Kytäjän kolmoissurma

Kolme nuorta oli 11. toukokuuta 1972 telttailemassa Kytäjän kartanon mailla 15 kilometriä Hyvinkään keskustasta länteen. Telttailijat olivat 14-vuotias Kai Tapani Hyväkkä, tämän 17-vuotias veli Esa Tapani Hyväkkä ja 18-vuotias Veijo Ilmari Häkkinen. Pojat olivat viettäneet yhdessä koko viikon eri paikoissa Hyvinkään ympäristössä. Heidän väitettiin syyllistyneen 70-vuotiaan miehen ryöstöön Hyvinkäällä. Pojat päättivät leiriytyä Kytäjärven rannalle Kaalimaanniemeen. He seurasivat muiden leiriytyjien esimerkkiä eivätkä olleet tietoisia siitä, että olivat kartanon mailla.

Pojat olivat kuitenkin leiriytyneet yksityiselle alueelle. Kytäjän kartanon silloinen omistaja Kai Vähäkallio sekä kartanon vanhaisäntä, Kain isoisä Väinö, olivat hyvin tarkkoja siitä, ettei kartanon mailla liikuttaisi luvatta. Suomen jokamiehenoikeuksien nojalla liikkuminen yksityisellä alueella oli kuitenkin laillista. Tapahtumailtana Kai Vähäkallio oli kartanossa kaksin nuoremman poikansa kanssa; illan aikana kartanossa kävi myös lähistöllä asunut Vähäkallion pikkuserkku Anna Siikarla. Vähäkallion vaimo ja perheen vanhempi poika olivat menneet aiemmin päivällä perheen kaupunkiasuntoon Helsinkiin.

Illalla pojat olivat käyneet eräässä kyläkaupassa Kytäjällä. He eivät ostaneet mitään, vaan soittivat puhelun Hyvinkäälle. Kauppias kertoi poliisille myöhemmin, että poikien seuraan oli tullut tyttö, joka myöhemmin osoittautui olevan Veijon tyttöystävä Marja-Leena Uusimäki, joka huolehti poikien muonituksesta. He poistuivat kaupasta kello 17 ja nelikko siirtyi leiripaikalle, josta Marja-Leena oli lähtenyt kello 21.^[1]

Marja-Leenan palattua seuraavana päivänä leiripaikalle hän löysi kaikki kolme poikaa surmattuina. Surmaaja oli ilmeisesti ampunut heitä pään alueelle.^[1] Marja-Leena hälytti paikalle ambulanssin, mutta uhrien hyväksi ei ollut enää tehtävissä mitään. Paikallinen poliisi totesi, että oli tapahtunut vakava henkirikos. Poliisi otti yhteyden nimismieheen, joka puolestaan otti yhteyttä poliisitarkastajaan, joka edelleen kutsui paikalle keskusrikospoliisin etsivät.

KRP:stä paikalle tuli kolme etsivää ja useita kenttämiehiä. Paikalle saapui myös huumepoliiseja, mutta he poistuivat paikalta kun selvisi, etteivät uhrit olleet olleet alkoholin tai huumeiden vaikutuksen alaisina. Tekninen rikostutkinta käynnistettiin heti ja KRP alkoi kuulustella ihmisiä. Rajamäkeläinen varastomies Heikki Peiponen antoi mielenkiintoisen vihjeen: hän kertoi nähneensä kasvojaan peittelevän miehen Kytäjärven rannalla helatorstaina. Tämän vihjeen poliisi kuitenkin hylkäsi jo tutkimusten alkuvaiheissa.

Poliisi ei aluksi kertonut julkisuuteen murha-asetta, joka oli oletettavasti ollut pistooli tai revolveri. Näin poliisi halusi välttää pelästyttämästä murhaajaa, jottei tämä alkaisi hävittää todisteita. Kolmoismurhan johdosta lähti liikkeelle monenlaisia huhuja murhaajasta. Tunnelmaa tiivisti se, että Hyvinkään alueella oli äskettäin tapahtunut muitakin laajaa julkisuutta saaneita henkirikoksia: niin sanotut liftarimurhat kesällä 1971 ja Väinö Svahnin tapaus syksyllä 1971.

Monet huhut ja vihjeet liittyivät jo tässä vaiheessa Kytäjän kartanoon. Kartanossa oli eletty ikään kuin järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella. Kartanon isännän Kai Vähäkallion harrastuksiin kuului muun muassa ampuminen ja metsästys, sillä Kytäjän kartanon mailla oli paljon riistaa. Myös poliisi alkoi kiinnostua kartanosta ja sen isännästä, jolla oli laaja asekokoelma. Rikostutkijat kävivät kartanossa lähes päivittäin ja kuulustelivat sen väkeä. Kartanosta vakuutettiin, että kaikki aseet ovat tallessa eikä mitään ollut viety pois tai varastettu.^[1]

Myös poikien seurassa illalla ollutta Marja-Leena Uusimäkeä kuulusteltiin pitkään. Häneltä kysyttiin muun muassa sitä, kuka tiesi, että pojat olivat leiriytyneet Kytäjärven rannalle. Poikien vanhemmat eivät heidän tarkkaa olinpaikkaansa tienneet.

Leiripaikalta oli kadonnut muun muassa kirves sekä puukko, joita ei löydetty mistään lähimaastosta. Paikalliset urheilusukeltajat löysivät kadonneen kirveen järvestä. Miten kirves oli sinne joutunut, oli mysteeri: oliko se heitetty murhapaikalta vai oliko murhaaja soutanut veneellä keskelle järveä ja heittänyt kirveen veteen?

Helatorstain jälkeen Suomessa oli päättynyt toimittajalakko, ja kevään aikana tapahtunut murha oli merkittävä uutisaihe Etelä-Suomessa. Toimittajat haastattelivat kytäjäläisiä ja hyvinkääläisiä sekä tapausta tutkivia poliiseja. Myös Marja-Leena Uusimäkeä haastateltiin. Kytäjän kartanon isäntä Kai Vähäkallio ei kuitenkaan haastateltavaksi suostunut. Hän ei salannut sitä, ettei pitänyt julkisuudesta.

Ilta-Sanomien rikostoimittaja Hannes Markkula ja valokuvaaja Martti Peltonen olivat ainoat toimittajat, jotka pääsivät Vähäkallion puheille, hekin vasta monen mutkan kautta. Markkula oli onnistunut saamaan Vähäkallion salaisen puhelinnumeron ja pyytänyt haastattelua. Vähäkallio oli ollut hyvin vastahakoinen, mutta viimein suostunut. 24. toukokuuta Markkula ja Peltonen haastattelivat Vähäkalliota tämän omassa työhuoneessa. Haastattelutilanteessa Vähäkallio oli ollut hyvin jäykkä ja pidättyväinen ja jonkin verran hermostunut. Hän kiisti olleensa missään tekemisissä poikien kanssa. Myöskään laukauksia hän ei ollut kuullut. Surmailtana Vähäkallio oli ollut pikkuserkkunsa Anna Siikarlan kanssa päärakennuksessa katsomassa televisiota, ensin uutisia ja sitten erästä elokuvaa.

Aseharrastuksestaan Vähäkallio kertoi sen verran, että oli innostunut pistooliammunnasta Reserviupseerikoulussa. Vähäkallio oli rakentanut mailleen ampumaradan omaan käyttöönsä. Hän oli kuitenkin yhtäkkiä juuri murhan jälkeen lopettanut ampumaharrastuksen. Perusteluksi hän sanoi hermostumisensa. Markkula kysyi, mitä mieltä Vähäkallio on murhasta. Tähän hän sanoi vain, että ellei murhaajaa saada kiinni, niin Kytäjän kartano kaivetaan aina esiin ikävien asioiden johdosta. Tällä hän viittasi siihen, että kartanon aiempi omistaja Hjalmar Linder oli joutunut taloudellisiin vaikeuksiin 1920-luvun alussa ja muuttanut Marseille'hin Ranskaan, jossa oli tehnyt itsemurhan vuonna 1921.

Valokuvaaja Peltonen otti Vähäkalliosta valokuvan tämän istuessa työhuoneessaan. Kuva on harvinainen, sillä Vähäkalliosta ei ollut muuta hyvää lähikuvaa. Pian kuvan ottamisen jälkeen Vähäkallio kiitti Markkulaa ja Peltosta ja audienssi oli päättynyt.

Tällä välin KRP:n rikoslaboratoriossa oli tutkittu kaikki Vähäkallion satakunta asetta. Näistä 28 oli vailla hallussapitolupaa, mikä sinänsä oli jo kohtalainen rikkomus. Yksi ase, Colt .357 Magnum, kuitenkin kiinnosti erityisesti.

7. kesäkuuta KRP pidätti Vähäkallion. Pidätyksestä ei heti kerrottu julkisuudessa, sillä tuolloin poliisilla oli käytettävissään 17-vuorokautinen pidätysaika, mahdollinen matka-aika mukaan laskettuna. Vasta 13. kesäkuuta KRP:n apulaispäällikkö Toivo Laento ilmoitti, että tilanomistaja Kai Vähäkallio on pidätetty kolmoismurhasta. Vähäkallio oli tunnustanut ampuneensa pojat Colt Magnum -pistoolilla. Vähäkallio oli helatorstain jälkeisenä yönä nähnyt poikien leiritulen ja kiivastunut, sillä hän oli hyvin kiinnostunut luonnosta ja viimeaikainen luonnon raiskaaminen ja roskaaminen kartanon mailla suututti häntä. Niinpä Vähäkallio oli televisioelokuvan jälkeen ladannut pistoolinsa, mennyt poikien teltan luokse ja ampunut heitä päähän. Vähäkallio ei tekonsa aikana ollut ollut alkoholin vaikutuksen alaisena. Vähäkallio vangittiin ja siirrettiin Helsingin lääninvankilaan Katajanokalle.

Oikeudenkäynti alkoi 10. heinäkuuta Hyvinkään kihlakunnanoikeudessa. Syyttäjänä toimi Uudenmaan läänin poliisitarkastaja Tapani Elomaa. Vähäkalliota puolusti helsinkiläinen varatuomari Tobias Obstbaum. Obstbaum oli tunnettu juristi, jonka asiakkaina oli ollut varakkaita ja vaikutusvaltaisia henkilöitä, ja joka oli tunnettu myös korkeista taksoistaan.

Oikeudenkäyntiä seurasi runsaslukuinen yleisö ja lehdistö. Puhetta johti oikeusneuvos Aulis Rydman. Syyttäjä vaati Vähäkalliolle rangaistusta kolmesta murhasta, luvattomien aseiden ja ammusten hallussapidosta sekä kahdesta aseella uhkailusta. Poikien omaisten oikeusavustaja, riihimäkeläinen asianajaja Ilmari Mustonen vaati Vähäkalliolle kovempaa rangaistusta kuin virallinen syyttäjä. Puolustus toi heti esiin erään psykiatrin lausunnon Vähäkallion henkisestä poikkeavuudesta. Lausunnon mukaan Vähäkallio oli ristiriitainen luonteeltaan ja masennukseen taipuvainen. Hän koki yleisluontoisen yhteiskunnallisen arvostelun usein koskevan itseään. Näin hän kasasi herkästi ylimääräistä painetta itselleen. Obstbaum vaati asiakkaalleen mielentilatutkimusta.

Syyttäjän mukaan Vähäkallio oli nähnyt poikien teltan ja tulen jo 10. toukokuuta. Illalla 12. toukokuuta, katsottuaan pikkuserkkunsa kanssa televisiosta erästä elokuvaa kello 23.50 saakka, hän oli puolen yön jälkeen ladannut pistoolinsa kuudella patruunalla ja lähtenyt järven etelärannalle tutkimaan luvatonta leiriä. Vähäkallio oli suuttunut siitä, että pojat olivat kaataneet leppiä ja vaurioittaneet maastoa muun muassa roskaamalla. Vähäkallio heitti kirveen ja puukon veteen kostoksi. Vähäkalliolla oli kädessään ladattu pistooli ja toisessa kädessä taskulamppu. Avattuaan teltan vetoketjun hän valaisi taskulampulla nukkuvia poikia. Hän ojensi pistoolin vuorotellen kunkin pojan päätä kohti. Hän ampui kuoliaaksi kaksi poikaa. Kolmannen, Kai Hyväkän, surmaamiseen hän tarvitsi kolme laukausta, joista yksi osui päähän ja kaksi rintaan.

Murhan jälkeen Vähäkallio oli puhdistanut aseen. Murhailtana yllään olleet vaatteet Vähäkallio piilotti myöhemmin varmuuden vuoksi metsikköön lähelle Kirkkonummea.

Ensimmäisessä oikeuden istunnossa Vähäkallio joutui tunnistamaan esitetyn Colt .357 Magnum -pistoolin omakseen ja poikien surma-aseeksi. Syyttäjä kertoi, että Vähäkallio oli uhkaillut aseilla jo aiemmin. 9. huhtikuuta, kun tämä oli havainnut eräät miehet kalastamassa luvatta maillaan. Tällöin Vähäkallio oli nostanut aseen miehiä kohti ja ampunut uhkaukseksi maahan. Sitten hän miehiä pistoolilla osoittaen oli pakottanut heidät marssimaan kahden kilometrin matkan riistanvalvojan luokse.

Lykkäyksen jälkeen käsittely jatkui 26. heinäkuuta. Puolustus painotti Vähäkallion poikkeuksellisen voimakasta luonnonrakkautta ja vaati jälleen tämän määräämistä mielentilatutkimukseen. Siihen oikeus päätyikin. Vähäkalliota tutkittiin Lapinlahden mielisairaalassa jo 1. marraskuuta.

Hyvinkään kihlakunnanoikeuden päätös annettiin 6. helmikuuta 1973. Ensin todettiin, että mielentilatutkimuksessa Kai Vähäkallion oli todettu olleen poikien ampumishetkellä täyttä ymmärrystä vailla. Vähäkallion tuomio oli kolmesta taposta yhteensä 15 vuotta kuritushuonetta. Helsingin hovioikeus vahvisti tuomion saman vuoden elokuussa, mutta Korkeimman oikeuden yhdistetty rangaistus aleni kolme vuotta eli tuomioksi jäi 12 vuotta kuritushuonetta.^[1] Syynä oli Obstbaumin esittämä näkemys, ettei kolmen pojan ampuminen peräkkäin ollut jatkettu rikos vaan kolme erillistä rikosta.

Tutkintavankeuden aikana Vähäkallio maksoi omilla rahoillaan sellinsä kalusteet, kokolattiamaton ja väritelevision. Vähäkallion ruoka tilattiin eräästä ravintolasta. Kaiken tämän hän maksoi itse.

Kun oikeudenkäynti oli vielä vuonna 1973 käynnissä, tuli ilmi, että Vähäkallio oli ostanut poikien äideille asunto-osakkeet. Veroteknisistä syistä niitä ei suorastaan lahjoitettu, vaan he saattoivat yhtiövastiketta vastaan käyttää näitä kartanon tai Vähäkallion suvun asuntoja lopun elämän ajaksi. Myös poikien kuoleman aiheuttamat kulut Vähäkallio maksoi. Hän sanoi katuvansa tekojaan.

Vankilassa Vähäkallio eristäytyi ja eli hyvin hiljaista elämää. Hän sai hyvän työtehtävän, vankilan kirjastonhoitajan viran. Vähäkallio vietti kaltereiden takana yhteensä kuusi vuotta, 1972–1978.

Vähäkallio erosi vaimostaan 13. tammikuuta 1975. Entinen vaimo nai myöhemmin Vähäkallion entisen sellitoverin. Vähäkallio oli kärsinyt kunnialla ensikertalaiselle langetetun tuomionsa, mutta ei sen jälkeen kestänyt vapautta, vaan sekavat ajatukset täyttivät hänen mielensä. Vähäkallio pelkäsi muun muassa, että Suomessa tapahtuisi lähivuosina vallankumous, joka sitten, kun yhteiskuntamalli olisi muutettu, estäisi häntä hallitsemasta omaisuuttaan.

Vapautumisensa jälkeen Vähäkallio ja hänen avovaimonsa, 33-vuotias sairaanhoitaja, matkustivat paljon ja suunnittelivat lopullista muuttoa ulkomaille. Tätä varten he eräällä matkalla salakuljettivat Sveitsiin miljoona markkaa 500 markan seteleinä ja avasivat sinne anonyymin numerotilin. Nämä rahat Vähäkallio oli nostanut pankista pienissä erissä.

Kai Vähäkallion elämä päättyi 20. heinäkuuta vuonna 1979 Kytäjän kartanossa, jossa hän ampui itsensä. Koska Vähäkallio oli syyllistynyt valuuttasäännösten rikkomiseen, käynnistyi Vähäkallion kuoleman jälkeen Vantaan kihlakunnanoikeudessa oikeusprosessi vuonna 1980 kun asia tuli esille. Syyttäjä vaati leskelle tuomiota salakuljetuksesta, mutta oikeus katsoi, että tekoon oli syyllistynyt Kai Vähäkallio eikä hänen puolisonsa, joten syyte hylättiin. Rahat palautettiin Vähäkallion kuolinpesään, jota tämän lasten alaikäisyyden takia hoiti tämän aikaisempi vaimo.

Kartanon rahaepäselvyydet eivät kuitenkaan vielä päättyneet. Vuonna 1985 Kai Vähäkallion entinen vaimo ja tämän uusi puoliso, toimitusjohtaja, saivat syytteen Hyvinkään kihlakunnanoikeudessa poikien rahojen kavaltamisesta. Syyttäjän mukaan pariskunta oli kavaltanut 1,6 miljoonaa markkaa ja aiheuttanut kartanolle 2,8 miljoonan markan taloudelliset menetykset. Kihlakunnanoikeus tuomitsi Vähäkallion entisen vaimon puolen vuoden ehdolliseen vankeuteen, mutta hovioikeus antoi 10 kuukauden ehdollisen vankeustuomion. Summa oli hovioikeuden mukaan 150 000 markkaa.^lähde? Kartanon rippeet tekivät konkurssin virallisesti vuonna 1994, jolloin sen osti pakkohuutokaupassa autokauppias Yrjö Laakkonen.^[2]

• Markkula, Hannes: Kuusi suomalaista murhaa. Gummerus, 1997. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste

• Jutila, Niko: Kytäjän kartanon kolmoissurma. Helsinki: WSOY, 2023. ISBN 978-951-0-49326-7