Wikipedia

Lapinraunio

järven rannalle kalliopohjalle ja näkyvälle paikalle kivistä rakennettu hautaröykkiö

Lapinrauniot ovat lähinnä Suomen sisämaassa esiintyviä esihistoriallisia kivirakennelmia, jotka yleensä sijaitsevat järvenrannan tuntumassa ja joista ainakin osa on röykkiöhautoja.[1][2] Lapinraunio on usein kasattu kallionlaelle lähelle järven rantaa ja näkyvälle paikalle. Niiden keskikoko on halkaisijaltaan 8 metriä. Tällaisia raunioita tunnetaan Suomessa useita tuhansia.[1] Lapinrauniot on tavallisesti ajoitettu varhaismetallikautisiksi eli noin 1900 eaa. – 400 jaa.[3]

Jyväskylän Vaajakoskella, Pyhäsaaren kärjessä on lapinraunioita.

Nimityksiä ja uskomuksia

muokkaa

Eri puolilla Suomea näistä kivirakennelmista on myös käytetty nimityksiä munkkilaisten muurit, munkkien muurit, nunnatarha, jättiläisraunio, metelinraunio tai metelinkiuas. Myös hiidenkiukaan nimitystä on tavattu sisämaassa, vaikka nimi yhdistetään yleisemmin merenrannikon kiviröykkiöihin.[1][2]

Kansantarusto on väittänyt joitakin kivikasoja jonkun seudulla aiemmin asuneen tarukansan tekemiksi. Lapinraunion nimeen sisältyy odote, että kivikasat olisivat lappalaisten eli nykyään saamelaisten tekemiä. Toisinaan niitä väitettiin hiisien tekemiksi, jonka vuoksi niitä on kutsuttu hiidenkiukaiksi.[1]

Unto Salo esittää munkkien esiintymisen nimistössä viittaavan varhaisten kivikirkkojen rakentajiin, jotka olivat munkkeja. Näihin kytkettiin siten myös kiviraunioiden rakentaminen.[2]

Määritelmä

muokkaa

Kansanomaisen nimityksen perusteella tutkijat ovat omaksuneet nimityksen lapinraunio jo 1700-luvulta saakka.[1] Tällä tarkoitetaan tutkimusperinteessä sellaisia röykkiötä, jotka[4]

  • sijaitsevat syvemmällä sisämaassa pääasiassa eteläisen Järvi-Suomen ja pohjoisen Kainuun rajoittamassa alueessa;
  • on tehty järvien rannoille näkyville paikoille, useimmiten rantakallioille;
  • on rakennettu alun perin pelkästään irtokivistä.

Lapinraunio erotetaan käsitteenä[4]

  • sisämaan asutuksen maanviljelyyn liittyvistä pellonraivauksessa syntyvistä peltoraunioista;
  • merenranta-asutuksen niin sanotuista hiidenkiukaista, jotka uskotaan kuuluvan Kiukaisten kulttuurin tai pronssikauden asutukselle;
  • Pohjanmaan jätinkirkoista, jotka ovat merenrannikon kivikautisia rakennelmia;
  • maansekaisista kiviröykkiöistä rautakautisen väestön viljelyseuduilla Lounais-Suomessa.

Joskus lapinrauniona tutkittu kivikasa on osoittautunut joksikin muuksi rakennelmaksi. Tällaisia ovat olleet muun muassa viljelysraunio, vatturaunio, uuninpohja, käyttökiviröykkiö, kivenhakkaajan jätekasa, uhriröykkiö, rajamerkki, merimerkki, rakennustöissä syntynyt kivikasa, saunan tai riihen kiuas, sotavarustus ja rantakivikko.[5]

Vaikka lapinraunioita on tutkittu ja pohdittu 1700-luvulta asti, ei sitä ole muinaisjäännöstyyppinä kunnolla pystytty määrittämään. Tutkijoilla ei ole vieläkään yksimielisyyttä siitä, mitä lapinrauniot oikeastaan ovat.[5] Raunioiden niukkalöytöisyys on vaikeuttanut niiden ajoitusta ja sitomista tunnettuihin arkeologisiin kulttuuripiireihin.

Tutkimuksen tekemiä havaintoja

muokkaa

Lapinraunioiden peittämä maanala voi olla muodoltaan pyöreä, soikea tai väljästi tulkittuna suorakulmainen. Raunion halkaisija vaihtelee kolmesta kymmeneen metriin ja samalla alueella voi olla useitakin röykkiöitä. Joskus ne on rakennettu aivan toisiinsa kiinni. Raunion korkeus vaihtelee 30 senttimetristä metriin ja kivien koko vaihtelee 20–50 senttimetrin välillä. Joissakin raunioissa on löytynyt niin sanottu silmäkivi, jonka ympärille se on kasattu. Joskus raunion pohjakivet muodostavat kivikehiä ja harvoin on löydetty paasiarkkuja tai niin sanottua kylmämuurattuja rakennelmia.[5]

Lapinraunioiden arkeologiset kaivaukset epäonnistuvat joskus siten, ettei rauniosta löydetä mitään esineitä, luita tai rakenteita. Niitä raunioita, joista on löydetty ajoitettavaa materiaalia, on vain 14 kappaletta (tilanne 2011). Ajoitukset vaihtelevat 2100 eaa. – 800 jaa.[6] Näistä ihmisen luuta sisälsivät viisi hautausta ja luut ajoitettiin 1440–320 eaa. Joissakin raunioissa ei tavattu ihmisen luita, vaan sen sijaan kolmessa rauniossa oli nisäkkään luita. Esinelöydöt vaihtelivat piinuolen kärjistä pronssi- ja rautaesineisiin, lasihelmistä Luukonsaaren keramiikkaan. Tämä kuva toistuu muissakin raunioissa kuin näissä ajoitetuissa lapinraunioissa.[6]

Raunioista on siis löydetty viitteitä hautaamisesta. Toisissa raunioissa on tavattu vain eläinten luita, mikä viittaa uhraamiseen. Pohjaan on voitu hakata kallioon kuppimaisia syvennyksiä ja yhdessä rauniossa oli luontainen maljamainen kivi, joka tulkittiin sinne tarkoituksella laitetuksi.[7]

On myös epäilty, etteivät useat rauniot olleet vain kertakäyttöisiä. Vanhan raunion kylkeen on voitu tehdä laajennus, jonne luut on piilotettu. Osassa raunioita on mukana varsin tuoreita esineitä eli rautakauden aineistoa. Jos traditio on ollut vanhaa, uudet esineet on voitu lisätä eli uhrata myöhemmin. Tämä merkitsee uusiokäyttöä yli tuhat vuotta rakentamisen jälkeen. Teorialla on eräs rinnakkaisilmiö samalta alueelta. Kalliomaalaukset ovat hyvinkin vanhoja, jopa mesoliittisia, mutta ainakin neoliittisia synnyltään. Silti niiden edestä ja alta vedestä on löydetty kaivauksissa paljon nuorempaa esineistöä. Kuvien eteen on kokoonnuttu tuhansien vuosien jälkeenkin, vaikka tekijät olivat eri väkeä ja itse kuvien tekemisen aikaisia riittejä tuskin tunnettiin.[8]

Viimeaikaiset tutkimukset antavat jo ajoituksien perusteella varovaisen viitteen, että traditio levisi Suomen yli luoteesta kaakkoon päin. Lähtöalue olisi sijainnut lähellä Pohjanmaan rannikoiden röykkiöalueita kauan ennen Lounais-Suomen pronssikauden hiidenkiuastraditiota. Lapinrauniot näyttävän leviävän Keski-Suomen kautta Järvi-Suomeen, josta on saatu tradition nuorimmat ajoitukset. Uhriröykkiötraditio saattaa kuitenkin sekoittaa ajoitustuloksia, joita tarvittaneen paljon lisää.[9]

Tutkimushistoriallisesti merkittäviä lapinrauniokohteita ovat esimerkiksi Viitasaaren Rantala ja Pyykkisaari (ajoitettu 1746–2040 BP eli noin 1505 eaa.[9]), Kuopion Kuusikkolahdenniemi, Siilinjärven Saunalahti, Tampereen Reuharinniemi, Nokian Uhratunsaari ja Kirkkosaari, Iitin Hiidensalmi (ajoitettu 3191–3129 BP [9]), Ristiinan Haukkavuori (ajoitettu 3082–3144 BP eli noin 1390 eaa.[9]), Jyväskylän Pyhäsaari, Virtain Alahavanka, Äänekosken Pyhänsalo, Savonlinnan Häyrynjärvi (ajoitettu 2281–2341 BP eli noin 370 eaa.[9]) sekä Vilppulan Nuijanniemi.[6]

Perinteen loppu

muokkaa

Lapinraunioiden tekemisen loppuminen on vielä avoin kysymys. Saattaa olla, että nuorimmat ajoitukset merkitsevät myös viimeisten lapinraunioiden tekoajan. Tällöin se ajoittuu rautakaudelle. Kuitenkin röykkiöiden uudelleenkäyttö saattaa antaa liian nuoren kuvan, sillä niiden tekemisen loppumisen jälkeen saattoi muunlainen käyttö lisätä niihin esineitä. Tiedetään myös, että sekä Suomessa että Ruotsissa oli vielä 1800-luvulla vallalla uhriröykkiöperinne, jossa kivikasoihin heiteltiin ruokaa ja esineitä uhrin merkityksessä.[7]

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d e Lavento & al., 2007, s. 48–49
  2. ↑ a b c Salo, Unto: Satakunnan historia I,2, s. 324-329. Rauma: Satakunnan Maakuntaliitto r.y., 1981. ISBN 951-95095-5-0
  3. ↑ Saipio, Jarkko 2011, s. 19
  4. ↑ a b Saipio, Jarkko 2011, s. 22–23
  5. ↑ a b c Lavento & al., s. 50
  6. ↑ a b c Saipio, Jarkko 2011, s. 21, taulukko
  7. ↑ a b Saipio, Jarkko 2011, s. 22–27
  8. ↑ Saipio, Jarkko 2011, s. 30, taulukko
  9. ↑ a b c d e Saipio, Jarkko: Kaakkois-Suomen lapinraunioiden ikä ja kulttuurikonteksti, 2011
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lapinraunio&oldid=22851387”