Pretoriaanikaarti

Pretoriaanikaartin esikuvina olivat tasavallan ajan sotapäälliköiden henkivartiostot (cohors praetoria amicorum). Tasavallan aikana Rooman viranhaltijoilla ei ollut virallisia henkivartiojoukkoja. Sotaretken aikana sotapäälliköt kokosivat itselleen cohors praetoria -yksiköitä, jotka toimivat heidän henkivartijoinaan. Nimi tulee sotilasleirin päämajasta (praetorium). Scipio Aemilianus Africanuksella oli 500 miehen henkivartiokaarti Numantian sodan aikana vuonna 133 eaa.^[4] Termiä saatettiin käyttää myös epävirallisesti nimittämään komentajan tai maaherran ystäviä tai seuraajia. Ensimmäisellä vuosisadalla eaa. termi saattoi tarkoittaa henkivartijoina toimivia joukkoja. 40-luvun eaa. lopulla sekä Octavianuksella ja Marcus Antoniuksella oli pretoriaanikohortteja. Appianos kertoo, että he jakoivat keskenään 8 000 veteraanisotilasta, jotka jaettiin pretoriaanikohortteihin. Antoniuksella oli mukanaan kolme kohorttia idässä ja Orosiuksen mukaan Octavianusta palveli viisi kohorttia Aktionin taistelussa vuonna 31 eaa. Octavianus voitti sisällissodan ja noustessaan Rooman ensimmäiseksi keisariksi otti nimen Augustus. Hän ei kuitenkaan lakkauttanut pretoriaanikohortteja vaan päätti ylläpitää henkivartiokaartia myös rauhan aikana.^[5] Vuonna 28 tai 27 eaa. Augustus asetti yhdeksän pretoriaanikohorttia suojelemaan itseään ja perhettään.^[6]

Augustuksen perustamassa pretoriaanikaartissa oli yhdeksän 500 miehen kohorttia, joita komensivat sotatribuunit.^[2] Augustuksen aikana vain kolme kohorttia oli sijoitettu Roomaan, ja niitäkään ei ollut majoitettu samaan paikkaan vaan eri puolille kaupunkia. Loput kohortit oli sijoitettu kaupunkeihin eri puolille Italiaa. Augustus oli varuillaan kaartin suhteen eikä halunnut näyttää olevansa riippuvainen pretoriaaneista. Aluksi jokainen kohortti oli itsenäinen yksikkö, jota komensi ritarisäätyinen tribuuni, mutta vuonna 2 eaa. Augustus nimitti kaksi vanhempaa ritarisäätyistä miestä koko kaartin pretoriaaniprefekteiksi.^[5]

Kaartin ollessa Roomassa sen päätehtävä oli Augustuksen kodin vartioiminen Palatinus-kukkulalla. Muihin tehtäviin kuului keisarin ja keisarillisen perheen jäsenten saattaminen ja toimiminen tarvittaessa eräänlaisena mellakkapoliisina. Välttääkseen suututtamasta Rooman kansalaisia ja rikkomasta tasavallan aikaisia lakeja pretoriaanit eivät käyttäneet virantoimituksessa haarniskoja vaan toogaa, joka oli siviilien asuste. Sotilasasussa pretoriaanit esiintyivät vain harvoin.^[5]

Augustuksen kuoltua vuonna 14 jaa. hänen seuraajansa Tiberiuksen aikana puhkesi kapinoita oloihinsa tyytymättömissä Reinin ja Pannonian armeijoissa. Pretoriaanikaartin yksiköitä lähetettiin sotaan ensimmäistä kertaa. Kaksi pretoriaanikohorttia ja kaartin ratsuväki palvelivat Tiberiuksen poikaa Drususta Pannonian kapinan kukistamisessa. Pretoriaaneja osallistui myös Germanicuksen germaaneja vastaan käytyyn sotaretkeen vuosina 14–16.^[5]

Tiberiuksen valtakaudella tapahtui myös kunnianhimoisen Lucius Aelius Sejanuksen nousu ja tuho. Sejanus oli toiminut pretoriaanikaartin prefektinä isänsä rinnalla Augustuksen aikana mutta vuonna 15 jaa. hänestä tuli koko kaartin prefekti ilman virkakumppania. Hän oli yksi monista pretoriaaniprefekteistä, jotka käyttivät valtaansa omien tarkoitusperiensä ajamiseksi. Vuonna 23 jaa. Sejanus suostutteli Tiberiuksen antamaan luvan koko kaartin sijoittamiseksi yhteen leiriin Castra praetoriaan Viminalis-kukkulalle Rooman laitamille. Sen jälkeen pretoriaanit ottivat tunnuksekseen Tiberiuksen horoskooppimerkin Skorpionin. Sejanus sai käsiinsä paljon valtaa, ja hän ehkä murhautti Tiberiuksen pojan Drusuksen vuonna 23 jaa. Sejanus yritti taivutella Tiberiusta nimittämään itsensä tämän perijäksi ja oli vähällä onnistua, mutta hänen juonittelunsa paljastuivat vuonna 31 jaa. ja hänet teloitettiin.^[5][4]

Tiberiuksen seuraaja oli Caligula, joka nousi keisariksi vuonna 37 pretoriaanikaartin prefektin Quintus Sutorius Macron tuella. Caligulan kausi kesti kuitenkin vain neljä vuotta. Se päättyi hänen murhaansa 24. tammikuuta 41. Murhan takana saattoi olla henkilökohtaisia syitä, ja salaliittoon osallistui useita pretoriaanikaartin upseereita. Caligula oli pilkannut erästä kaartin tribuunia Cassius Chaereaa tämän vikisevästä äänestä.^[7] Chaerea oli yhdessä kahden muun kaartin upseerin kanssa tavannut Caligulan syrjäisessä käytävässä palatsissa ja murhannut hänet.^[8]

Murhan jälkeen pretoriaanit ryhtyivät ryöstelemään palatsia, kun he tarinan mukaan huomasivat Caligulan sedän Claudiuksen piilossa verhon takana. Pretoriaanit huusivat Claudiuksen keisariksi ja kantoivat hänet leiriinsä. Tämä oli virallinen tarina, jota Claudius itse suosi. Toisen tarinan mukaan pretoriaanit olivat Caligulan murhan jälkeen keskustelleet tilanteesta leirissään. Rooman senaatti oli palauttamassa tasavaltaa, mutta jos ei olisi keisaria, ei olisi myöskään tarvetta pretoriaanikaartille. Pretoriaanit tarvitsivat uuden keisarin, ja koska Claudius oli ainoa aikuisiässä oleva hallitsijasuvun jäsen, he lähtivät heti etsimään häntä julistaakseen hänet keisariksi.^[9] Valtaannousunsa jälkeen Claudius antoi kaartille palkkioksi viiden vuoden palkan etukäteen. Piirtokirjoitusten mukaan hän otti vuonna 43 kaartin mukaansa Britannian sotaretkelle.^[7]

Claudius kuoli 13. lokakuuta 54. Antiikin lähteiden mukaan hänen vaimonsa Agrippina murhasi hänet myrkyttämällä. Agrippinan pojasta Nerosta tuli uusi keisari, ja pretoriaanikaarti ryhtyi pian tukemaan häntä. Neron kaudella pretoriaaniprefekti Sextus Afranius Burruksella oli paljon vaikutusvaltaa. Burruksen kuoltua vuonna 62 uusiksi prefekteiksi nousivat Faenius Rufus ja Ofonius Tigellinus. Neron toimet aiheuttivat tyytymättömyyttä joidenkin kaartin upseereiden keskuudessa, ja Rufus osallistui Neron vastaiseen salaliittoon vuonna 65. Tigellinus kuitenkin kukisti salaliiton ja monia ihmisiä teloitettiin, mukaan lukien Rufus. Pretoriaanit palkittiin antamalla 500 denaaria jokaiselle kaartilaiselle.^[7]

Vuonna 68 pretoriaanikaarti hylkäsi epäsuositun Neron ja asettui tukemaan Galbaa. Nero teki itsemurhan ja Galbasta tuli uusi keisari. Hän kuitenkin kieltäytyi maksamasta prefekti Sabinuksen kaartille lupaamia rahalahjoja. Tämä antoi Marcus Salvius Otholle tilaisuuden vallankaappaukseen. Otho lahjoi muutamia kaartin sotilaita ja julistautui näiden tuella keisariksi 15. tammikuuta 69. Hän onnistui saamaan loput kaartista puolelleen, ja Galba murhattiin.^[7]

Jo ennen Galban kuolemaa Ala-Germanian maaherra Aulus Vitellius oli julistautunut keisariksi tammikuussa 69 ja lähtenyt marssimaan kohti Roomaa. Othon joukot, joihin kuului pretoriaaneja ja Tonavan armeijan sotilaita, kohtasivat Vitelliuksen joukot Bedriacumin ensimmäisessä taistelussa 14. huhtikuuta 69. Othon armeija kärsi tappion, osin pretoriaanien kurittomuuden vuoksi. Hän teki itsemurhan 16. huhtikuuta.^[7]

Vitellius kosti kaartille teloittamalla sen kenturiot ja lakkauttamalla kaikki kohortit. Sen jälkeen hän perusti 16 uutta pretoriaanikohorttia, joissa jokaisessa oli tuhat miestä ja jotka koostuivat hänen omista sotilaistaan. Sisällissota ei kuitenkaan ollut vielä ohi: Titus Flavius Vespasianuksen tukemat joukot olivat julistaneet komentajansa keisariksi ja marssivat nyt kohti Roomaa. Vitelliuksen erottamat pretoriaanit liittyivät Vespasianuksen joukkoihin. Vitelliuksen ja Vespasianuksen armeijat kohtasivat toisessa Bedriacumin taistelussa lokakuussa 69. Taistelu päättyi Vespasianuksen voittoon. Rooma vallattiin, ja 20. joulukuuta 69 Vitellius sai surmansa.^[7]

Vespasianus oli ensimmäinen Flaviusten hallitsijasuvun keisari. Hän palautti pretoriaanikohorttien määrän yhdeksään, ja uuteen kaartiin kuului sotilaita sekä Vitelliuksen kohorteista että Vespasianuksen joukoista. Sisällissodassa vaurioitunut Castra praetoria korjattiin ja Vespasianuksen poika ja perijä Titus nimitettiin pretoriaaniprefektiksi. Pretoriaanit olivat erittäin uskollisia Flaviuksille. Vespasianuksen kuoltua vuonna 79 keisariksi nousi Titus, joka ehti hallita vain kaksi vuotta ennen kuolemaansa vuonna 81. Uudeksi keisariksi nousi Tituksen veli Domitianus, joka nosti pretoriaanikohorttien määrän kymmeneen. 80-luvun puolivälissä pretoriaanit osallistuivat taisteluihin Germaniassa ja Daakiassa, ja vuonna 87 pretoriaaniprefekti Cornelius Fuscus sai surmansa daakialaisia vastaan käydyssä taistelussa. Domitianus murhattiin vuonna 96, ja pretoriaanit surivat häntä suuresti.^[10]

Keisariksi nousi senaatin valitsema Marcus Cocceius Nerva, joka saattoi olla sekaantunut Domitianuksen murhaan. Pretoriaanit olivat raivoissaan Domitianuksen murhasta ja siitä, että häntä ei oltu julistettu jumalaksi, ja vaativat prefektinsä Petronius Secunduksen teloittamista. Tämä oli ollut osallisena salaliittoon.^[10] Kaarti kapinoi Casperius Aelianuksen johdolla lokakuussa 97, otti Nervan panttivangiksi ja vaati tätä luovuttamaan Domitianuksen murhaajat pretoriaaneille. Nerva joutui taipumaan kaartin tahtoon, ja hän joutui pitämään julkisen puheen, jossa hän kiitti pretoriaaneja näiden toimista. Nöyryytys heikensi Nervan arvostusta sotilaiden keskuudessa. Pian Nerva ilmoitti adoptoivansa Ylä-Germanian maaherran ja suositun sotapäällikön Marcus Ulpius Trajanuksen ja nimittävänsä tämän perijäkseen.^[11]

Ensimmäisen vuosisadan lopulla ja 100-luvun alussa kaarti osallistui lukuisiin sotiin Rooman vihollisia vastaan ja osoitti kyvykkyytensä taisteluissa. Nerva kuoli 27. tammikuuta 98 ja Trajanus seurasi häntä valtaistuimelle. Trajanus teloitutti kaartin prefektin ja tämän tukijat. Hänen kaudellaan pretoriaanikaarti osallistui sotiin Daakiaa vastaan vuosina 101–102 ja 105–106 ja Parthian sotaan vuosina 113–117. Kaarti esiintyy näkyvästi Trajanuksen pylväässä, joka kuvaa Daakian sotaretkiä.^[10]

Pretoriaanikaarti osallistui Lucius Veruksen Parthian sotaan vuosina 162–166 ja Marcus Aureliuksen sotaan germaaneja vastaan vuosina 169–175 ja 178–180. Kaksi pretoriaaniprefektiä sai surmansa sodissa, ja kaartin kyvykkyyttä juhlistettiin Marcus Aureliuksen pylväässä.^[13]

Marcus Aureliuksen pojan Commoduksen noustua valtaistuimelle vuonna 180, kaarti palasi takaisin osaksi poliittisia juonitteluja. Commodus oli pretoriaaniprefektiensä Sextus Tigidius Perenniksen ja Marcus Aurelius Cleanderin vallan alla. Perenniksen juonittelut paljastuivat, ja hänet teloitettiin vuonna 185. Cleander nousi kaartin komentoon vuonna 188, mutta sai surmansa vuonna 190. Commodus taas murhattiin 31. joulukuuta 192. Salaliiton johdossa oli prefekti Laetus. Uudeksi keisariksi tuli Pertinax, joka antoi pretoriaaneille 3 000 denaarin palkkion. Hänen valtakautensa kesti kuitenkin vain kolme kuukautta ja päättyi 28. maaliskuuta 193, kun tyytymättömät pretoriaanit murhasivat keisarinsa.^[13]

Tämän jälkeen sattui kuuluisa tapahtuma, kun kaarti huutokauppasi keisarin viran eniten maksavalle. Voiton vei senaattori Didius Julianus, joka maksoi kullekin kaartilaiselle 25 000 sestertiusta. Pannonian maaherra Septimius Severus kuitenkin julistautui Pertinaxin murhan jälkeen keisariksi ja lähti valloittamaan Roomaa. Kesäkuun alussa 193 Severuksen joukot olivat jo melkein Rooman porteilla, kun pretoriaanit ilmoittivat hylkäävänsä Didiuksen ja tukevansa Severusta. Didius tapettiin ja Severus marssi ilman taistelua Roomaan. Severus ei kuitenkaan luottanut kaartiin, vaan huijasi kaartilaiset aseettomina ulos. Koko kaarti lakkautettiin ja perustettiin uudestaan. Uuteen pretoriaanikaartiin Severus otti sotilaat omista joukoistaan.^[13][14][15]

Sisällissota ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Severuksen joukot kukistivat vuonna 194 keisariutta tavoitelleen Pescennius Nigerin, joka sai surmansa. Severuksen uusi pretoriaanikaarti taisteli Clodius Albinuksen joukkoja vastaan Lugdunumin taistelussa vuonna 197. Hävittyään Albinus teki itsemurhan, ja sisällissota päättyi. Pretoriaanikaarti osallistui Severuksen sotaretkeen idässä vuosina 197–202 ja Britanniassa vuodesta 208 Severuksen kuolemaan 211.^[13]

Severuksen seuraajat olivat hänen poikansa Caracalla ja Geta, joka kuitenkin murhattiin Caracallan käskystä joulukuussa 211. Caracalla itse sai surmansa salaliiton uhrina Carrhaen lähellä 8. huhtikuuta 217. Käskyn murhaan antoi hänen pretoriaaniprefektinsä Marcus Opellius Macrinus, joka oli pelännyt henkensä puolesta. Macrinus julistautui keisariksi 11. huhtikuuta, mutta Severuksen vaimon Julia Domnan sisaren Julia Maesan johtama kapina nosti keisariksi toukokuussa 218 teini-ikäisen Elagabaluksen. Macrinuksen joukot, joihin kuului myös pretoriaanikaarti, hävisi taistelun Elagabaluksen joukkoja vastaan 8. kesäkuuta 218 Antiokian lähistöllä.^[16][13] Dion Kassioksen mukaan pretoriaanit olivat niskan päällä, kun Macrinus yhtäkkiä joutui jostakin syystä kauhun valtaan ja pakeni taistelukentältä. Komentajansa pelkuruudesta suuttuneet pretoriaanit siirtyivät Elagabaluksen puolelle.^[17]

Uusi keisari matkusti Roomaan, missä hän aiheutti levottomuutta kansan ja armeijan keskuudessa. Lopulta pretoriaanit kapinoivat Elagabalusta vastaan ja murhasivat maaliskuussa 222 hänet ja hänen äitinsä Julia Soaemiaksen.^[18] Uudeksi keisariksi nostettiin Severus Alexander, joka oli vasta 13-vuotias. Hänen kaudellaan pretoriaanit riistäytyivät hallinnasta. Kaarti murhasi vihatun prefektinsä, kuulun juristin Ulpianuksen, kävi katutaisteluita ihmisiä vastaan Roomassa ja pakotti historioitsija Dion Kassioksen kaupungista.^[19][13]

Severus Alexander murhattiin vuonna 235, ja keisariksi nousi Maximinus Thrax. Niin sanotun 200-luvun kriisin katsotaan alkaneen tästä hetkestä. Sen aikana valtakunta vajosi kaaokseen ja anarkiaan. Germaanit uhkasivat valtakunnan pohjoisia rajoja, sotapäällikkö toisensa jälkeen kaappasi armeijan avulla vallan ja nousi keisariksi. Vuonna 238 suurin osa pretoriaaneista oli rintamalla, kun kaartin sortovaltaan suuttuneet ihmiset piirittivät Roomassa Castra praetorian. Väkivaltaisuuksien aikana Roomassa syttyi tulipalo, joka tuhosi suuren osan kaupunkia. Tämän jälkeen pretoriaanit murhasivat keisarit Pupienuksen ja Balbinuksen, koska olivat tyytymättömiä heihin ja pelkäsivät, että Pupienus korvaisi koko kaartin omilla joukoillaan.^[20][13]

Marcus Aureliuksen ajoista lähtien kaartin kuri oli heikentynyt huomattavasti. Tähän oli syynä sekasortoiset olot, paine raja-alueilla ja keisarit, jotka eivät pystyneet pitämään järjestystä yllä. Vuodesta 238 lähtien sekä kirjalliset että epigrafiset lähteet ovat vähäisiä ja tietoa pretoriaaneista on niukasti. Vuonna 249 pretoriaanit murhasivat keisari Philippus Arabsin pojan leirissään, ja keisari Aurelianuksen (hallitsi 270–275) aikana kaarti osallistui Palmyraa vastaan käytyyn sotaretkeen. Vuonna 297 kaarti oli Maximianuksen mukana Africassa. Keisari Diocletianuksen (hallitsi 284–305) sanotaan pienentäneen kaartin kokoa.^[13]

Keisarit Diocletianus ja Maximianus jäivät vuonna 305 eläkkeelle. Heidän seuraajikseen nousivat Galerius ja Constantius, joka kuitenkin kuoli seuraavana vuonna. Sen jälkeen Britannian armeija julisti Constantiuksen pojan Konstantinuksen keisariksi. Pretoriaanikaarti teki viimeisen keisarinsa julistamalla Maximianuksen pojan Maxentiuksen keisariksi 28. lokakuuta 306. Maxentius vainosi kristittyjä, ja hänen sanotaan antaneen kaartille tehtäväksi surmata heitä.^[13]

Maxentius oli vihollistensa piirittämä, mutta hänen pretoriaaniprefektinsä Rufius Volusianus onnistui kukistamaan usurpaattori Domitius Alexanderin vuonna 309 tai 311.^[22] Lopulta Konstantinus hyökkäsi Italiaan vuonna 312 ja kukisti Maxentiuksen prefektin Pompeianuksen. Maxentius valmistautui yhdessä pretoriaaniensa kanssa kohtaamaan Konstantinuksen joukot. Hän oli rakennuttanut Tiberin yli lähellä kivistä Mulviuksen siltaa ponttonisillan. 28. lokakuuta 312 armeijat kohtasivat joen toisella puolella. Maxentiuksen pretoriaanit kärsivät tappion ja yrittivät perääntyä ponttonisillan kautta. Silta kuitenkin sortui, ja sitä ylittämässä olleet pretoriaanit hukkuivat. Maxentius itse koki saman kohtalon.^[13]

Taistelun jälkeen Konstantinus lakkautti pretoriaanikaartin lopullisesti ja määräsi Castra praetorian läntisen muurin tuhottavaksi. Henkiin jääneet pretoriaanit siirrettiin muihin tehtäviin eri puolille valtakuntaa.^[14] Kaartin korvasivat Konstantinuksen omat henkivartiojoukot, scholaet. Pretoriaaniprefektin virka säilytettiin, mutta siitä tuli siviilivirka. Pretoriaaneja ei enää perustettu uudelleen.^[13]

Pretoriaanikaartissa oli aluksi yhdeksän kohorttia, mutta Augustus lisäsi määrää lyhyeksi ajaksi 12 kohorttiin. Vuoden 12 jaa. tienoilla pretoriaanikohorttien määräksi tuli jälleen yhdeksän, kun kolme kohorttia muutettiin cohortes urbanae -joukoiksi. Piirtokirjoitukset paljastavat, että kohorttien määrää lisättiin uudestaan Caligulan tai Claudiuksen aikana 12:een. Vitellius nosti lukumäärän lyhyeksi ajaksi 16 kohorttiin, mutta Vespasianus palautti lukumäärän taas vuonna 76 yhdeksään. Domitianus perusti yhden uuden pretoriaanikohortin, jolloin kohorttien määrä nousi kymmeneen. Kymmenessä kohorttien määrä pysyi aina kaartin lakkauttamiseen saakka.^[23]

Vuodesta 2 eaa. lähtien kaarti oli kahden tai yhden prefektin komennossa, mutta yksittäiset kohortit olivat yhä organisoitu itsenäisesti. Kohorttia komensi tribuuni, jolla oli alaisenaan vanhempi kenturio arvonimenään trecenarius sekä muita tavallisia samanarvoisia kenturioita. Kukin heistä komensi 80 miehen kenturiaa.^[23]

Kohorttien koosta on kiistelty, ja ne ovat varmasti vaihdelleet vuosien aikana. Jos ne olivat samankokoisia kuin legioonien kohortit, niin kussakin kohortissa oli aluksi noin 500 miestä, jotka oli organisoitu kuuteen 80 miehen kenturiaan. Tacitus kertoo, että Vitelliuksen kohortit olivat kukin 1 000 miehen vahvuisia, mutta niiden oikea koko oli ehkä 800 miestä eli samanvahvuinen kuin legioonien ensimmäinen kohortti. Eräiden todisteiden mukaan kohorttien kokoa nostettiin 1 500 mieheen Commoduksen tai Septimius Severuksen aikana. On arvioitu, että koko pretoriaanikaartin miesvahvuus oli Augustuksen aikana 4 500–6 000 miestä, 12 800 Vitelliuksen aikana, 7 200 Vespasianuksen aikana, 8 000 Domitianuksen ja Commoduksen tai Severuksen välisenä aikana ja 15 000 näiden jälkeen.^[23]

Suurin osa kaartista oli jalkaväkeä, mutta joukkoon kuului myös osasto ratsuväkeä. Piirtokirjoitusten perusteella kaartin sotilaat saivat värväytyä ratsuväkeen noin viiden vuoden palveluksen jälkeen. Nämä miehet pysyivät alkuperäisen kenturiansa listoilla mutta toimivat yhdessä 30 miehen turmae-yksiköissä, joita komensi optio equitum -niminen upseeri. Erään piirtokirjoituksen perusteella näiden ratsuväkiyksiköiden määrä oli Augustuksen aikana kolme jokaista kohorttia kohti, ensimmäisen vuosisadan lopulla ja 100-luvulla viisi ja 200-luvulla kymmenen jokaista kohorttia kohti. Pretoriaanikaartiin kuului myös yksikkö eliittiratsuväkeä, speculatores Augusti, jotka toimivat keisarin henkivartioratsuväkenä. Tämän yksikön koko on epävarmaa.^[23]

Palvelus pretoriaanikaartissa oli erittäin haluttua. Miehet nauttivat lyhyemmästä palvelusajasta ja paremmasta palkasta kuin legioonissa. Lisäksi kaartilaiset asuivat mukavissa ja turvallisemmissa oloissa leirissään Roomassa kuin tavalliset sotilaat. Piirtokirjoitusten perusteella tiedetään, että värvätyt miehet olivat 15–32-vuotiaita, mikä on suurempi haarukka kuin legioonissa, joissa ikähaarukka oli 18–23. Vitelliuksen (hallitsi 69) aikana ja Septimius Severuksen (hallitsi 193–211) valtakaudesta eteenpäin pretoriaanikaartiin saatettiin siirtää miehiä Rooman vigiles-yksiköstä, cohortes urbanae -joukoista ja legioonista. Tästä tuli 200-luvulla normaali rekrytoinnin muoto.^[24]

Tacituksen mukaan keisari Tiberiuksen (14–37) valtakaudella pretoriaaneja värvättiin pääasiassa Etruriasta, Umbriasta ja Latiumista. Dion Kassios kertoo, että ennen Septimius Severuksen aikaa pretoriaanit tulivat ainoastaan Italiasta, Hispaniasta, Macedoniasta ja Noricumista. Piirtokirjoitukset vahvistavat, että suurin osa värvätyistä oli ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla jaa. kotoisin Keski- ja Pohjois-Italiasta sekä Dion mainitsemilta alueilta. Kaartilaiset värvättiin pääasiassa valtakunnan rikkaimmilta ja roomalaistuneimmilta alueilta. Septimius Severuksen aikana tuli kuitenkin muutos. Severus erotti kurittomat pretoriaanit ja korvasi heidät omilla joukoillaan Tonavan alueelta. Italialaisia ei tämän jälkeen värvätty enää ollenkaan, vaan pretoriaanit olivat pääosin kotoisin roomalaistuneista Tonavan alueen provinsseista.^[24]

Pretoriaanit palvelivat vuodesta 5 eaa. lähtien kaartissa 16 vuotta. Cohortes urbanae -joukoissa palvelusaika oli 20 vuotta ja legioonissa 25. Vuonna 27 eaa. Augustus sääti pretoriaanien palkan kaksinkertaiseksi verrattuna legioonalaisiin. Vuonna 14 jaa. pretoriaanit saivat 720 denaaria vuodessa, mikä oli kolme kertaa enemmän kuin legioonalaisilla. Tiberius antoi pretoriaaneille 1 000 denaarin bonuksen Sejanuksen kuoleman jälkeen vuonna 31 jaa. Claudius antoi heille viiden vuoden palkan etukäteen noustessaan valtaan. Suetoniuksen mukaan hän oli näin ensimmäinen keisari, joka osti kaartin uskollisuuden. Suurin osa keisareista seurasi Claudiuksen esimerkkiä ja lahjoitti valtaan noustessaan pretoriaaneille muhkean rahalahjan, kun toisaalta legioonat eivät usein saaneet mitään. Jäädessään eläkkeelle pretoriaanit saivat 5 000 denaaria, kun legioonalaiset saivat 3 000. Ja, toisin kuin legioonissa, pretoriaanit saivat pronssisen asiakirjan, joka laillisti heidän ensimmäisen avioliittonsa ja niistä saadut lapset. Ennen Septimius Severuksen aikaa sotilaat eivät saaneet avioitua. Suuri ero pretoriaanien ja legioonalaisten kohtelussa johtui tietenkin kaartin läsnäolosta Roomassa ja heidän kyvystään nostaa ja kaataa keisareita.^[24]

• Varjagikaarti
• Equites singulares

• Boris Rankov: The Praetorian Guard. Osprey Publishing, 1994. ISBN 9781855323612 (englanniksi)
• Paavo Castrén ja Leena Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4
• Pat Southern: The Roman army: a social and institutional history. ABC-CLIO, 2006. ISBN 9781851097302 (englanniksi)
• Nigel Cawthorne: The Immortals: History's Fighting Elites. MBI Publishing Company, 2009. ISBN 9780760337523 (englanniksi)
• David S. Potter: The Roman Empire at Bay: AD 180–395. Routledge, 2004. ISBN 9780415100571 (englanniksi)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pretoriaanikaarti Wikimedia Commonsissa