Kuinka yhteiskunnat romahtavat

Tainterin mukaan yhteiskuntien tarkoitus on ongelmien ratkaiseminen. Ongelmanratkaisu yhteiskunnissa tapahtuu kasvattamalla kompleksisuutta, esimerkiksi luomalla uutta infrastruktuuria tai byrokratiaa. Tätä rakennetta ei yleensä missään vaiheessa pureta, vaan uusi ongelma ratkaistaan rakentamalla uusi kerros kompleksisuutta vanhan päälle. Lisäksi kompleksisuuden kasvattaminen yhdessä paikassa vaatii vastaavia investointia usein myös jossakin toisessa osassa järjestelmää.

Ongelmanratkaisun myötä yhteiskuntien kompleksisuus kasvaa asteittain. Lisääntyvä sosiaalinen kompleksisuus voidaan tunnistaa työnjaollisesta eriytymisestä ja erikoistumisesta, sitä säätelevien mekanismien kasvusta, symbolisen ja abstraktin viestinnän lisääntymisestä sekä sellaisen informaation tuottamiseen ja käsittelyyn erikoistuneen yhteiskuntaryhmän olemassaolosta, joka ei itse suoraan osallistu materiaaliseen tuotantoon. Informaation määrän kasvu onkin yksi kompleksisen yhteiskunnan olennaisimmista piirteistä. Maanviljelystä edeltäneet metsästäjä-keräilijä-kulttuurit edustivat hyvin alhaista kompleksisuutta, kun taas korkeakulttuurit, mukaan lukien oma teollinen yhteiskuntamme, ovat edustaneet pitkälle kehittynyttä kompleksisuutta.

Kompleksisuuden kasvattaminen ja ylläpito on riippuvaista energiasta. Kasvava tuotanto, armeija, infrastruktuuri ja hallinto kaikki vaativat yhä lisääntyvää henkeä kohden käytössä olevaa energiamäärää. Esimerkiksi monumenttien rakentaminen ei ole mahdollista, mikäli kaikki käytössä oleva energia tarvitaan ruoan tuottamiseen.

Tainter painottaa, että kompleksiset yhteiskunnat ovat historian anomalia: niitä on esiintynyt vain ihmisen kehityksen muutaman viimeisen vuosituhannen aikana. Useimmat niistä ovat romahtaneet verrattain lyhyen ajanjakson kuluessa. Tainter ei tarkalleen määrittele niiden synnyn syytä, mutta olettaa sen liittyvän väestönkasvuun tai johonkin muuhun ongelmaan, joka on vaatinut ongelmanratkaisua.

Historialliset kompleksiset yhteiskunnat ovat säännönmukaisesti romahtaneet jossakin vaiheessa. Tainter luettelee useita tällaisia romahduksia, joista tunnetuimpiin kuuluvat Rooman valtakunnan ja mayojen korkeakulttuurin romahdukset. Näitä romahduksia on yritetty selittää monilla tavoin. Tainter esittelee kirjassaan yksitoista erilaista selitysmallia, kuten vihollisen invaasiot, johtajien epäpätevyys, ympäristön kuluminen, satunnaiset katastrofit ja taloudellisen tuotannon heikkeneminen.^[2] Useimmat näistä hän hyväksyy romahdusten osittaisiksi tai ainakin näennäisiksi selityksiksi. Poikkeuksena ovat ns. mystiset selitysmallit, joissa romahdus selitetään esimerkiksi ihmisen ikävaiheisiin vertautuvilla malleilla tai epämääräisillä käsitteillä, kuten dekadenssi. Näitä Tainterin täysin hylkäämiä malleja ovat edustaneet mm. Oswald Spengler ja Arnold J. Toynbee.^[3]

Sen lisäksi, että yksittäiset selitysmallit eivät ole yleistettävissä kaikkiin romahduksiin, Tainter monessa tapauksessa katsoo niiden olevan täysin riittämättömiä. On vaikea selittää, miksi Rooman valtakuntaa paljon heikommat hyökkääjät kuitenkin onnistuivat voittamaan sen. Yhtä vaikeaa on selittää, miksi jokin luonnonkatastrofi tuhosi tietyn yhteiskunnan, kun sama yhteiskunta aikaisemmin oli selvinnyt paljon pahemmasta katastrofista. Arkeologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että jotkin yhteiskunnat olisivat edelleen voineet kasvattaa ruoantuotantoaan, vaikka ne näennäisesti romahtivat ruoantuotannon alenemiseen. Näiden syiden takia Tainter katsoo romahdusten vaativan uutta selitysmallia.

Tainter aloittaa oman selitysmallinsa määrittelemällä alenevan rajahyödyn lain.^[4] Määritelmän hän lainaa taloustieteestä, ja se tarkoittaa investoinneilla saavutettavan lisähyödyn suhteellista alenemista. Esimerkiksi viljantuotannon kasvattaminen 1 kilogrammasta neliömetriltä 2 kilogrammaan merkitsee 100 %:n kasvua, mutta seuraava lisäkilo tuottaa vain 50 %:n kasvun ja sitä seuraava 33 %:n kasvun. Samanaikaisesti jokaiseen lisäkiloon vaadittava työmäärä kasvaa eksponentiaalisesti. Alussa helpot lisäinvestoinnit tuottavat suurta hyötyä, mutta jossakin vaiheessa nopeammin kasvavat kustannukset saavuttavat lisähyödyn, eikä tuotannon kasvattaminen enää kannata, tai lisähyöty kääntyy negatiiviseksi. Tämän mallin Tainter sovittaa kompleksisiin yhteiskuntiin: aluksi investoinnit kompleksisuuteen tuottavat suurta lisähyötyä, mutta jossakin vaiheessa investoinnit alkavat tuottaa alenevaa rajahyötyä ja niiden kannattavuus heikkenee.

Tainter selittää alenevan rajahyödyn lain siten, että aluksi käytetään helpoimmat ja kannattavimmat ongelmanratkaisukeinot, joiden jälkeen on jäljellä vain vaikeampia ja kalliimpia keinoja. Hän antaa asiasta useita esimerkkejä. Useat lasten koulutusta koskevat tutkimukset ovat osoittaneet, että jokainen koulussa vietetty vuosi maksaa edellistä enemmän, mutta tuottaa suhteellisesti vähemmän lisäoppimista. On huomattu, että jokainen maanviljelyyn käytetty lisätunti tuottaa entistä vähemmän lisäsatoa. Penisilliinin keksimiseen johtanut tutkimus maksoi vain muutaman tuhatta dollaria, mutta nykyinen lääketeollisuus ei pysty miljoonilla dollareilla kehittämään mitään yhtä mullistavaa lääkettä. Uusien patenttien määrä Yhdysvalloissa ihmistä kohden laski pitkin 1900-lukua, vaikka ihmiset olivat koulutetumpia, suurempi osa heistä toimi tutkijoina ja tutkimukseen käytettiin enemmän rahaa.

Tainterin mukaan yhteiskunta romahtaa, kun se saavuttaa pisteen, jossa lisäinvestoinnit eivät enää tuota rajahyötyä. Vaikka rajahyöty ei edes kääntyisi negatiiviseksi, menettää yhteiskunta mahdollisuuden ratkaista ongelmia lisäämällä kompleksisuutta.^[5] Riittävän suuri kriisi romahduttaa yhteiskunnan tällöin nopeasti, mutta pienempiin ongelmiin yhteiskunta voi vastata siirtämällä energiaa yhdestä sen osasta toisaalle. Tällöin kuitenkin se osa yhteiskuntaa heikkenee, mistä energia on poistettu. Seurauksena on pitkittynyt huonontumiskierre, jonka ihmiset kokenevat palveluiden katoamisena, verotuksen kiristymisenä, vapauksien rajoittamisena ja köyhtymisenä. Koska kompleksisuus vaatii energiaa, ainoa ulospääsy tilanteesta ilman romahdusta on huomattavan lisäenergiamäärän tuottaminen. Toinen mahdollisuus on pienentää energian kulutusta henkeä kohden, mutta tämä merkitsee luopumista hallinnosta, palveluista, infrastruktuurista, armeijasta yms. ja siten vertautuu romahdukseen.

Roomassa maatalouden tuottavuuden hitaasti heiketessä ja väestön kasvaessa henkeä kohden käytössä olleen energian määrä laski. Roomalaiset ”ratkaisivat” ongelman valtaamalla naapuriensa energialähteitä (konkreettisesti tämä tarkoitti metalleja, viljaa, orjia jne.). Rooman valtakunnan kasvaessa kommunikaatiojärjestelmien, hallinnon ja linnoitusjärjestelmien kustannukset kuitenkin kasvoivat mukana. Lopulta kustannukset kasvoivat niin suuriksi, että uusien valloitusten hyödyt eivät kattaneet ongelmanratkaisun kustannuksia, joita muodostui esimerkiksi vihollisten hyökkäysten ja satomenetysten myötä. Domitianus ja Konstantinus Suuri pyrkivät ratkaisemaan tilanteen kasvattamalla ja tiukentamalla hallintoa, mutta tämä vain johti väestöön kohdistuvan rasituksen kasvuun. Valtakunta jakautui kahtia, joista läntinen puolisko hajosi pian pikkuvaltioiksi. Rikkaampi itäinen osa säilyi pidempään eikä varsinaisesti romahtanut, mutta se kuihtui hitaasti voimakkaiden naapureiden hyödyntäessä sen heikkoutta.

Yleisen olettaman mukaan Länsi-Rooman tuho oli katastrofi valtakunnan asukkaille. Tainter kuitenkin väittää, että se oli jopa toivottava tapahtuma aikakauden ihmisille, joiden elintaso itse asiassa kohosi romahduksen myötä. Arkeologinen tutkimus on ihmisluiden avulla voinut osoittaa, että keskimääräinen ravitsemustaso nousi romahduksen jälkeen monissa osissa valtakuntaa. Tavalliset ihmiset hyötyivät imperiumin tuhosta, koska heidän ei enää tarvinnut investoida kalliin järjestelmän ylläpitoon. Tainter huomauttaa, että lännessä paikallisväestöt monessa tapauksessa tervehtivät hyökkääviä barbaareja vapauttajina.^[6]

Moderni teollisuusyhteiskunta on saavuttanut ennennäkemättömän korkean kompleksisuuden tason. Koska tämä kompleksisuuden taso vaatii aikaisempaa suurempaa energiamäärää, jollaista esimoderneilla yhteiskunnilla ei ollut käytössä, katsoo Tainter tämän tapahtuneen lähinnä fossiilisten polttoaineiden avulla. Tainter esittää tilastoja, joiden mukaan modernin teollisuusyhteiskunnan investoinnit energiaan, koulutukseen ja teknologiaan tuottavat alenevaa rajahyötyä. Nykyaikainen globalisoituva maailma kohtaa monia samoja ongelmia, jotka tuhosivat muinaisia sivilisaatioita.

Tainter ei ehdottomasti ennusta teollisuusyhteiskuntien romahdusta, sillä jokin uusi energianlähde saattaisi ainakin väliaikaisesti kasvattaa investointien rajahyötyä. Toisaalta hän ei tunnista mitään näköpiirissä olevaa riittävää teknologista ratkaisua, ja siksi hän suhtautuu teollisuusyhteiskunnan tulevaisuuteen melko pessimistisesti.^[7]

Artikkelissaan ”Problem Solving: Complexity, History, Sustainability” vuodelta 2000 Tainter palaa pääteoksensa teemaan. Tässä artikkelissa hän painottaa entistä enemmän kompleksisuuden tuottamaa kustannusten kasvua henkeä kohden. Hän huomauttaa, että perinteisesti siirtymistä metsästäjä-keräilijä-kulttuurista maanviljelyyn on pidetty parannuksena ihmisten elämään, mutta todisteet eivät tue tätä väitettä. Tutkimukset edelleen olemassa olevien kivikautisten kulttuurien parissa ovat osoittaneet, että yksinkertaisissa yhteiskunnissa 3,5 tuntia työtä päivässä riittää järjestelmän ylläpitoon, jolloin muu aika voidaan hyödyntää rentoutumiseen. Kolonialismin kaudella kompleksisen yhteiskunnan suuriin kustannuksiin tottuneet eurooppalaiset siirtomaaisännät pitivät tätä merkkinä laiskuudesta. Tainter kuitenkin katsoo metsästä-keräilijöiden vähäisen kiinnostuksen tuotannon kasvattamiseen olleen rationaalista, koska ruoantuotannon kasvattaminen on alisteista alenevan rajahyödyn laille. Esimerkiksi peltomaan tuoton kasvattaminen nostaa tarvittavan työn määrää nopeammin kuin satoa, jolloin suuren sadon tuottaminen on panos-tuotos -suhteeltaan tehotonta. Siirtyminen maanviljelyyn ja korkeakulttuureihin kasvatti vaadittavan työn määrää henkeä kohden alentaen samalla keskimääräistä elinikää ja elintasoa. Mesopotamian ensimmäiset korkeakulttuurit vaativat talonpojiltaan yhä suurempia työmääriä, kunnes investointien aleneva rajahyöty romahdutti kyseiset valtakunnat.

Moderni teollisuusyhteiskunta poikkeaa Tainterin mukaan aikaisemmista siinä, että yhä suurempi osa työstä tehdään fossiilisten polttoaineiden avulla. Ilman niitä eurooppalaiset valtiot olisivat romahtaneet todennäköisesti ennen 1800-lukua. Keskinäiseen kilpailuun juuttuneet valistusajan valtiot joutuivat vaatimaan väestöltään koko ajan enemmän työtä, mikä oli jo johtamassa rajahyödyn alenemiseen. Fossiiliset polttoaineet, ensimmäisenä kivihiili, antoivat näille valtioille kuitenkin niin paljon energiaa, että ne saavuttivat valtavista kustannuksista huolimatta suuria hyötyjä investoinneistaan. Kuvaavaa on se, että nykyaikainen teollistunut maatalous kuluttaa kymmenen kertaa niin paljon energiaa kuin se tuottaa. Tämä yhtälö olisi ollut täysin mahdoton pelkällä ihmistyövoimalla, jonka energia on peräisin sen tuottamasta ruoasta.

Tainter katsoo Bysantin olleen todennäköisesti ainoa merkittävä valtakunta maailmanhistoriassa, joka on onnistunut estämään romahduksen yksinkertaistamalla itseään. Valtakunta oli arabien puristuksessa lähes romahdustilassa 600-luvulla. Keisari Konstans II:n aikana Bysantti kuitenkin uudisti itsensä. Valtakunnan palkka-armeija muutettiin läänistysjärjestelmän mukaiseksi feodaaliarmeijaksi, hallintoa yksinkertaistettiin, kaupunkikulttuuria heikennettiin ja koulutusta vähennettiin. Aikakautta on kutsuttu Bysantin pimeiksi vuosisadoiksi, mutta valtakunta vahvistui välittömästi uudistusten myötä ja kykeni kasvattamaan aluettaan seuraavina vuosisatoina. Tainterin mukaan kyse oli siitä, että alentamalla kompleksisuuden astettaan Bysantti kykeni taas tuottamaan positiivista raja-arvoa investoinneilleen. Aikakauden ihmisille ajanjakso oli kuitenkin vaikea, sillä yksinkertaistamista edesauttoivat sotilaalliset tappiot sekä rajut väestön määrää verottaneet ruttoepidemiat, joiden jäljiltä sotilaille oli mahdollista jakaa enemmän vapaata peltoalaa. Uudistuminen kohti feodalismia puolestaan heikensi antiikista periytyvää sivistystä ja kaupunkikulttuuria sekä synnytti maaorjuutta.

Kirjansa suomenkieliseen laitokseen Tainter kirjoitti esipuheen, jossa hän käsittelee muun muassa energian ja kompleksisuuden vastavuoroista riippuvuutta, ”kierrettä”.^[8]

• Huhta, Veli-Matti: Ennen kuin me romahdamme. (Kirja-arvostelu.) Ydin, 2021, 55. vsk, nro 2, s. 68–71.
• Storås, Niclas: Maailmanlopun merkit. Helsingin Sanomat, 12.3.2022, s. C 10–11. Artikkelin maksullinen verkkoversio.. Viitattu 8.3.2023.
• Tainter, Joseph A: The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press, 1988. ISBN 0-521-34092-6 (englanniksi)
• Tainter, Joseph A.: Problem Solving: Complexity, History, Sustainability. Population and Environment, 2000, 22. vsk, nro 1, s. 3–41. Artikkelin maksullinen verkkoversio.. Viitattu 8.3.2023. (englanniksi)