Manuel Amador Guerrero
| Manuel Amador Guerrero | |
|---|---|
 |
|
| Panaman presidentti | |
|
16. helmikuuta 1904 – 1. lokakuuta 1908
|
|
| Seuraaja | José Domingo de Obaldía |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 30. kesäkuuta 1833 Turbaco, Kolumbia |
| Kuollut | 2. toukokuuta 1909 San Felipe, Panama |
| Puoliso | María de la Ossa |
| Tiedot | |
| Puolue | Panaman konservatiivipuolue |
 Nimikirjoitus |
|
Manuel Amador Guerrero (30. kesäkuuta 1833 – 2. toukokuuta 1909) oli Panaman ensimmäinen presidentti vuosina 1904–1908. Alkujaan ammatiltaan lääkärinä töitä tehnyt Amador liittyi politiikkaan konservatiivina ja oli mukana Panaman itsenäisyyteen johtaneessa liikkeessä. Hänen kauttaan presidenttinä rajoitti Yhdysvaltojen kanssa solmittu Hay–Bunau–Varilla-sopimus ja liberaali oppositio, mutta toisaalta hän aloitti monia julkisia hankkeita. Amador ei asettunut ehdolle toiselle kaudella, jotka voitti José Domingo de Obaldía. Amador kuoli joitakin kuukausia myöhemmin.
Elämäkerta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nuoruus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Manuel Amador Guerrero syntyi 30. kesäkuuta 1833 Turbacossa Kolumbiassa yläluokkaiseen perheeseen.[1] Hän valmistui yliopistosta Kolumbiassa ja muutti tuolloin Kolumbiaan kuuluneeseen Panamaan vuonna 1855 tehden uraa lääkärinä. Hän meni naimisiin vaikutusvaltaiseen paikalliseen perheeseen kuuluneen María de la Ossan kanssa.[2]
Poliittinen ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Amador alkoi osallistua politiikkaan konservatiivina ja vuonna 1867 hänet nimitettiin Panaman osavaltion presidentiksi.[1] Hän ei kuitenkaan astunut virkaansa[1], koska maan presidentti Tomás Cipriano de Mosquera syöstiin vallasta myöhemmin samana vuonna.[3] Amador vietti vuoden maanpaossa, kunnes hän palasi Panamaan toimien Panaman rautatien ylilääkärinä.[1]
Kolumbian liberaalit kärsivät tappion tuhannen päivän sodassa vuonna 1902 ja Kolumbian johtoon asettuivat konservatiivit. Kolumbian konservatiivit vastustivat ajatusta eri alueiden itsehallinnosta. Panaman konservatiivit olivat ajaneet alueen itsehallintoa ja pettymys näkyi esimerkiksi sodan jälkeen alueella valittuna konservatiivienemmistönä. Alueella oli syntynyt ajatus ajaa Panaman itsenäisyyspyrkimyksiä tukemalla Yhdysvaltojen pyrkimystä rakentaa kanava Panaman kannaksen läpi.[3] Amador liittyi ajatusta itsenäisyydestä kannattaneeseen sotilaspiiriin vuonna 1902. Hän tapasi heidän edustajanaan ranskalaisen kanavahanketta ajaneen Philippe Bunau-Varillan Yhdysvalloissa syyskuussa 1903, ja sai tietää tältä että Yhdysvallat ei vastustaisi vallankumousta Panamassa.[2] Panaman juntta nousi kapinaan ja julisti maan itsenäiseksi[1] 3. marraskuuta 1903.[2] Yhdysvaltalainen sotilasalus esti kolumbialaisia nousemasta maihin Panamassa ja maa kiirehti tunnustamaan itsenäisen Panaman.[1] Amadorin ja Federico Boydin oli tarkoitus neuvotella sopimus Yhdysvaltojen kanssa, mutta hänen yllätyksekseen nyt Panaman Yhdysvaltain lähettiläänä toimiva Bunau-Varilla oli jo tehnyt sopimuksen Yhdysvaltain ulkoministeri John Hayn kanssa.[2] Hay–Bunau–Varilla-sopimus 17. marraskuuta antoi Panamalle sen itsenäisyyden tunnustuksen ja takeet Yhdysvalloilta.[1] Toisaalta sopimus teki panamasta käytännössä Yhdysvaltain protektoraatin. Sopimus hyvälksyttiin Panaman väliaikaishallituksessa 18. marraskuuta ilmeisesti ymmärtämättä kokonaan sopimuksen merkitystä.[2]
Presidenttinä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
16. helmikuuta 1904 Panaman perustuslain laatinut kokous nimitti Amadorin maan ensimmäiseksi presidentiksi.[2] Hän toimi virassaan yhden nelivuotisen kauden. Amadorilla oli vastassaan lukuisia haasteita. Hay–Bunau–Varilla-sopimus rajoitti selvästi maan itsenäisyyttä. Amadorin yrityksistä huolimatta Yhdysvallat ei myöskään luopunut oikeudesta tuoda tavaraa Panaman kanavavyöhykkeelle ilman tulleja. Tämä oli huomattava isku panamalaisille tuotteille. Liberaalinen oppositio yritti puolestaan jatkuvasti kaataa Amadorin hallinnon.[2]
Vaikeuksista huolimatta Amador saavutti myös joitakin onnistumisia[2] ja hän aloitti esimerkiksi monia julkisia hankkeita[1]. Maan koulutusjärjestelmää laajennettiin ja maahan perustettiin kansallismuseo ja kansallisteatteri. Kautensa päättyessä Amador ei halunnut asettua ehdolle toiselle kaudelle. Sen sijaan hän asettui ulkoministerinsä Ricardo Ariaksen ehdokkuuden taakse. Vaalit 12. heinäkuuta 1908 voitti kuitenkin vastaehdokas José Domingo de Obaldía. Amador ei suostunut osallistumaan seuraajansa virkaanastujaisiin 1. lokakuuta. Hän kuoli kotonaan San Felipessä 2. toukokuuta 1909.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h Jay Kinsbruner (toim.): Encyclopedia of Latin American History and Culture : Volume 1 A–B, s. 145. (2. painos) Gale, 2008. ISBN 978-0-684-31441-9 (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i Thomas M. Leonard: Historical dictionary of Panama, s. 27-28. Rowman & Littlefield, 2015. ISBN 978-0-8108-7835-8 (englanniksi)
- ↑ a b Valtonen, Pekka: Latinalaisen Amerikan historia, s. 373-374. (2. painos) Gaudeamus, 2001. ISBN 978-952-495-510-2
