Tämä on lupaava artikkeli.

Vuorijalava

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Vuorijalava
Vuorijalavan oksa, jossa lehtiä ja kypsyviä, siipipalteisia siemeniä.
Vuorijalavan oksa, jossa lehtiä ja kypsyviä, siipipalteisia siemeniä.
Uhanalaisuusluokitus

Puutteellisesti tunnettu [1]

Suomessa: Vaarantunut [2]

Puutteellisesti tunnettu

Tieteellinen luokittelu
Kunta: Kasvit Plantae
Kladi: Putkilokasvit Tracheophyta
Kladi: Siemenkasvit Spermatophyta
Kladi: Koppisiemeniset Angiospermae
Kladi: Aitokaksisirkkaiset
Kladi: Rosidit
Lahko: Rosales
Heimo: Jalavakasvit Ulmaceae[3]
Suku: Jalavat Ulmus
Laji: glabra
Kaksiosainen nimi

Ulmus glabra
Huds.

Vuorijalavan luontainen levinneisyys
Vuorijalavan luontainen levinneisyys
Katso myös

  Vuorijalava Wikispeciesissä
  Vuorijalava Commonsissa

Vuorijalava (Ulmus glabra) on jalavien (Ulmus) sukuun kuuluva jalo lehtipuu ja toinen Suomessa luonnonvaraisina esiintyvistä jalavalajeista. Vuorijalava on koko Suomessa rauhoitettu laji.[4]

Ulkonäkö ja koko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuorijalava talvella
Vuorijalavan kaarnaa
Vuorijalavan kukkien nuppuja
Vuorijalavan kukkia

Suomessa vuorijalava kasvaa tavallisesti 15–25 metrin mittaiseksi. Puu muodostaa vankan paalujuuren ja sen ympärille laajan pintajuuriston, mutta juurivesoja ei muodostu. Runko säilyy melko pitkään pinnaltaan sileänä, mutta vanhoihin yksilöihin muodostuu verkkomaisesti halkeilevaa harmaanruskeaa rosokaarnaa. Oksat ovat vankkoja, yläviistoja ja latvus leveän suppilomainen. Kuluvan kesän oksien kasvainranka on tavallisesti karvainen. Lehtisilmut ovat lähes pallomaisia, tylppiä ja väriltään tummia. Harmahtavan tai sinertävän vihreät lehdet ovat väriltään tummempia kuin useimpien muiden Suomessa tavattavien puiden lehdet. Lehtiasento on vuorottainen ja lehdet ovat korvakkeettomia sekä lyhytruotisia. Lehtilapa on 10–18 cm pitkä, vastapuikea, laidoilta toissahainen, tyvestä vähän epämukainen, kärjestä hyvin pitkäsuippuinen ja joskus heikosti kolmiliuskainen. Lehdet ovat päältä karheita, alta suonihangoista tiheäkarvaisia ja muualta harvakarvaisia. Suonipareja on 13–20, sivusuonet ovat kaksihaaraisia.[5][6]

Yksikotinen vuorijalava kukkii keväällä ennen lehtien puhkeamista. Kukinto on tiheä sarja. Pienet, pallomaiset kukat ovat lyhytperäisiä ja muistuttavat ulkonäöltään hieman pajunkissoja. Kukan kehä on yhdislehtinen, 4- tai 5-liuskainen ja väriltään rusehtava. Kukat ovat kaksineuvoisia: heteitä on neljä tai viisi, emejä on yksi. Suomessa vuorijalava kukkii toukokuussa. Vaikka laji on yksikotinen, vuorijalavan kukkien onnistuneeseen hedelmöitykseen tarvitaan lähes aina siitepölyä toisilta yksilöiltä. Pölytys tapahtuu pääasiassa tuulen avulla.[5][6]

Vuorijalavan hedelmä on 16–30 mm pitkä ja 14–20 mm leveä siipipalteinen pähkylä. Siipipalle on kaljulaitainen ja siemenlokero sijaitsee keskellä hedelmää.[5][6] Siemenet valmistuvat kesä-heinäkuussa ja varisevat maahan. Itäminen tapahtuu tavallisesti jo samana kesänä. Vuorijalava alkaa tuottaa siemeniä 30–40 vuoden ikäisenä. Suvullisen lisääntymisen ohella vuorijalava uudistuu kantovesojen avulla.[6]

Hyvillä kasvupaikoilla vuorijalava voi Suomessakin kasvaa varsin suurikokoiseksi. Vuonna 1991 mitattiin Tammisaaressa 39 metriä pitkä yksilö. Karjalohjalla mitattiin samana vuonna ympärysmitaltaan yli viisimetrinen vuorijalava.[6] Laji voi kasvaa 500 vuoden ikäiseksi.[7]

Vuorijalava kuvattuna C. A. M. Lindmanin teoksessa Bilder ur Nordens Flora (1917–1926).

Vuorijalava jaetaan ainakin kahteen alalajiin, lehtovuorijalava (Ulmus glabra ssp. glabra ja kalliovuorijalava (Ulmus glabra ssp. montana).[7][8]

Levinneisyys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuorijalavaa tavataan lähinnä Euroopassa, jossa se kasvaa luontaisena Pyreneiden niemimaalta ja Britteinsaarilta aina Etelä-Uraliin ja Kaukasukselle saakka. Pohjoisessa levinneisyysalue ulottuu Fennoskandian keskiosiin ja Venäjällä Pietarin kaupungin korkeudelle, etelässä Italian keskiosiin ja Pohjois-Kreikkaan. Euroopan ulkopuolella lajia tavataan muutamin paikoin Turkista ja Iranista.[7]

Suomessa vuorijalava on luonnonvaraisena harvinainen ja eteläinen lehtojen puulaji. Luonnonvaraisena vuorijalavaa tavataan hyvin hajanaisesti, lähinnä paikallisesiintyminä, linjan Pori–Tampere–Lappeenranta eteläpuolella. Erillisiä esiintymiä on kuitenkin myös pohjoisempana, muun muassa Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Yleisimmillään vuorijalava on Ahvenanmaalla ja Lounais-Suomessa.[9] Suomeen vuorijalava levisi jääkauden jälkeisen lämpökauden aikana, mutta on sen jälkeen vähitellen vähentynyt ilmaston kylmetessä ja kuusen levitessä kasvupaikoille.[10] Luontaisina kasvavia, puun mitoissa olevia vuorijalavia arvioidaan Suomessa olevan nykyään vain noin kaksi tuhatta yksilöä.[11] Suomessa tavattavat vuorijalavat luokitellaan tavallisesti kuuluviksi alalajiin lehtovuorijalava (Ulmus glabra ssp. glabra).[6][8]

Viljeltynä vuorijalava on Suomessa yleisempi laji ja menestyy pohjoisempanakin aina Oulun korkeudelle saakka.[12]

Elinympäristö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonnonvaraisena vuorijalava kasvaa tuoreissa, runsasravinteisissa kallionalus- ja puronvarsimetsissä. Suomessa laji on myös usein viljelykarkulainen, jolloin sitä tavataan pihojen ja puistojen reunusmetsissä, tienvarsilla, rantapenkereillä ja kaatopaikoilla.[12][4] Villiintyneet yksilöt kasvavat kuitenkin hyvin harvoin suurikokoisiksi puiksi.[13]

Käyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puistopuuna kasvava vuorijalava

Vuorijalavaa on jo pitkään kasvatettu puistopuuna[7]. Siitä on jalostettu runsaasti erilaisia lajikkeita, kuten riippajalava ('Horizontalis', 'Pendula') ja kartiojalava ('Exoniensis'). Sateenvarjojalava ('Camperdownii') on luonnonmutaatio, jonka alkuperäinen yksilö löydettiin Camperdown Parkista Dundeesta.[14][15]

Vuorijalavan puuaines on sitkeää, kestävää ja sietää kuivuttuaan hyvin kosteutta. Tämän vuoksi puuta käytetään erityisesti huonekaluteollisuudessa viiluna sekä koriste-esineiden valmistamisessa. Vuorijalavasta on tehty myös tarve-esineitä, kuten hevosten luokkeja.[10][16] Hyvän kosteudensietokykynsä takia sitä on aikaisemmin käytetty esimerkiksi pumppuihin ja vesijohtoihin. Puuaineksen lahonkestävyydestä hyvä esimerkki on Lontoossa 1600-luvulla vuorijalavasta rakennettu maanalainen putkisto, joka oli erittäin hyvin säilynyt, kun se kaivettiin esiin 1930-luvulla.[11] Suomessa vuorijalavan taloudellinen merkitys on hyvin vähäinen lajin harvinaisuuden vuoksi.[6]

Ahvenanmaalla oli aikaisemmin tapana leikata jalavien latvustoja oksastojen tihentämiseksi. Näistä saatuja, kuivattuja oksia käytettiin karjan ja lampaiden talviruokintaan. Tuoreita jalavien siemeniä on myös käytetty salaatin tapaan ihmisravinnoksi.[17]

Tuholaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eri jalavalajien pahin tuholainen niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassa on hollanninjalavatauti. Taudin aiheuttaa sieni Ophiostoma ulmi, jonka itiöitä levittävät jalavissa elävät kaarnakuoriaiset. Jalavatautia aiheuttavista sienistä on eri kantoja, jotka myös aiheuttavat eri asteisia vahinkoja. Yksi tuhoisimmista kannoista on Pohjois-Amerikasta Eurooppaan kulkeutunut kanta. Suomessa jalavatauti havaittiin ensimmäisen kerran vuonna 1963, mutta se on jäänyt suhteellisen harvinaiseksi.[11][15] Jo Ruotsissa tauti on kuitenkin aiheuttanut suuria tuhoja.[17]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Euroopan puuopas. Toim. Mitchell, Alan & Wilkinson, John. Viiden painos. Otava, Helsinki 2009 (1989).
  • Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Suomen puu- ja pensaskasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Alanko, Pentti & Palmén, Annikki & Tigerstedt, Peter M. A.. 2. uudistettu painos. Dendrologian seura – Denrologiska Sällskapet r.y., Helsinki 1992.
  • Uotila, Pertti: Vuorijalava. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Ryttäri, Terhi & Kettunen, Taina. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 252.
  • Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Ekenäs Tryckeri, Ekenäs 2010.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Barstow, M. & Rivers, M.C.: Ulmus glabra IUCN Red List of Threatened Species. Version 2019.2. 2017. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 29.7.2019. (englanniksi)
  2. ↑ Esko Hyvärinen, Aino Juslén, Eija Kemppainen, Annika Uddström & Ulla-Maija Liukko (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus - Punainen kirja 2019, s. 201. Helsinki: Ympäristöministeriö - Suomen ympäristökeskus, 2019. ISBN 978-952-11-4973-3 Teoksen verkkoversio (viitattu 9.9.2022).
  3. ↑ Stevens, P. F.: Ulmaceae Angiosperm Phylogeny Website. Viitattu 31.3.2021. (englanniksi)
  4. ↑ a b Retkeilykasvio 1998, s. 96.
  5. ↑ a b c Suomen puu- ja pensaskasvio 1992, s. 120–121.
  6. ↑ a b c d e f g Jari Mäkinen: Vuorijalava (Ulmus glabra) 2007. Metsäntutkimuslaitos. Viitattu 13.2.2012.
  7. ↑ a b c d Den virtuella floran: Alm (Ulmus glabra) (myös levinneisyyskartat) Viitattu 13.2.2012. (ruotsiksi)
  8. ↑ a b Kassu – Kasvien suomenkieliset nimet (Ulmus) Kassu – Kasvien suomenkieliset nimet. Viitattu 26.3.2020.
  9. ↑ Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Vuorijalavan levinneisyys Suomessa. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 13.2.2012.
  10. ↑ a b Uotila 1997, s. 262.
  11. ↑ a b c Metsävastaa.net: Vuorijalava (Ulmus glabra) 2002. Metsä vastaa. Viitattu 13.2.2012.
  12. ↑ a b Suomen puu- ja pensaskasvio 1992, s. 121.
  13. ↑ Helsingin kasvit 1998, s. 134.
  14. ↑ Suomen puu- ja pensaskasvio 1992, s. 121–122.
  15. ↑ a b Euroopan puuopas 2009, s. 154.
  16. ↑ Pro Puu Ry: Puuproffa 2007. Pro Puu Ry. Arkistoitu 30.12.2011. Viitattu 13.2.2012.
  17. ↑ a b Ålands flora 2010, s. 130.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomalaiset lehtipuut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vuorijalava&oldid=21667641”