Liudennus

Liudennus,^[1] palatalisaatio, palataalistuminen eli muljeeraus tarkoittaa konsonantin ääntymistä siten, että kielen etuselkä kohoaa suulakea vasten [j]:n ääntymäasentoa kohden. Tällöin konsonantti pehmenee eli ääntyy j-voittoisesti.

Liudennus on yleinen piirre uralilaisissa kielissä, mutta itämerensuomalaiset kielet ovat menettäneet tämän ominaisuuden. Joissain itäisissä kielissä ja murteissa on sittemmin kehittynyt uusi liudennus alkuperäisen i:n tai j:n edelle, näin esimerkiksi virossa tai suomen itämurteissa. Liudennus on tullut muinaiskarjalaan venäjästä ja levinnyt asutuksen mukana Savoon ja mahdollisesti Länsi-Karjalaan. Suomen murteissa, joissa liudennus esiintyy, se koskee dentaaleja t, s, n, l, r - ja h:ta.

Savon murteella:

• mänj [mæn^j] (meni)
• vesj [ves^j] (vesi)

Unkarin kielessä on kolme liudentunutta äännettä (t, d, n), jotka kirjoitetaan ty, gy ja ny. Unkarissa on aiemmin ollut myös liudentunut l, joka kirjoitetaan ly. Nykyunkarin kirjakielessä ja itämurteissa se on muuttunut j-äänteeksi. Kuitenkin unkarin länsimurteissa liudentunut l on muuttunut tavalliseksi l:ksi eli liudennus on kadonnut. Unkarin pohjoismurteissa on yhä liudentunut l.

Venäjässä liudennus tapahtuu vokaalien е, и, ё, ю, я edellä. Poikkeukset merkitään pehmeällä ja kovalla merkillä.

• пальто [pal^jto] (päällystakki)

Serbiassa ja makedoniassa on omat kirjaimensa liudentuneille äänteille (љ ja њ). Latinalaisin kirjaimin kirjoitetuissa slaavilaisissa kielissä konsonantin liudennusta merkitään yleensä akuutilla aksentilla (esimerkiksi puolassa: ć, ń, ś, ź) tai hatulla (eli caronilla eli háčekilla; esimerkiksi tšekissä ja slovakissa: Ď/ď, Ň/ň, Ť/ť). Puolassa konsonantit lisäksi liudentuvat i-kirjaimen edellä.

Virossa i-vokaali yleensä liudentaa edellisen konsonantin, mutta säännöstä on poikkeuksia, ja monesti liudennus tai sen puute muuttaa sanan merkityksen, vaikkei näy kirjoitusasussa, esimerkiksi tall voi tarkoittaa ″karitsaa” tai ″tallia” riippuen siitä, onko loppu-L liudentunut vai ei.

Ranskassa esiintyi aikaisemmin myös liudentunut l, joka kirjoitettiin ill tai sanan lopussa il. Nykyranskassa se on kuitenkin muuttunut kokonaan j-äänteeksi. Myös useissa Latinalaisen Amerikan maissa liudentunut konsonantti on muuttunut kokonaan j-äänteeksi. Espanjassa tätä kutsutaan nimellä ieismo ja sitä pidetään sosiaalisesti hyvin stigmaattisena merkkinä.

Liudentuneilla konsonanteilla on taipumusta muuttua muiksi konsonanteiksi. Tätä historiallista prosessia kutsutaan myös palatalisaatioksi. Esimerkiksi portugalin kielessä latinan kl-äänneyhtymä on palatalisoitunut suhu-s:ksi, jota merkitään joko kirjaimella x tai digrafilla ch: chave [ʃave] "avain" < (lat. clavis).

• Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. (Suomenkielinen oppikirja) Helsinki: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1

• Liudennuksesta Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen verkkosivustolla