkeen tasavallan presidentti ei enää ole nimittänyt yliopistojen ja korkeakoulujen kanslereita virkoihinsa, vaan yliopistot ovat nimittäneet kanslerinsa itse. Vuonna 2010 kumottiin tasavallan presidentin oikeus nimittää Suomen jäsenet pysyvään välitystuomioistuimeen Haagiin, vaikka presidentin kanslia tätä vastusti. Sen sijaan kotimaassa presidentti edelleen nimittää tuomarit tehtäviinsä.^lähde?

Tasavallan presidentti ei voi enää myöntää erivapauksia lakien soveltamisesta, eikä esimerkiksi poikkeuslupia avioliittolakiin.^lähde?

1. maaliskuuta 2012 voimaan astuneiden perustuslainmuutosten johdosta presidentillä ei enää ole mitään muodollistakaan osuutta hallituksen esityksien annossa eduskunnalle, vaan ne antaa eduskunnalle valtioneuvosto yksin.^[11] Samassa yhteydessä myös linjattiin, että Euroopan unioniin liittyvät asiat kuuluvat yksin valtioneuvostolle eivätkä presidentille, vaikka ulkopolitiikka muuten kuuluu presidentin toimialueelle. Lisäksi jos presidentti ja valtioneuvosto ovat päätöksestä eri mieltä, eduskunta ratkaisee asian.^[11] Aikaisemmin presidentti lisäksi nimitti ministeriöiden kansliapäälliköt.

On sanottu, että uusi suomalainen presidentti-instituutio muistuttaa Saksan ja Irlannin presidentin roolia.^[12]