Karlowitzin rauhassa hän sai lähes koko Unkarin hallintaansa,[1] ja siitä alkoi Habsburgien valtakausi eurooppalaisena suurvaltana.[2] Yksinvaltius ja hallinnon keskittyminen kehittyivät hänen valtakaudellaan.[3] Leopold I:n hallituskaudella barokkikulttuuri koki ensimmäisen kukoistuksensa Itävallassa.[1]
Leopold oli Ferdinand III:n ja Filip III:n tyttären, prinsessa Maria Anna Espanjalaisen (1606–1646) nuorempi poika ja toiseksi nuorin lapsi. Hänen vanhemmasta veljestään Ferdinand IV:stä piti tulla keisari. Leopoldia koulutettiin hyvin ja hänen piti päätyä kirkolliselle uralle. Veli kuoli 18-vuotiaana isorokkoon vuonna 1654, jolloin Leopoldista tuli kruununperijä.[3][1] Hänen vanhempi sisarensa oli Maria Anna, Espanjan kuningatar (1634–1696).
Leopoldilla oli perinteinen taiteen, historian, kirjallisuuden, luonnontieteen ja tähtitieteen koulutusohjelma. Hän oli erityisen kiinnostunut musiikista, kuten hänen isänsä keisari Ferdinand III oli ollut. Nuoresta lähtien Leopold osoitti taipumusta opintoihin. Hänen opettajansa oli sivistynyt kreivi Johann Ferdinand Portia (k. 1665), jolla oli oppilaaseensa suuri vaikutus ja josta tuli hänen korkea-arvoinen, ministerin tasoinen virkamiehensä.[1] Hän oppi helposti ja puhui sujuvasti latinaa, italiaa, saksaa ja espanjaa.[4] Ranskan kieli ei kuitenkaan miellyttänyt häntä eikä sitä käytetty hänen hovissaan.[1]
Saksan lisäksi italia oli hänen hovissaan suosituin kieli. Hän oli saanut myös kattavan uskonnollisen koulutuksen, koska hänet oli alun perin valittu kirkolliselle uralle. Leopoldin hengellinen koulutus vaikutti häneen näkyvällä tavalla. Leopold pysyi pappiskoulutuksensa ja jesuiittojen vaikutuksen alaisena koko elämänsä ajan. Hallitsijaksi hän oli harvinaisen hyvin perillä teologiasta, metafysiikasta, oikeuskäytännöstä ja luonnontieteistä. Hän säilytti myös kiinnostuksensa astrologiaan ja alkemiaan, joka oli alkanut jesuiittaohjaajien alaisuudessa. Leopold oli syvästi uskonnollinen ja hurskas henkilö, jota personoi pietas Austriaca eli katolilainen lojaalisuus suvulleen. Toisaalta hänen hurskautensa ja koulutuksensa saattoivat aiheuttaa hänessä fatalistista painetta, joka sai hänet hylkäämään kaikki kompromissit uskonnollisissa kysymyksissä, mitä ei pidetä hallitsijalle sopivana ominaisuutena.[5][1]
Leopoldin pitkä hallituskausi kattaa yhden Euroopan historian tärkeimmistä ajanjaksoista. Lähes koko sen 47 vuoden ajan hän joutui vastakkain Ludvig XIV:n kanssa, jonka hallitseva persoonallisuus jätti Leopoldin kokonaan varjoonsa. Keisari oli rauhan mies eikä koskaan johtanut joukkojaan taisteluihin henkilökohtaisesti, mutta suurin osa hänen julkisesta elämästään kului kuitenkin sotien organisointiin ja johtamiseen.[6]
Joitakin valtakunnan saamia lahjoituksia ja sen liittolaisten tukia lukuun ottamatta sotien taloudellisen taakan joutuivat kantamaan Leopoldin Itävallan perintömaat, joiden talous oli huonosti järjestetty. Pitkän hallituskautensa aikana Leopoldin oli mahdotonta saavuttaa vakaata taloudellista pohjaa. Hän oli piittaamaton näissä asioissa ja valtionkassa kärsi vuosia rahaministeri, kreivi Sinzendorfin huonosta hallinnosta.[1]
Leopoldin ensimmäinen sota oli Pohjan sota (1655–1661), jossa Ruotsin kuningas Kaarle X yritti Puolan kuninkaaksi liittolaistensa, muun muassa Transilvanian ruhtinas György (Yrjö) II Rákóczin avulla. Leopoldin edeltäjä Ferdinand III oli liittoutunut Puolan kuninkaan Juhana II Kasimir Vaasan kanssa vuonna 1656. Vuonna 1657 Leopold laajensi tätä liittoa koskemaan itävaltalaisia joukkoja, jotka Puola rahoitti. Nämä joukot auttoivat voittamaan Transilvanian armeijan ja kävivät sotaa Tanskaan asti. Sota päättyi Olivan rauhaan vuonna 1660.[6]
Osmanien valtakunta sekaantui usein, aina kurittoman Transilvanian ruhtinaskunnan asioihin, ja tämä sekaantuminen aiheutti sodan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kanssa, joka joittenkin suunnittelemattomien operaatioitten jälkeen alkoi vuonna 1663. Henkilökohtaisella vetoomuksellaan Regensburgin valtiopäivillä Leopold sai saksalaiset ruhtinaat lähettämään apua sotaan. Myös Ranska lähetti joukkoja, ja elokuussa 1664 kenraali Raimondo Montecuccoli saavutti merkittävän voiton St. Gotthardissa. Vasvárin rauhassa keisari teki kahdenkymmenen vuoden aselevon sulttaani Medmed IV:n kanssa ja myönsi anteliaampia rauhanehtoja mitä hänen voittonsa olisi edellyttänyt.[6]
Ranskan laajentuminen uhkasi yhä enemmän keisarikuntaa, erityisesti strategisen Lothringenin herttuakunnan haltuunotto vuonna 1670, jota seurasi vuonna 1672 Ranskan ja Hollannin välinen sota. Kesäkuun puoliväliin mennessä Hollannin tasavalta horjui tuhon partaalla, mikä johti Leopoldin liittoumaan Brandenburg-Preussin ja tasavallan kanssa 25. kesäkuuta 1672. Hän oli kuitenkin myös Unkarin kapinan edessä ja piti ranskalaisten valloitusten tekemistä Reininmaalla tärkeämpänä kuin hollantilaisten auttamista. Hänen armeijansa komentaja Raimondo Montecuccoli määrättiin pysymään puolustuksessa ja välttämään suoraa konfliktia. Kaoottinen logistiikka teki mahdottomaksi joukkojen ylläpitämisen, ja Brandenburg vetäytyi sodasta kesäkuussa 1673 Vossemin rauhansopimuksen nojalla.[6]
Elokuussa muodostettiin Ranskan vastainen nelinkertainen allianssi, joka koostui Hollannin tasavallasta, Espanjasta, keisari Leopoldista ja Lothringenin herttuasta, kun taas toukokuussa 1674 keisarillinen valtiopäivä julisti sen keisarilliseksi sodaksi. Vuoden 1678 Nijmegenin rauhansopimusta pidetään yleisesti Ranskan voittona, vaikka Allianssi onnistuikin rajoittamaan heidän voittojaan.[6]
Melkein välittömästi rauhan solmimisen jälkeen Ludvig XIV:n armeija jatkoi hyökkäyksiään Saksan rajalle tavoitteenaan yhdistää alueita Ranskaan. Sodassaan Osmanien valtakunnan kanssa keisari oli jälleen hidas lähtemään liikkeelle, ja vaikka hän liittyi liigaan Ranskaa vastaan vuonna 1682, hän oli iloinen voidessaan tehdä aselevon Regensburgissa kaksi vuotta myöhemmin. Koko Euroopan asema oli nyt sidottu Englannin tapahtumiin, ja jännitys kesti vuoteen 1688 asti, jolloin Vilhelm III Oranialainen sai Englannin kruunun Mainion vallankumouksen avulla ja Ludvig XIV hyökkäsi Saksaan. Toukokuussa 1689 muodostettiin suuri liitto, johon kuuluivat keisari Leopold, Englannin, Espanjan ja Tanskan kuninkaat, Brandenburgin vaaliruhtinas ja muut vaaliruhtinaat, ja kovaa taistelua Ranskaa vastaan käytiin lähes koko Länsi-Euroopassa. Yleisesti ottaen useat sotatoimet olivat liittolaisia suosivia, ja syyskuussa 1697 Englanti, Espanja ja Yhdistyneet maakunnat tekivät Ranskan kanssa Rijswijkin rauhan.[6][1]
Leopold kieltäytyi hyväksymästä rauhansopimusta, koska hän katsoi, että liittolaiset olivat jossain määrin laiminlyöneet hänen etunsa, mutta seuraavan kuukauden aikana hän pääsi sopimukseen ja useita alueita siirrettiin Ranskalta Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan osiksi.[1][6]
Rauha Ranskan kanssa kesti noin neljä vuotta ja sen jälkeen Eurooppa oli mukana Espanjan perimyssodassa. Espanjan kuningas Kaarle II oli Habsburg-sukua ja avioliiton kautta sukua Itävallan sukuhaaralle, ja samanlainen sukulaisuus sitoi hänet myös Ranskan kuningassukuun. Hän oli sairaalloinen ja lapseton, ja eurooppalaiset valtiot olivat yrittäneet järjestää hänen laajan valtakuntansa rauhanomaista jakoa. Leopold kieltäytyi suostumasta mihinkään jakoon, ja kun Kaarle kuoli marraskuussa 1700 ja jätti kruununsa Anjoun herttua Filipille, Ludvig XIV:n pojanpojalle, kaikki toivo rauhanomaisesta ratkaisusta katosi. Vilhelm III:n ohjauksessa muodostettiin voimakas liittouma, uusittu Suuri Allianssi Ranskaa vastaan, jossa keisari Leopold oli merkittävä jäsen. Vuonna 1703 hän siirsi vaateensa Espanjan kruunuun toiseksi vanhimmalle pojalleen arkkiherttua Kaarlelle. Sodan alkuvaihe ei ollut suotuisa, mutta Blenheimin taistelun voitto vuonna 1704 vielä ennen Leopoldin kuolemaa vuonna 1705 käänsi tappion.[6][1]
Keisari Leopold I kruunajaisasussa, Pietro Liberi (attr.) 1657-1658
Omien alueidensa hallinnassa Leopold kohtasi suurimmat vaikeutensa Unkarissa, jossa levottomuudet johtuivat osittain hänen halustaan murskata protestanttisuus. Kansannousu tukahdutettiin vuonna 1671, ja Unkaria kohdeltiin muutaman vuoden ajan erittäin ankaralla kädellä. Vuonna 1681 toisen kansannousun jälkeen, joitakin epäkohtia korjattiin ja sortopolitiikkaa lievennettin, mikä ei estänyt unkarilaisia kapinoimasta uudelleen. Tukeakseen kapinallisia Osmannien valtakunnan sulttaani lähetti valtavan armeijan Itävaltaan vuoden 1683 alussa. Armeija eteni lähes esteettä Wieniin, jota piiritettiin heinäkuusta syyskuuhun 1638 asti. Leopold hoveineen pakeni Passauhun.[1][6]
Jotkut Saksan ruhtinaat, kuten Saksin ja Baijerin vaaliruhtinaat, ymmärsivät tilanteen vakavuuden liian myöhään ja yhdistivät joukkonsa keisarilliseksi armeijaksi, jota johti Lothringenin herttua Kaarle V (1643–1690), mutta Leopoldin liittolaisista hirmuisin oli Puolan kuningas Juhana III Sobieski, jota turkkilaiset pelkäsivät. 12. syyskuuta 1683 pyhän liigan armeija iski vihollisen kimppuun, joka tuhottiin täysin ja Wien pelastui. Keisarillinen armeija, komentajanaan prinssi Eugen Savoijilainen saavutti jatkuvia kuten Mohaczin taistelussa vuonna 1687 ja Sentassa vuonna 1697. Tammikuussa 1699 sulttaani Suleiman II allekirjoitti Karlowitzin rauhansopimuksen, jolla hän antoi Habsburg suvulle suvereniteetin lähes koko Unkariin. Ennen Suuren Turkin sodan päättymistä Leopold oli kuitenkin ryhtynyt toimiin vahvistaakseen valtaansa Unkarissa. Vuonna 1687 Pressburgin valtiopäivillä perustuslakia muutettiin, Habsburgien oikeus valtaistuimeen ilman vaaleja hyväksyttiin ja keisarin vanhin poika Joosef I kruunattiin Unkarin perinnölliseksi kuninkaaksi.[6]
Leopoldin hallituskaudella keisarikunnan perustuslakiin tehtiin merkittäviä muutoksia. Vuonna 1663 keisarilliset valtiopäivät tulivat olemassaolonsa viimeiseen vaiheeseen, ja siitä tuli pysyvästi Regensburgissa toimiva elin. Vuonna 1692 Hannoverin herttua nostettiin valitsijamieheksi eli vaaliruhtinaaksi, ja hänestä tuli vaalikollegion yhdeksäs jäsen. Vuonna 1700 Leopold, tarvitessaan kipeästi apua lähestyvään sotaan Ranskaa vastaan, myönsi Preussin kuninkaan arvonimen Brandenburgin vaaliruhtinaalle. Näiden ja muitten vastaavien muutosten lopputulos heikensi keisarin valtaa keisarikunnan jäseniin ja pakotti hänet tukeutumaan yhä enemmän asemaansa Itävallan arkkiherttuakuntien sekä Unkarin ja Böömin hallitsijana. Leopold oli ensimmäinen hallitsija, joka todella näyttää ymmärtäneen asioiden muuttuneen tilan ja toimineen sen mukaisesti.[6]
Leopold oli toimelias ja koulutettu mies, joka myöhempinä vuosinaan osoitti myös poliittista kykyä. Hän oli äärimmäisen sitkeä oikeuksiensa suhteen ja piti itseään ehdottomana yksinvaltiaana. Hän oli myös hyvin uskonnollisesti suvaitsematon ja jesuiitat vaikuttivat häneen suuresti. Hänen valtakaudellaan juutalaiset karkotettiin Wienistä vuonna 1669–1670 ja näitä kiellettiin asettumasta asumaan Habsburgien Itävallan peintömaille.[7]
Leopold oli lyhytkasvuinen, mutta vahva ja terve. Vaikka hänellä ei ollut taipumusta sotilasuralle, hän rakasti liikkumista ulkoilmassa, metsästäen ja ratsastaen sekä oli musikaalisesti erityisen lahjakas.[6][1] Turkkilainen matkailija kuvasi häntä sivistyneeksi mieheksi, joka oli kuitenkin äärimmäisen ruma. Hänellä oli joillekin Habsburgeille ominainen korostununeen pitkä alaleuka eli mandibulaarinen prognatismi sekä ylikehittynyt alahuuli.[1]
Ensimmäinen puoliso, keisarinna Margaret Teresia, Espanjan infanta, tuntematon taiteilija n. 1662-1664.
Leopold oli kolme kertaa naimisissa ja sai 16 lasta, joista vain kuusi eli aikuisiksi asti.[8]
Leopold avioitui ensin vuonna 1666 espanjalaisen prinsessan, Filip IV:n ja sisarensa Maria Anna Itävaltalaisen tyttären Margareeta Teresian (1651–1673) kanssa.[1] Margareetan ja Leopoldin ylenpalttiset hääjuhlallisuudet vuonna 1666 olivat barokkiloiston huipentuma Wienin hovielämässä.[9] Margareeta Teresia synnytti neljä lasta, joista yksi tytär Maria Antonia Itävaltalainen (1669–1692) eli aikuiseksi. Avioliitto oli onnellinen ja Habsburgeille ominaisen ulkonäkönsä vuoksi hyljeksityt puolisot rakastivat toisiaan. Huonosta terveydestä ja kahdesta keskenmenosta kärsinyt Margareeta Teresia kuoli vilustuttuaan laskiaisjuhlissa 21-vuotiaana 12. maaliskuuta 1673 ollessaan seitsemättä kertaa raskaana.lähde?
Ensimmäisen vaimonsa kuolemaa yhä syvästi sureva Leopold avioitui uudestaan kolme kuukautta myöhemmin vuonna 1673 pikkuserkkunsa, Itävallan arkkiherttuatar Claudia Felicitas Tirolilaisen (1653–1676) kanssa,[1] joka oli arkkiherttua Ferdinand Karlin ja Anna de Medicin vanhin tytär. Ruotsin lähettiläs Esaias Pufendorf kirjoitti Claudia Felicitasista: "Nykyinen keisarinna on hyvin kasvanut henkilö, jolla on nopea ja vilkas henki, jotta hän voi saada herransa tylsyydestä ja hyvälle mielelle; hän pitää tätä arvossa, varsinkin koska hänellä on samat taipumukset musiikkiin ja metsästykseen ja hän myös soittaa instrumentteja ja laulaa."lähde?
Leopoldille ja Claudia Felicitakselle syntyi kaksi tytärtä:
Anna Maria Sofia (11.9.1674 – 21.12.1674), kuoli kolmikuisena
Maria Josefina Klementina (11.10.1675 – 11.7.1676), kuoli alle vuoden ikäisenä
Toinen puoliso, keisarinna Claudia Felicitas Tirolilainen, Itävallan arkkiherttuatar, Carlo Dolci 1672
Puoli tusinaa lääkäriä - mukaan lukien kuuluisa italialainen ihmelääkäri Borri - ei kyennyt parantamaan Claudia Felicitasta hänen keuhkokuumeensa. Hän kuoli tuberkuloosiin 22-vuotiaana "ilman muuta apua kuin Jumala ja enkelit", kuten Venetsian suurlähettiläs Michiele, hänen kauneutensa ja älykkyytensä ihailija, kertoi kotimaahansa. Leopold suri hänen kuolemaansa säveltämällään surumusiikilla.[10]
Esikoinen Joosef oli isänsä kolmas poika ja seitsemäs lapsi, hänestä tuli keisari Joosef I. Toiseksi vanhimmasta Karl Fransista tuli veljensä jälkeen keisari Kaarle VI. Tytär Maria Anna avioitui kuningas Juhana V:n kanssa ja hänestä tuli Portugalin kuningatar.lähde?
Leopoldille ja Eleonoora Magdalenalle syntyi kymmenen lasta,[1] joista kuusi eli aikuisiksi asti:lähde?
Kolmas puoliso, keisarinna Eleonoora Magdalena von der Pfalz-Neuburg, tuntematon taiteilija n. 1676-1690 Leopold Joosef Filip Vilhelm Anton Frans Erasmus (2.6.1682 – 3.8.1684), kuoli 2-vuotiaana
Maria Anna Josefina Antonia Regina (7. syyskuuta 1683 – 14. elokuuta 1754), avioitui 1708 Portugalin kuningas Juhana V:n kanssa.
Maria Teresia Josefina Antonia Xaveria (22. elokuuta 1684 – 28. syyskuuta 1696), kuoli 12-vuotiaana isorokkoon
Leopold I teatteripuvussa Acisin roolissa näytelmässä La Galatea, Jan Thomas 1667
Isänsä Ferdinand III:n tapaan Leopold oli musiikin suojelija ja säveltäjä.[6][11] Hän sai musiikin ja cembalonsoiton opetusta hovikapellimestari Antonio Bertalilta ja hoviurkuri Marcus Ebneriltä. Hän hallitsi cembalon ja useiden muiden instrumenttien soittamisen. Leopold sävelsi noin 200 kirkollista ja maallista teosta. Luettelossa on 2 oopperaa, 2 messua, 9 oratoriota, pieniä sävellyksiä kirkollisiin toimituksiin ja Requiem. Häneltä on säilynyt noin 69 teosta, joista useita on levytetty.[12]
Hän jatkoi hovin musiikkielämän rikastamista palkkaamalla ja tukemalla ansioituneita säveltäjiä, kuten Antonio Bertali,Giovanni Bononcini, Johann Kaspar Kerll, Ferdinand Tobias Richter, Alessandro Poglietti ja Johann Fux. Leopoldin säilyneissä teoksissa näkyy Bertalin ja wieniläisten säveltäjien vaikutus yleensä oratorioissa ja muissa dramaallisissa teoksissa sekä Johann Heinrich Schmelzerin vaikutus baleteissa ja saksalaisissa komedioissa. Hänen kirkkomusiikkinsa on ehkä hänen parasta tuotantoaan, erityisesti Missa angeli custodis, sielunmessu hänen ensimmäiselle vaimolleen Margareeta Teresialle vuonna 1673 ja Tres Lectiones, joka on sävelletty hänen toisen puolisonsa Claudia Felicitaksen hautajaisia varten vuonna 1676. Suuri osa Leopoldin musiikista julkaistiin hänen isänsä teosten kanssa, ja niitä kuvattiin "erittäin ansioituneiksi teoksiksi."[13]
Vaikka Leopold eli yksityishenkilönä hyvin yksinkertaisesti, hovin ylläpitoon käytetyt summat olivat jättimäisiä. Hän halusi aina korostaa keisarillista arvokkuutta. Edustusmatkat, kuten kruunausmatka Frankfurtiin vuonna 1658 sekä lukuisat pyhiinvaellukset, joille hän lähti taatakseen jumalallisen avun saannin vihollisiaan vastaan, toteutettiin näyttävästi. Keisarin erityistehtävänä oli tehdä Wienistä keisarillinen asuinpaikka. Wienin hovi oli kuuluisa kalliista teatteriesityksistään, joihin toisinaan osallistuivat myös keisari ja keisarinna. Italialaisia oopperoita ja baletteja tuotiin näyttämölle ylellisesti toteutettuina, ja usein niissä käytettiin myös Leopoldin itsensä säveltämää musiikkia.[1]
Puolisonsa Margareeta Teresian kanssa avioitumisen kunniaksi vuonna 1666 Leopold perusti valtavin kustannuksin Wienin Hofburgin palatsiin Rosballet-baletin. Musiikin sävelsi hovikapellimestari Bertali. Samana vuoden keväällä esitettiin ooppera Il Pomo d’Oro – ”Kultainen Omena”, jonka olivat säveltäneet M. A. Cesti ja Johann Heinrich Schmelzer. Leopold oli säveltänyt yhdeksännen kohtauksen oopperan toiseen osaan.[12]
Koska keisari oli erittäin kiinnostunut myös metsästyksestä, hovin huvituksiin kuuluivat myös metsästäminen haikaroilla sekä villisikojen ja saksanhirvien metsästys keisarillisen residenssin läheisyydessä. Vaikka Leopold ei tehnyt laajempia matkoja vuoden 1693 jälkeen, hän nautti metsästysretkistä aina kuolemaansa asti.[1]
Leopold I oli vannoutunut kirjojen keräilijä, ja hovin kirjastonjohtaja Peter Lambeck sai hänestä suurenmoisen avunantajana. Hän oli tunnettu tuesta, jota hän kohdisti sivistykseen ja koulutukseen, ja näin yritti taata kuuluisten oppineitten palvelut hovilleen.[1]
Leopold I sai poikansa Joosefin ja Kaarlen allekirjoittamaan vuonna 1703 keskinäisen perimyssopimuksen, jonka mukaan Joosefin tyttäret olisivat etusijalla Kaarlen tyttäriin nähden, jos kumpikaan ei saisi poikaa. Tämä päätös, joka ei pitänyt sisällään Kaarle VI:n tyttären Maria Teresian valtaistuimelle nousua vuonna 1740, johti Itävallan perimyssotaan vuosina 1740-1748.[14] Lisäksi Kaarle sääti perimysjärjestyksestä vuonna 1713 pragmaattisen sanktion.lähde?
Leopold I valtakausi kesti yli 46 vuotta, hän oli toiseksi pisinpään hallinnut Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari. Hän kuoli 62-vuotiaana 5. toukokuuta 1705 Wienissä. Hänet ja hänen kolme puolisoaan on haudattu Habsburg suvun Keisarilliseen kryptaan Wienin Kapusiinikirkkoon.[1]
↑ abcdDenst, Heide: Leopold IEncyclopedia Britannica. Viitattu 5.11.2014.
↑Spielman, John Philip: Leopold I of Austria. London: Thames and Hudson, 1977. Ss. 33-34
↑Schumann, Jutta: Die andere Sonne: Kaiserbild und Medienstrategien im Zeitalter Leopolds I. s. 3 -. Walter de Gruyter, 2012. ISBN 978-3-05-005581-7Teoksen verkkoversio (viitattu 26.1.2024). (saksa)
.PNG){kind=small}
.jpg)
_-_Emperor_Leopold_I_in_coronation_armor.jpg){kind=link}
_im_Theaterkost%C3%BCm,_in_ganzer_Figur_-_GG_9135_-_Kunsthistorisches_Museum.jpg){kind=link}
