Imppaus

Päihdyttäviä kaasuja on käytetty antiikin Kreikan ajoista saakka. Ensimmäisellä vuosisadalla eläneen kreikkalaisen historioitsijan Plutarkhoksen mukaan Delfoin oraakkelin ennustajatar saattoi kammiossaan hengittää makeanhajuisia höyryjä ja päästä osin tämän johdosta transsitilaan, minkä jälkeen hän jakoi ennustuksia. Kaasut saattoivat aiheuttaa arvaamatonta käytöstä, ja Plutarkhoksen mukaan vaikutukset poikkesivat eri papittarilla huomattavasti toisistaan. Plutarkhos kuvasi myös yhden tapaturmaisen kuolemantapauksen, jossa papitar oli muuttunut hysteeriseksi ja surmannut itsensä. Plutarkhos arveli kaasujen olevan peräisin temppelin alla olevan kallion raoista ja oletti lähistön maanjäristysten vapauttaneen ne. Rooman kristitty keisari Theodosius I lakkautti Delfoin oraakkelin, mutta ihmiset jatkoivat päihdyttävien kaasujen käyttöä.^[6][7]

Joidenkin sittemmin tehtyjen geologisten tutkimusten mukaan Plutarkhos oli oikeassa kaasujen vapautumisen suhteen; kammioon oli saattanut vapautua lähdevedestä peräisin olevaa eteeniä. Maanjäristykset saattoivat vapauttaa sen kallionmurtumasta kammioon. Eteeni on metaanista muodostuva makeanhajuinen kaasu, joka hengitettynä stimuloi keskushermostoa ja tuottaa hyvänolontunteen, huumaantuneisuutta ja aistiharhoja. Eteeniä käytettiin 1900-luvulla anestesia-aineena.^[6][7]

Englantilainen kemisti Humphry Davy totesi 1800-luvulla, että jokin aika sitten keksityllä ilokaasulla oli tajuntaa muuntavia vaikutuksia. Davy ei ajatellut, että aineella voisi olla vakavia haittavaikutuksia, ja alkoi pitää ilokaasujuhlia ystäviensä kesken. Aineen käyttö levisi nopeasti, ja siitä tuli muoti-ilmiö. Asiakkaat saattoivat maksaa ilokaasukokeiluista kiertävissä näytöksissä. Kaasua kutsuttiin englannin kielessä nimellä laughing gas (laugh = nauraa, gas = kaasu), koska se sai ihmiset sekaviksi ja kikattaviksi. Englantilainen runoilija Robert Southey kirjoitti kokemuksensa jälkeen olevansa varma, että Taivaan ilma on ilokaasua.^[6][7]

Eetterin hypnoottisen vaikutuksen huomasi jo Paracelsus, ja päihdekäyttömahdollisuudetkin tunnettiin jo 1790-luvulla: eetterin imppaaminen ja juominen oli suosittua Englannin ja Yhdysvaltojen yliopistoilla. Eetterin ja kloroformin käyttö anestesia-aineina keksittiin 1840-luvulla, ja tutkijat myös huomasivat niiden päihdevaikutukset. Etenkin eetterin päihdekäyttö alkoi samanaikaisesti levitä ether frolics -nimellä kutsuttujen julkisten tilaisuuksien myötä. Monet, jotka halusivat pidättäytyä alkoholin käytöstä, käyttivät sen sijaan eetteriä. Eetteristä ei tullut krapulaa ja se vaikutti nopeasti; sitä saattoi käyttää useita kertoja päivässä. Iso-Britannia alkoi 1850-luvulla verottaa alkoholia raskaasti, mikä lisäsi eetterin käyttöä entisestään. Eetterin myyntiä alettiin rajoittaa 1890-luvulla, mutta käyttö jatkui tästä huolimatta 1900-luvun alkupuolelle.^[2][6][7]

Orgaanisten liuotinten imppaus alkoi 1920-luvulla ja laajeni toisen maailmansodan aikana. Liiman imppaus alkoi todennäköisesti 1920-luvulla, mutta siitä ei dokumentoitu ennen vuotta 1959, jolloin Yhdysvaltain Denverissä raportoitiin liimaepidemia. Tätä seurasi liiman imppauksen vastaisia kampanjoita, ja myöhemmin nuoria saatettiin pidättääkin sen vuoksi. Liimat ja kynsilakanpuhdistusaineet levisivät laajemmalle 1960-luvulla.^[2][7]

Imppaajat ovat tyypillisesti nuoria, jotka eivät saa käsiinsä muita päihteitä – tämä on myös osasyy siihen, ettei esimerkiksi seka- ja yhteiskäytön riskejä juuri tunneta.^[1][2] Yhdysvaltalaisten vuosina 2006–2008 tehtyjen kyselyjen mukaan 12-vuotiaista useampi oli kokeillut imppausta kuin katuhuumeita (marihuanaa, kokaiinia tai hallusinogeenejä).^[8] Aineiden helpon saatavuuden vuoksi imppaus on usein ensimmäinen päihdyttävä kokemus tai ensimmäisten joukossa.^[6][9] Useimmissa huumetesteissä ei tarkisteta impattavia aineita.^[10]

Imppausta esiintyy kaikissa yhteiskuntaluokissa, mutta se on yleisintä ilmeisesti köyhien ihmisten keskuudessa. Myös valtaväestöstä jollakin tavalla eroavien kansojen – kuten Australian aboriginaalien sekä Yhdysvaltojen ja Kanadan intiaanien ja inuittien – nuorten keskuudessa se on yleisempää, koska he tuntevat, että heillä on valtiossaan vähemmän mahdollisuuksia kuin valtaväestöllä. Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa jopa kahdeksanvuotiaiden katulasten kerrotaan käyttävän aineita. Syynä on ilmeisesti elämän epämiellyttävyys ja rasittavuus ja niistä seuraava halu paeta todellisuutta. Monet heistä jatkavat käyttöä aikuisina.^[6][10][11]

Joissakin maissa hallitukset ja aineiden valmistajat ovat pyrkineet korvaamaan yleisten valmisteiden väärinkäyttöön soveltuvat yhdisteet, etenkin liimojen tolueenin, väärinkäyttöön soveltumattomilla. Esimerkiksi 1960-luvun loppupuolella valmistajat Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja Australiassa aloittivat tolueenin, johon liittyi mittava väärinkäyttöongelma, poiston valmistamistaan tuotteista. Tämä vähensi imppausta kyseisissä valtioissa, mutta samat tuotemerkit jäivät edelleen katulastenkin saataville suureen osaan maailmaa. 1990-luvulla yhdysvaltalainen H.B. Fuller -yritys poisti tolueenin monessa maassa myydystä Resistol-liimasta. Vaikutus ulottui myös eteläamerikkalaisiin katulapsiin, sillä valmiste oli ollut heidän keskuudessaan suosittu päihde.^[11]

Vaikka imppaus on yleistä, monilla nuorilla on toisaalta erityisiä syitä välttää sitä. Jotkut ajattelevat impattavien aineiden olevan vain katuojaluokan, hyvin köyhien ihmisten tai alaluokkaisten ”narkkareiden” päihteitä. Huomioitavaa on myös, että mediassa harvemmin hehkutetaan impattavia päihteitä. Monet mieltävät imppaajien lemuavan, osa huomioi paheksunnan imppausta kohtaan ja osa ei yksinkertaisesti nauti imppauksen tuottamasta päihtymyksestä.^[10]

Imppaus on Suomessa verrattain harvinainen ilmiö, minkä vuoksi sen kansanterveydellinen merkitys on vähäinen.^[1] Imppaus on varhaisnuorten keskuudessa joskus epidemianomaista.^[3] Vuonna 1988 tehdyn tutkimuksen mukaan 3 % koululaisista kokeilee imppausta vähintään kerran. Elämä on parasta huumetta -järjestön maaliskuussa 2006 tekemän kyselyn perusteella noin 10 % Suomen yläastelaisista on impannut vähintään kerran.^[12] Vuonna 2008 deodorantin imppaamisesta oli tullut ainakin hetkellisesti Jyväskylän seudulla muoti-ilmiö. Lääkäri Kalle Hoppu arvioi, että deodorantilla on tuskin päihdyttävää vaikutusta.^[13]

Liuotinaineiden imppaamiseen liittyneitä kuolemantapauksia todettiin oikeuskemiallisesti seitsemän vuosina 1986–1987. Nuorin oli 14-vuotias ja vanhin 29-vuotias. Kuolemantapaukset ovat tavallisesti liittyneet trikloorietyleeniä sisältäviin liimoihin. Vuonna 1985 tehtyjen tutkimusten ja kyselyiden mukaan liuottimien osuus koululaisten päihdekäytöstä oli pysynyt 1970- ja 1980-lukujen aikana suunnilleen samana. Tyttöjen imppauksen havaittiin vuonna 1985 yleistyneen; liuotinaineiden osuus kaikista kouluissa todetuista päihdetapauksista oli tytöillä 13 % ja pojilla 10 %.^[14]

Suomen laissa tekniset liuottimet luetellaan myrkyiksi eikä niihin sovelleta huumausainelakia. Päihdehuoltolain mukaan ne ovat päihteitä, kun niitä käytetään päihtymistarkoitukseen. Päihdekäyttöön soveltuvien aineiden myyjiä on velvoitettu varotoimiin käytön ehkäisemiseksi, eikä myrkyllistä tai erittäin myrkyllistä kemikaalia saa luovuttaa alle 18-vuotiaalle.^[1][2]

Impattavat aineet ovat haihtuvia aineita, kuten nestekaasuja ja teknisiä liuottimia. Useimmat impattavat liuottimet ovat nimenomaan orgaanisia liuottimia, jotka ovat käytännössä sekä helpoimpia hankkia että vaarallisimpia käyttää. Myös joitakin ponnekaasuja voidaan impata. Kaiken kaikkiaan yleisimmät impattavat aineet ovat tolueenia ja asetonia sisältävät liimat; myös tupakansytyttimien butaanin imppaus on hyvin yleistä. Lääkkeenä käytettäviä kaasuja, joita voidaan väärinkäyttää, ovat muun muassa ilokaasu, eetteri, kloroformi ja halotaani. Impattavia alkyylinitriittejä kutsutaan yleisemmin nimellä ”poppers”, ja niillä on myös lääke- ja muuta hyötykäyttöä.^{[1][2][10][14]}

Aineita voidaan hengittää suoraan pakkauksesta tai säiliöstä tai vaihtoehtoisesti aineeseen kastetusta rätistä. Aineen tai rätin voi myös laittaa muovipussiin. Liuotinpitoinen ilma imeytyy nenän ja suun kautta höyrynä, ärtyneiden limakalvojen ja keuhkojen kautta verenkiertoon ja sitä kautta muun muassa aivoihin. Monet impattavat liuottimet ovat rasvaliukoisia, minkä vuoksi ne imeytyvät nopeasti keskushermostoon.^[1][2]

Vaikutus alkaa muutamassa minuutissa ja kestää 10–40 minuuttia. Liuottimet lamaavat yleisesti keskushermostoa, ja vaikutuksiltaan ne luokitellaan sedatiiveihin, hypnootteihin tai anesteetteihin. Päihtymystila muistuttaa alkoholihumalaa. Siihen liittyy euforiaa, raukeutta, sekavuuden tunne ja ongelmien unohtaminen hetkeksi. Jotkut muuttuvat puheliaiksi ja riehakkaiksi. Käyttäjällä voi olla todentuntuisia kuvitelmia. Monet tuntevat itsensä voimakkaiksi ja ylivertaisiksi, mistä voi seurata arvaamatonta käytöstä. Vaikutuksiin vaikuttavat paljon muun muassa käyttäjän kokeneisuus, senhetkinen mielentila ja käyttöseura. Päihtymystilaa saatetaan tehostaa alkoholilla ja tupakalla.^{[1][2][3][14]}

Etenkin kokeilijat voivat kärsiä päihtymystilan aikana pahoinvoinnista. Muita epätoivottuja vaikutuksia ovat sekavuus, itsekontrollin menetys, epämiellyttävät aistiharhat, aivastelu sekä yskiminen, hitaat refleksit ja valonarkuus.^[1][2]

Päihtymyksen jälkeen seuraa raukea tylsyyden vaihe ja muistikatkoja. Lopuksi tulee usean tunnin mittainen krapulavaihe, johon liittyy päänsärkyä, pahoinvointia ja voimattomuutta. Pahimmillaan krapulavaihe voi kestää useita päiviä.^[1][2] Kaikki impattavat aineet eivät aiheuta krapulaa; esimerkiksi eetteri.^[7]

Liuotinten käyttöön liittyy suuri yliannostuksen ja äkkikuoleman riski, koska hengitetyn annoksen määrää on vaikea arvioida. Yliannostus voi aiheuttaa kouristuksia ja tajunnantason laskua jopa koomaan asti. Äkkikuolema voi seurata hengityslamasta tai sydämenpysähdyksistä, joko välittömästi tai seuraavien tuntien aikana. Toistuva liuotinten sisäänhengitys lyhyen ajan sisällä voi johtaa hallusinaatioihin, tiedottomuuteen tai sydänkohtaukseen. Haisteluvaiheessa tajuntansa menettänyt imppaaja on erityisen suuressa hengenvaarassa, koska hän voi jatkaa vahingossa liuotinten hengittämistä ja kuolla esimerkiksi sydämen rytmihäiriöihin tai tukehtua omaan oksennukseensa.^[1][3] Imppaamisesta johtuvasta sydänhalvauksesta seuraava äkkikuolema tunnetaan nimellä SSD (Sudden Sniffing Death), ja se on syynä yli puoleen imppauksesta johtuneista kuolemista. Rytmihäiriölle ei ole ennakoivia tekijöitä, eikä imppaamisen lopettaminen sen ilmettyä useinkaan lopeta sitä. Aiemmat haitattomat imppauskerrat eivät merkitse pienentynyttä riskiä saada rytmihäiriö seuraavalla kerralla.^[7][8] Etenkin bensiini aiheuttaa herkästi syvän tajuttomuuden ja sydänpysähdyksen. Myös trikloorietyleeniin liittyy samantapaisia vaaroja, minkä lisäksi se lamaa hengitystä. Butaanin vaikuttavan ja tappavan annoksen välinen ero on hyvin pieni.^[15]

Liuotinpäihtynyttä ei rytmihäiriön riskin vuoksi saa pelästyttää. Oireileva potilas tulee saattaa raittiiseen ilmaan ja pitää levossa. Jos hän ei ole heräteltävissä tai on hyvin tokkurainen vielä oltuaan hetken raittiissa ilmassa, tulee soittaa ambulanssi.^[1][3]

Herkkyys säikähtämisen tai jännityksen aiheuttamille rytmihäiriöille johtuu siitä, että sen yhteydessä elimistössä erittyy adrenaliini-nimistä hormonia. Adrenaliini pahentaa imppauksen aiheuttamaa rytmihäiriötä, mikä voi pahimmillaan johtaa sydänpysähdykseen ja kuolemaan. Hallusinaatiot ja kiinnijäämisen pelko voivat myös lisätä adrenaliinin erittymistä.^[7]

Imppauksessa solujen hapen- ja energiansaanti häiriintyy etenkin hapenpuutteelle herkillä aivoalueilla. Tämä johtaa esimerkiksi muistin ja lihasten hienosäädön heikkenemiseen. Jotkut impattavat aineet saattavat aiheuttaa voimakkaita poikkeuksia aivojen sähköisessä toiminnassa, mistä voi seurata jopa hengenvaarallisia kohtauksia. Kylmä nestekaasu aiheuttaa hengityselimissä paleltumavaurioita ja vaarallista turvotusta.^[1][10]

Sekakäytön ja yhteiskäytön riskejä ei juuri tunneta, koska imppaajat ovat tyypillisesti nuoria, jotka eivät saa käsiinsä muita päihteitä.^[1] Tupakointi voi olla hengenvaarallista herkästi syttyvien aineiden, esimerkiksi eetterin, imppauksen yhteydessä.^[7][10]

Päihtymystilaan liittyy lisäksi onnettomuusriski. Riskinottokynnys ja järjen käyttö voivat heiketä, ja liikenneonnettomuudet, hukkumiset sekä kaatumiset ovat yleisiä. Muovipussista imppaavat saattavat vahingossa tukkia hengityksensä pussilla, mikä johtaa tukehtumiseen. Jotkut saattavat koordinaatiokyvyn hävitessä jopa vahingossa tunkea koko pussin suuhunsa ja tukehtua siihen. Imppaaja on helppo kohde seksuaaliselle hyväksikäytölle, ja myös riski harkitsemattomaan ja suojaamattomaan seksiin on suuri.^[10]

Pitkäaikaisesta imppauksesta voi seurata kalpeutta, janoisuutta, painon alenemista, yskää, nenäverenvuotoa, silmien verestystä sekä haavaumia suussa ja nenässä. Keuhkokudokset voivat vaurioitua. Pitkäaikaiskäytössä näköhermo voi surkastua ja näkö heiketä. Liuottimet, etenkin bentseeni, häiritsevät verisolutuotantoa luuytimessä, mistä seuraa suurentunut riski sairastua luuydin- ja imusolmukeleukemiaan. Monet liuottimet altistavat munuaiset ja maksan vajaatoiminnalle tai toiminnan heikkenemiselle, joka voi olla ohimenevää tai elinikäistä. Etenkin tolueeni aiheuttaa pysyviä vaurioita maksaan ja munuaisiin.^[1][2][10] Bentseeni on karsinogeeninen (syöpää aiheuttava) aine ja voi aiheuttaa vakavia verisairauksia.^[15]

Pitkäaikaiskäyttö aiheuttaa aivojen vaurioitumista, muun muassa pikkuaivorappeumaa. Etenkin tolueeni aiheuttaa aivovaurioita. Aivovaurioita ilmentää se, että kognitiiviset toiminnot ja henkinen taso heikkenevät. Lisäksi ilmenee puhevaikeuksia, muistiongelmia, persoonallisuuden muuttumista, tasapainohäiriöitä, ärsyyntymistä, vihamielisyyttä, vapinaa, lihasheikkoutta ja tuntohäiriöitä. N-heksaani aiheuttaa herkästi tuntoaistin heikkenemistä ja lihasheikkoutta, sillä se vaikuttaa voimakkaasti ääreishermostoon. Myös ksyleeni heikentää merkittävästi tuntoaistia. Tolueeni vaurioittaa pysyvästi keskushermostoa, minkä vuoksi sille ovat tyypillisiä juuri älylliset ja käytökselliset haitat sekä tasapainohäiriöt. Pitkäaikaiskäytöstä seuraa psyykkisinä vaikutuksina keskittymisvaikeuksia, masennusta, eristäytymistä, unettomuutta ja tylsistymistä. Imppaaminen voi altistaa paranoidisen psykoosin kehittymiselle.^[1][2][15] Pussista imppaavilla esiintyy usein punaisia läikkiä suun ja nenän ympärillä (”impparin ihottuma”).^[14]

Monet nuoret imppaavat stressin, masennuksen tai muiden ongelmien vuoksi. Tämä saattaa kohottaa itsemurhan riskiä, koska kyseiset nuoret eivät opi normaaleja tapoja stressin käsittelyyn ja siksikin kärsivät pitkäaikaisista mielenterveydellistä ongelmista. Jotkut saattavat yrittää itsemurhaa päihtymystilan aikana hetken mielijohteesta tai vaihtoehtoisesti päihtymyksenjälkeisen masentuneen olotilan aikana. Itsemurhatilastot tosin korreloivat imppauksen kanssa myös sen vuoksi, että kroonisilla imppaajilla on ollut vakavia emotionaalisia tai psyykkisiä ongelmia jo ennen käytön aloittamista.^[7][10]

Lyijypitoisen bensiinin imppaajille saattaa kehittyä lyijyenkefalopatia, joka on lyijymyrkytyksestä johtuva aivotauti. Siihen liittyy muun muassa tajunnan heikentymistä, vapinaa, silmien nykimistä ja kouristuskohtauksia, ja pahimmillaan se voi olla tappava. Lyijypitoisen bensiinin krooniseen käyttöön liittyy muitakin lisähaittoja. Vaikka bensiinin aiheuttamat aivokuoren ja tyvitumakkeiden vauriot voivat parantua vähitellen imppaamisen lopettamisen jälkeen, lyijypitoisen bensiinin aiheuttamat vauriot voivat jäädä pysyviksi. Hengitetty lyijy varastoitui luihin ja rasvakudoksiin, mistä se vähitellen liukenee verenkiertoon. Sen on todettu voivan aiheuttaa oireita vielä 16 vuotta käytön lopettamisen jälkeen.^[16]

Ei ole pitävää näyttöä, että imppaaminen johtaa muiden päihteiden käyttöön, ja yleensä se on ohimenevää. Pieni osa kroonisista käyttäjistä jatkaa käyttöä aikuisena, ja näistä osa siirtyy huumausaineisiin.^[14]

Raskauden aikana imppaavilla naisilla on suurentunut riski munuaisvaurioon. Tolueenin ja trikloorietyleenin käyttö raskauden aikana voi aiheuttaa lapselle alhaisen syntymäpainon, luuston epämuodostumia, viivästynyttä neurologista ja käytöksellistä kehitystä. Eri kemikaalien vaikutusprofiili sikiöön on huonosti tunnettu, mutta vakavien seurausten riskin vuoksi raskaana olevien naisten suositellaan välttävän impattaville aineille altistumista.^[7]

Liuottimiin voi syntyä voimakas riippuvuus, ja psyykkinen riippuvuus onkin imppaajilla varsin yleistä. Riippuvuus voi kehittyä muutamassa kuukaudessa. Liimoissa oleva tolueeni aiheuttaa riippuvuutta erityisen herkästi. Liuottimiin kehittyy toleranssi eli sietokyky, eli käyttäjä tarvitsee yhä suurempia annoksia päihdettä. Annoskoon suureneminen johtaa vaurioiden kasvuun.^[1] Joillekin imppaaminen voi aiheuttaa fyysistä riippuvuutta. Liuottimien vieroitusoireita ovat vilunväristykset, hallusinaatiot, päänsärky sekä vatsakivut.^[2]

Imppausta on monien muiden päihteiden tavoin kuvattu paljon muun muassa elokuvissa ja kirjallisuudessa.^[10] Yhdysvaltalaisen kirjailijan ja journalistin Hunter S. Thompsonin osin omaelämäkerrallisessa teoksessa Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa on kohta, jossa päähenkilöt imppaavat eetteriä. Kirjasta tehtiin vuonna 1998 samanniminen elokuva, jossa Johnny Depp oli pääosassa. Vuoden 1996 elokuvassa Citizen Ruth päähenkilö imppaa tiivisteainetta paperipussista.^[10]

Yksi 1970-luvulla suosiota saavuttaneen Ramones-yhtyeen hittikappaleista on nimeltään ”Now I Wanna Sniff Some Glue” (sniff = impata, glue = liima). Primus-yhtyeen vuoden 1998 kappale ”Lacquer Head” kertoo liimaa imppaavista teini-ikäisistä.^[10]

Myös joidenkin populaarikulttuurin ikonihenkilöiden kerrotaan impanneen, mikä on osaltaan myös vaikuttanut heidän taiteeseensa. Nirvana-yhtyeen laulusolisti Kurt Cobainin kerrotaan muiden päihdeongelmiensa ohella impanneen partavaahtopurkin kaasua. Yhtyeen kappaleessa ”Dumb” lauletaan liiman imppauksesta. Cobain kärsi mielenterveysongelmista ja muistakin sairauksista ja teki itsemurhan 1994. Laulaja Janis Joplin, joka menestyi 1960-luvulla, myös otaksuttavasti imppasi muiden päihdeongelmiensa ohella. Hän kuoli heroiinin yliannostukseen 1970.^[10]