Panssarintorjuntavaunu

Panssarintorjuntavaunut tulivat käyttöön toisen maailmansodan aikana. Panssarintorjuntavaunujen pääasiallisena tehtävänä oli vedettävien panssarintorjuntatykkien tapaan tuhota vihollisen panssarivaunut. Panssarintorjuntavaunut olivat kuitenkin ratkaisevasti paremman liikkuvuutensa vuoksi soveltuvampia liikuntasodankäyntiin ja taisteluun moottoroitujen tai mekanisoitujen joukkojen osana.

Termi panssarintorjuntavaunu (engl. tank destroyer) on lähtöisin pääasiassa englanninkielisestä termistöstä ja laajentunut kattamaan myös Saksan ja Neuvostoliiton samankaltaiset ajoneuvot. Saksa ja Neuvostoliitto käyttivät panssarintorjuntavaunuja osana panssarijoukkoja. Yhdysvallat taas käyttivät panssarintorjuntavaunuja omina erikoistuneina yksikköinään ja toisen maailmansodan aikana panssarintorjuntavaunut olivat oma haaransa Yhdysvaltain asevoimissa.

Brittien panssarintorjuntavaunuista kuuluisin lienee Archer, jossa oli hyvin tehokas 76,2 mm O.Q.F. 17-pounder-panssarintorjuntatykki. Samaa tykkiä asennettiin Sherman-vaunuihin, jotta jokaiseen Sherman-joukkueeseen saatiin yksi vihollisen panssareille pärjäävä Sherman Firefly, joksi 17-naulaisella aseistettuja Shermaneita kutsuttiin. Britit eivät kuitenkaan pahemmin panssarintorjuntavaunuja käyttäneet.

Saksassa panssarintorjuntavaunuina käytettiin kahdentyyppisiä vaunuja. Saksalaisten käyttämien vaunujen esikuvana olivat jo ennen sotaa kehitetyt rynnäkkötykkit, joissa ei ollut kääntyvää tornia. Ensimmäiset rynnäkkötykit oli tarkoitettu jalkaväen tukemiseen ja varustettu matalan lähtönopeuden 75 mm tykillä jalkaväen tukitehtäviin. Myöhemmin Saksan StuG III -rynnäkkötykit varustettiin pitkäputkisilla kanuunoilla panssarivaunuja vastaan. Yleensä panssarintorjuntavaunujen ja jalkaväen tukemiseen tarkoitettujen rynnäkkötykkien välille on helppo tehdä ero niiden käyttötarkoituksen perusteella, mutta rajatapauksiakin on.

Ensimmäisenä panssaritorjuntatarkoitukseen rakennettiin Panzerjäger I -vaunuja, joissa jo vuonna 1939 selvästi vanhentuneen Panzerkampfwagen I -vaunun alustalle asennettiin 47 mm Škodan PaK L/43 -panssarintorjuntatykki. Panzerkampfwagen II -vaunun alustalle asennettiin neuvostoliittolainen 76,2 mm sotasaalistykki, jolloin tulokseksi saatiin Marder II -panssarintorjuntavaunu. Yleisimmäksi vaunuksi tuli Marder III, jossa oli tšekkiläisen Panzerkampfwagen 38(t) -vaunun alustalle asennettu saksalainen 75 mm PaK 40 -tykki. Raskaimmin aseistettu kevyt pst-vaunu oli 88-millimetrin Pak 43/1 (L/71)-tykillä varustettu Nashorn. Tykki oli käytännössä sama kuin Tiger II:n KwK 43.

Kevyiden panssarintorjuntavaunujen ohella valmistettiin myös raskaammin panssaroituja pst-vaunuja, näistä ensimmäinen oli Jagdpanzer IV, jota valmistettiin Panzerkampfwagen IV:n alustalle 75 mm PaK 39 ja PaK 42-tykeillä. Muut olivat Pantherin alustalle rakennettu Jagdpanther, modifioidulle Tiger II:n alustalle rakennettu, 128 mm Pak 80 (L/55)-tykillä aseistettu, Jagdtiger ja 38(t):n alustalle rakennettu Jagdpanzer 38(t) eli Hetzer, jossa oli 75 mm Pak 39-pst-kanuuna.

Saksan tapaan Neuvostoliiton panssarintorjuntavaunuissa ei ollut kääntyviä torneja. Neuvostoliiton vaunut voidaan käytännössä jakaa kahteen luokkaan: rynnäkkötykit joidenka aseistus perustui kenttätykkeihin ja haupitseihin ja varsinaiset panssarintorjuntatykit joidenka aseistus perustui nopealähtönopeuksisiin tykkeihin.

Neuvostoliiton ensimmäinen panssaritorjuntavaunu oli SU-76, joka oli rakennettu kevyen panssarivaunun T-70:n alustalle ja aseistus perustui vedettävään ZiS-3 kenttätykkiin. Toinen varhainen vaunu oli 122 mm haupitsilla jalkaväen tukeen tarkoitettu SU-122.

Vasta verrattain myöhään, Kurskin taistelun jälkeen tulivat käyttöön 85 mm tykillä aseistettu SU-85 ja myöhemmin alkuvuodesta 1945 SU-100, jossa oli tehokkain tuolloin käytössä ollut neuvostoliittolaisten panssarintorjuntakanuuna, laivatykistä kehitetty 100 mm:n D-10S. Molemmat oli rakennettu SU-122:n alustalle, joka perustui T-34-vaunuun. Nämä vaunut oli suunniteltu saamaan mahdollisimman nopeasti kentälle tehokas panssarintorjuntatykki samalla kun samaa tykkiä varten suunnitellaan tornia, jotta se saadaan asennettua panssarivaunuun. SU-85:n tykkiä käytettiinkin lopulta T-34/85-vaunussa ja SU-100:n tykkiä T-54/55-vaunussa.

Alkuvuodesta 1943 käyttöön tullut, 152 mm haupitsilla varustettu raskas rynnäkkötykki SU-152, joka oli alun perin tarkoitettu lähinnä bunkkereiden tuhoamiseen, osoittautui suuren kaliiperin tykkinsä ansiosta myös tehokkaaksi panssarivaunun tappajaksi, vaikka vaunua ei ollutkaan siihen alun perin tarkoitettu. 152 mm ammuksen suoran osuma ja räjähdys riitti irrottamaan Tigerin tornin vaunusta tai repimään irti Ferdinandin päällysrakenteen. Tämän vuoksi vaunu sai lempinimen Zveroboy, Pedontappaja. SU-152 perustui KV-vaunun runkoon. SU-152:n seuraaja oli 152 mm ISU-152, joka käytti IS-panssarivaunun osia. Asentamalla siihen IS-2-vaunussakin käytetty 122 mm tykki syntyi ISU-122. Kurskin jälkeen Neuvostoliitto lopetti kokonaan kevyiden panssarivaunujen kuten T-70:n valmistuksen ja korvasi sen SU-76-vaunulla, joka käytti samaa alustaa.

Lyhenne ”SU” tulee sanoista samohodnaja ustanovka, itseliikkuva lavetti.

Yhdysvallat käyttivät panssarintorjuntavaunuja eri tavalla kuin muut ja heidän panssarintorjuntavaununsa eroavat muista jo ulkonäöltään sillä niissä on kääntyvä tykkitorni, tosin erittäin hitaasti kääntyvä sellainen. Tornit käyttävät avointa kattoa.

Usein uskotaan Yhdysvaltain panssaridoktriinin perustuneen siihen, että panssarivaunut tukevat jalkaväkeä ja niiden ei ole tarkoitus taistella vihollisen panssarivaunuja vastaan ja tähän käytetään panssarintorjuntavaunuja. Tämä uskomus on kuitenkin virheellinen. ^[1][2] Panssarijoukot ja panssarintorjuntajoukot olivat kaksi eri haaraa Yhdysvaltain asevoimissa ja käyttivät omia erillisiä doktriinejaan. Lyhyesti kuvattuna panssarijoukot oli tarkoitettu hyökkäykseen kun taas panssarintorjuntajoukot puolustukseen. Jos hyökkäävillä joukoilla tulee vastaan vihollisen panssarivaunuja, käytännössä minkä tahansa paitsi panssarintorjuntavaunun tehtävä on tuhota ne.

Panssarintorjuntajoukot luotiin Saksan salamasotaa vastaan, sillä taistelussa Ranskasta saksalaiset menivät läpi ranskalaisten puolustuslinjoista keskittämäll�� valtavat määrät panssareita yhteen pisteeseen kun taas ranskalaiset sijoittivat puolustuslinjoissa panssarintorjuntatykit noin sadan metrin päähän toisistaan. Yhdysvallat päätti kehittää panssarintorjuntavaunut torjumaan tämänkaltaisen hyökkäyksen. Kun vihollinen pääsee puolustuslinjoista läpi, panssarintorjuntavaunut lähetetään torjumaan tämä hyökkäys. Tämän vuoksi panssarointi Yhdysvaltain panssarintorjuntavaunuissa on heikko, sillä vaunu on vain alusta siirtämään tykki asemiin nopeammin ja tehokkaammin kuin mitä on mahdollista vedettävillä tykeillä ja siten liikkuvuutta pidettiin tärkeämpänä kuin panssarointia.

Armeijan sekä jalkaväki että tykistöhaarat halusivat panssarintorjuntavaunut komennettavakseen, kun taas panssarijoukot eivät halunneet – panssarijoukkojen tehtävä on hyökätä, kun taas panssarintorjuntavaunut oli tehty puolustusta varten. Lopulta kuitenkin päätettiin, että panssarintorjuntajoukoista tehdään oma erillinen haara armeijassa. Tästä huolimatta panssarintorjuntajoukot liitettiin usein osaksi jalkaväkiyksikköjä.

Vaikka panssarintorjuntavaunut tuhosivatkin enemmän vihollisen vaunuja kuin niitä menetettiin, ne suunniteltiin hyvin tietynlaisia olosuhteita varten, torjumaan suuri keskitetty panssarihyökkäys. Yhdysvaltojen tultua mukaan sotaan, saksalaiset olivat muuttaneet taktiikoitaan: valtavia panssarihyökkäyksiä yhteen pisteeseen, jollaisia toteutettiin Puolassa ja Ranskassa, nähtiin enää hyvin harvoin. Lisäksi Yhdysvallat oli hyökkäyksessä suuren osan aikaa sodasta ja joukot eivät halunneet jättää taakse panssarivaunun kaltaisia ajoneuvoja siltä varalta että vihollinen aloittaisi panssarihyökkäyksen, minkä vuoksi panssarintorjuntavaunuja käytettiin usein tavallisen panssarivaunun tavoin hyökkäyksessä. Tämän vuoksi panssarintorjuntavaunujen konsepti todettiin tarpeettomaksi ja panssarintorjuntahaara suljettiin vuonna 1946.

Merkittävimmat Yhdysvaltain käyttämät panssarintorjuntavaunut olivat M10 Wolverine, M18 Hellcat ja M36 Jackson. Sodan alkuvaiheessa oli käytössä myös M3 ja M6 mutta nämä olivat puolitelavaunu ja kuorma-auto.

Ensimmäisenä näistä palveluskäyttöön tuli M6, joka oli kuorma-auto jonka takalavalle oli asennettu 37mm:n panssarintorjuntatykki M3. Näiden saavuttua Pohjois-Afrikkaan ne todettiin nopeasti hyödyttömiksi sillä 1930-luvulla suunniteltu 37mm:n tykki oli tehoton useimpia Saksan vuonna 1943 käyttämiä vaunuja vastaan.

Seuraava näistä oli M3, puolitelavaunu, jonka takalavalle oli asennettu 75mm:n kenttätykki. Vaikka M3:a pidettiinkin suurena parannuksena verrattuna M6:een, ei sitäkään vielä pidetty ideaalisena rooliinsa ja sitä käytettiin usein epäsuoran tulen roolissa ja siitä pidettiinkin tässä roolissa enemmän kuin sen ensisijaisesta roolista panssarintorjunta-alustana.

M10 Wolverine oli M4 Sherman -panssarivaunun rungon pohjalle rakennettu panssarintorjuntavaunu, joka käytti aseistuksenaan kolmen tuuman tykkiä M7. Tämä oli ensimmäinen varsinainen panssarintorjuntavaunu ja tykkinsä ansiosta sopi tähän rooliin paljon paremmin kuin mikään aiempi panssarintorjunta-alusta. Ongelmana kuitenkin nähtiin se, ettei vaunu ollut paljoa tavallista keskiraskasta panssarivaunua nopeampi. M10 Wolverine oli sodan valmistetuin yhdysvaltalainen panssarintorjuntavaunu.

M18 Hellcat oli 76mm tykillä M1 varustettu panssarintorjuntavaunu, jota pidettiin ideaalisena, sillä siinä oli panssarintorjuntaan tehokas tykki ja korkea nopeus. 90 kilometrin tuntinopeudellaan M18 Hellcat on yksi kaikkien aikojen nopeimmista panssariajoneuvoista. Samaa tykkiä käytettiin myöhemmin myös M4 Sherman-panssarivaunun myöhemmissä versioissa.

M36 Jackson oli viimeinen Yhdysvaltain valmistama panssarintorjuntavaunu. Vaunu perustui M10 Wolverinen runkoon ja käytti aseistuksenaan samaa 90mm tykkiä M3, jota käytettiin raskaassa M26 Pershing -vaunussa. Tykki teki Jacksonista parhaiten aseistetun yhdysvaltalaisen panssarintorjuntavaunun ja kykeni tuhoamaan tavallisilla ammuksilla kohteita, joita M10 ja M18 kykenivät tuhoamaan vain M93 HVAP -erikoisammuksilla. Vaunusta kuitenkin puuttui M18:n hyvä liikkuvuus ja ei ollut juurikaan nopeampi kuin M4 Sherman -panssarivaunu. Tästä ja panssarintorjuntahaaran sulkemisesta huolimatta se pysyi palveluskäytössä 1950-luvun loppuun asti ja palveli Korean sodassa, jossa se kykeni tehokkaasti tuhoamaan kaikki Pohjois-Korean käyttämät neuvostovalmisteiset panssarivaunut.

Kehitteillä oli myös 90mm tykillä M3 varustettu vaunu M18 Hellcatin rungolla mutta panssarintorjuntahaaran sulkemisen vuoksi tämä ei ikinä valmistunut.

Sodan jälkeen panssarintorjuntavaunujen valmistus hiipui uusien taistelupanssarivaunujen kyetessä hoitamaan myös panssarintorjunnan. Viimeinen läntinen panssarintorjuntavaunu oli saksalainen 1960-luvun perua oleva Jagdpanzer Kanone, joka jäi käytöstä 1980-luvulla. Neuvostoliitossa valmistettiin laskuvarjojoukkojen käyttöön ASU-57-rynnäkkötykkiä 1950-luvulta ja ASU-85-rynnäkkötykkiä PT-76-vaunun alustalle vuodesta 1962. Vaunu oli myös Puolan ja Itä-Saksan laskuvarjojoukkojen käytössä. Jotkut pitävät ruotsalaista Stridsvagn 103 -vaunua panssarintorjuntavaununa johtuen sen tornittomasta tykistä. Ruotsin puolustusvoimat kuitenkin luokittelevat vaunun taistelupanssarivaunuksi.

Panssaritorjuntaohjusten yleistyessä tykeillä aseistetut panssaritorjuntavaunut jäivät tarpeettomiksi. Nykyisin monet rynnäkköpanssarivaunut, kuten Neuvostoliiton BMP-1 ja Yhdysvaltain M2 Bradley kantavat panssaritorjuntaohjuksia. Näiden lisäksi on rakennettu vaunuja, joiden ainoana tehtävänä oli ohjuslavettina toimiminen. Yhdysvaltain malleja ovat M901 M113 -miehistönkuljetusvaunun alustalle sekä M3 Bradley ja Neuvostoliiton monet mallit BRDM-2-tiedusteluvaunun alustalla.