Gulag: Vankileirien saariston historia

Kirjassa kuvataan Gulag-järjestelmän synty vuodesta 1917, leirien rakentaminen, ylläpito ja laajennushankkeita. Leirejä syntyi vuoteen 1937 mennessä kymmeniätuhansia. Niille oli yhteistä, että ne rakennettiin syrjäisille seuduille, ja niiden ja teiden rakentamisesta vastasivat vangit. Leireillä arvioidaan vuosien mittaan olleen 18 miljoonaa vankia, joista melkein kolmasosa kuoli leirillä.^[7]

Kirja Gulag jakautuu johdannon jälkeen kolmeen pääosaan: 1. Gulagin synty 1917–1938, 2. Elämä ja työ leireillä ja 3. Leiriteollisen kompleksin nousu ja häviö 1940–1986. Niiden jälkeen on luvut Epilogi: Muisti ja Jälkisanat: Montako? Lopussa on lähdeviitteet ja sanasto. Kuvaliitteissä on arkistokuvia leirien arjesta.

Applebaum on käyttänyt lähteinä satoja leirimuistelmia, joita monet sittemmin tunnetuiksi tulleetkin henkilöt ovat kirjoittaneet. Lisäksi hän kävi tutkimassa venäläisistä arkistoista löytyneitä aineistoja ja keskusteli muun muassa Memorial-järjestön edustajien ja eri puolilla Venäjää asuvien ihmisten kanssa.^[8]

Sana GULAG on akronyymi sanoista ”Glavnoje upravlenije lagerei” (’Leirien päähallinto’^[9]) mutta laajeni vähitellen merkitsemään myös leirijohtoa ja orjatyöjärjestelmää ja lopulta koko neuvostoliittolaista sortojärjestelmää. Leireistä muodostui ajan mittaan keskeisiä raaka-aineiden – kultaa, hiiltä, puutavaraa – tuotantolaitoksia. Leireillä asuvien vankien lisäksi ihmisiä rangaistiin karkotuksella aavikoiden ja metsien kyliin, joissa hekin olivat pakkotyössä. Leirien historia päättyi Stalinin kuoleman jälkeen, purkutyö alkoi heti mutta kesti useita vuosia, niin että viimeiset lakkautettiin vasta 1980-luvulla. Johdannossa Applebaum kirjoittaa, että tiedot niiden historiasta pysyivät pitkään piilossa, osin vielä hänen kirjoittaessaan Gulagia. Aihetta suorastaan vähäteltiin tai torjuttiin, se ei "herätä samaa vaistonvaraista reaktiota kuin Hitlerin rikokset", hän sanoo ja perustelee sitä muutamin syin: ajan kuluessa kommunistihallinnot muuttuivat siedettävämmiksi ja toisaalta arkistot pysyivät suljettuina. Myös ideologialla oli osuutensa: lännessä oli vaikea nähdä todellisuutta, ja neuvostopropaganda oli tehokasta. Tietoa alkoi tulla, tulvia, vasta Mihail Gorbatšovin Neuvostoliitossa.^[10]

Applebaum korostaa, että kirja on erityisesti leirien historia, jolloin paljon jää sen ulkopuolelle, mutta koska kirja on suunnattu suurelle yleisölle, hän viittaa moniin Neuvostoliiton historian tapahtumiin, joihin tavallinen lukija ei ole perehtynyt.^[11]

Applebaum löytää Gulag-järjestelmästä yhtäläisyyksiä keisarinaikaisen Venäjän vankiloihin ja karkotuksiin. Näitä vankiloita Anton Tšehov lähti tutkimaan Sahalinille 1890. Jo silloin vankien karkotus oli osa taloudellista järjestelmää, kun harvaan asutuilta seuduilta voitiin hyödyntää luonnonvaroja. 1700-luvulla oli syntynyt katorga-pakkotyö, johon tuomitut rakensivat muun muassa Pietarin kaupunkia. Applebaum huomauttaa, että bolsevikeilla oli tsaarinajan leirikokemusta, jonka esimerkin mukaan Gulagia saattoi rakentaa.^[12] Applebaum vetää yhtäläisyyksiä myös samanaikaiseen Hitlerin Saksan keskitysleirijärjestelmään, ja järjestelmät olivat syvällisellä tavalla sukua toisilleen, kuten hän sanoo. Molemmissa maissa hallinto loi vihollisen, ali-ihmisten kategorian, johon ne kohdistivat vainonsa.^[13]

Applebaum sanoo, että nyky-Venäjällä ei Gulag-historiaa käsitellä, mikä selittää osittain Venäjän kevään 2022 hyökkäystä Ukrainaan. Historian tutkiminen loppui 2000-luvun alussa Vladimir Putinin valtakauden alussa, jolloin keskiöön nousi taistelu natsi-Saksaa vastaan.^[4]

Pentti Stranius huomauttaa arviossaan, että Applebaumilla on työssään ollut etuna venäjän kielen taito, joten hän saattoi haastatella stalinismin ja Gulagin uhreja. Applebaumin tutkimustyön ajankohta osui Venäjän ”avoimuuden” vaiheeseen 1990-luvun lopulle, ennen vuosituhannen vaihteessa alkanutta Putinin aikaa, jolloin Venäjällä alkoi uusi vaikeneminen ja maan historia on kirjoitettu uudestaan.^[5]

Erkki Tuomioja arvioi kirjan jo 2004, pian sen ilmestyttyä. Hän toteaa, että Applebaum asettaa Gulagin historiallisiin yhteyksiinsä. Ensimmäiset järjestelmälliset leirit luotiin Vienanmeren Solovetskin saarille. Leiri oli myöhempiin aikoihin verrattuna suhteellisen vapaa, mutta Tuomioja huomauttaa, ettei se ollut sellainen idylli, kuin kulisseihin ihastuneen Maksim Gorkin kuvauksissa kesältä 1929. Tuomioja muistuttaa, että toisin kuin Saksassa, Venäjällä ei ”juurikaan” harjoiteta saksalaistyylistä vergangenheitsbewältigungia. Hän vastaa niille, jotka Applebaumin kirjan ilmestyttyä totesivat leireille joutuneiden suomalaisten vankien käsittelyn kirjassa vähäiseksi, että suomalaisia oli hyvin pieni määrä vankien kokonaismäärästä, ja opastaa tutustumaan tutkija Erkki Vettenniemen väitöskirjaan Surviving the Soviet Meat Grinder: The Politics of Finnish Gulag memoirs (2001).^[9]

Vettenniemi itse kirjoittaa arviossaan, että kirjassa on kaksi Suomea koskevaa virhettä – joista hän ilmoitti Applebaumille alkuteoksen ilmestyttyä: Suomen kartta esittää nyky-Suomea, vaikka kuvatekstissä puhutaan 1930-luvusta, mikä on harhaanjohtavaa, koska kartan perusteella ei näe, kuinka lähellä Suomea leirejä oli. Virhe on myös Neuvostoliittoon 1930-luvulla muuttaneiden amerikansuomalaisten määrässä, joka ilmoitetaan 25 000:ksi. Vettenniemen mukaan oikea määrä on noin 5 000. Virhe on lähtöisin vanhan amerikkalaistutkimuksen lapsuksesta.^[14]

Vettenniemi huomauttaa myös kahdesta puuttuvasta teossuomennosnimestä: Boris Cederholmin Punainen painajainen, joka mainitaan englanninkielisellä nimellä, Irina Ratušinskajan muistelmat Harmaa on toivon väri. Nämä puutteet voi Vettenniemen mukaan laskea suomentajan sairastumisen tiliin, josta suomentaja mainitsee alkusanoissa. Vettenniemi huomauttaa myös puuttuvasta Unto Parvilahden kirjasta Berijan tarhat, joka on ilmestynyt englanniksikin.^[14]

Yhdysvaltalainen taidekriitikko ja kommentaattori Hilton Kramer kirjoittaa artikkelissaan The New Criterionissa, että Applebaumin kirja "pysyy tulevien vuosien aikana merkittävimpänä aihetta käsittelevänä teoksena". Hän vertaa gulagien ja Saksan keskitysleirien saamaa julkisuutta ja nostaa esiin Applebaumin johdannossa esittämän toteamuksen, ettei gulageista ole käyty yhtä laajaa julkista keskustelua eikä niistä ole samalla tavalla elokuvien aiheiksi. Gulageja ei ikään kuin edes ollut olemassa, koko asia torjuttiin, ja Aleksandr Solženitsynin Gulag-romaaniin suhtauduttiin vihamielisesti, koska Venäjän katsottiin olevan samalla puolella. Neuvostopropaganda oli tehokasta.^[15]