Kansallisen Kokoomuksen historia

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Sisältö on sekava, kokoava johdanto puuttuu.

Kansallisen Kokoomuksen historia alkaa puolueen perustamisella 9. joulukuuta 1918, kun suomettarelaiset ja ne nuorsuomalaiset jotka olivat kannattaneet vielä lokakuussa 1918 saksalaisen kuninkaan valitsemista Suomen valtionpäämieheksi perustivat puolueen.^[1] Heidän tavoitteenaan oli tehdä Suomesta monarkia ja samalla lujittaa esivaltaa. Hanke saksalaisen kuninkaan saamiseksi oli kuitenkin menettänyt merkityksensä Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan kuukautta aikaisemmin marraskuussa 1918, jonka seurauksena saksalaissuuntausta kannattanut valtionhoitaja P. E. Svinhufvud joutui eroamaan. Hänen tilalleen valtionhoitajaksi tuli entente-mielinen Carl Gustaf Emil Mannerheim, joka edisti Suomen suhteita maailmansodan voittaneisiin puoliin, jotka suorittivat interventiota Neuvosto-Venäjää vastaan myös Itä-Karjalassa ja Pohjoisella jäämerellä.

Kokoomus ilmoittaa ideologiansa rakentuvan konservatismista, sosiaalireformismista ja liberalismista peräisin olevista aineksista. Kansallisen Kokoomuksen perustivat monarkiaa kannattaneet (Vanha)suomalaisen puolueen enemmistö sekä Maalaisten Kansanpuolueen monarkistinen vähemmistö ja Nuorsuomalaisen puolueen nationalistishenkinen vähemmistö. Kokoomuksen puoltamat arvot ovat alusta alkaen pysyneet kutakuinkin samana: esivallan kunnioitus, kansallismielisyys, omistusoikeuden suojeleminen, talouselämän edut, kristillinen etiikka ja sosiaalinen omatunto. Kansallinen Kokoomus on alusta alkaen kokenut konservatismin, sosiaalireformismin, kapitalismin, nationalismin ja liberalismin välistä kilpailua puolueen sisällä.

Esivallan lujittamiseksi kokoomus kannatti verotuksen kiristämistä, jotta valtionkoneistoa ja asevoimia kyettäisiin laajentamaan. Nykyään kokoomus on etääntynyt melko kauas ideologisesta pohjastaan, mutta "koti-uskonto-isänmaa" on edelleen käytännössä puolueelle tärkeä arvopohja. Kokoomuksen liberalisoitumista kuvastaa se, että perinnäisiä arvoja puolustavat, lähinnä kokoomuslaiset, perustivat Kristillisen Liiton ja se, että monet Liberaalisen kansanpuolueen kansanedustajat keskustayhteistyön väljennyttyä siirtyivät Kansalliseen Kokoomukseen.

Pääartikkeli: Suomalainen puolue

Kokoomuksen juuret ovat 1800-luvun suomalaisuusliikkeessä, joka jakautui kahtia suhtautumisessa Venäjän kasvaviin yhtenäistämisvaatimuksiin. Kesällä 1917 suomettarelaiset (vanhasuomalaiset) vielä vastustivat Suomen itsenäistymistä idänkaupan menettämisen pelossa. Lokakuun vallankumouksen tapahduttua Venäjällä he alkoivat kannattaa eroa Venäjästä. Varmimmaksi ulkopoliittiseksi takeeksi kansallisesta itsenäisyydestä katsottiin liitto Saksan kanssa. Jotkut kannattivat saksalaissyntyisen kuninkaan valintaa itsenäistyneen Suomen hallitsijaksi.^[2] Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan marraskuun alussa 1918. Vuonna 1918 puolue sai vahvistuksekseen Nuorsuomalaisen puolueen ne voimat, jotka olivat valtiosääntökiistan yhteydessä kannattaneet saksalaisen kuninkaan valitsemista. Kokoomukseen tuli nuorsuomalaisten lisäksi myös jonkin verran kansanpuoluelaisia.

Joulukuussa 1918 Suomen puoluejako meni uusiksi: Nuorsuomalaisten ja suomettarelaisten tasavaltalaiset perustivat yhdessä kansanpuolueen kanssa 8. joulukuuta Kansallisen Edistyspuolueen. Nuorsuomalaisten, suomettarelaisten ja kansanpuolueen saksalaista kuningasta kannattaneet perustivat Kansallisen Kokoomuksen 9. joulukuuta.^[3] Puolueen nimi viittasi siihen, että perustuskokouksen mukaan Suomeen "tarvitaan kansallinen kokoomus yli vanhojen, merkityksensä menettäneiden puoluerajojen, jotka jo liian kauan ovat toisistaan erottaneet samoin ajattelevia kansalaisia".^[4]

Aikomuksena oli edelleen tehdä Suomesta Ruotsin kaltainen monarkia tai ainakin taata laajoin presidentin valtuuksin voimakas toimeenpanovalta. Tunnetuimpia sen ajan kuningasvallan kannattajia olivat muun muassa Pehr Evind Svinhufvud, J. K. Paasikivi, Eero Järnefelt ja Jean Sibelius.^[5]

Suomenkielisten puolueiden entiset monarkistit perustivat Kansallisen Kokoomuspuolueen Helsingissä 9. joulukuuta 1918, päivää sen jälkeen kun tasavaltalaiset olivat perustaneet Kansallisen Edistyspuolueen. Perustamiskokouksessa Vanhalle ylioppilastalolle kokoontuneet yli 600 puoluekokousedustajaa valitsivat kokoomuksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi Hugo Suolahden,^[1] joka toimi tehtävässä vuoteen 1920 asti.

Nouseva suomenkielinen liikemieskunta valtasi kokoomuksen 1922. Viimeistään siitä lähtien talousliberalismin, sosiaalireformismin ja arvokonservatismin painotukset puolueessa ovat vaihdelleet.^[6]

1930-luku näki nationalismin ja oikeistoradikalismin huiman nousun Euroopan valtioissa, joka myös Suomessa näkyi Lapuan liikkeenä. Moni äärioikeistolainen kokoomuksen aktiivi ja kannattaja oli mukana siinä – lisäksi Kokoomuksen ja Isänmaallisen Kansanliikkeen välillä oli vaaliliitto eduskuntavaaleissa. Kokoomuksen enemmistö, Paasikiven johdolla, päätti kuitenkin ajaa Isänmaallisen Kansanliikkeettä lähellä olevat pois puolueesta, ei suinkaan nationalismin takia (joka oli enemmän tai vähemmän yhteinen arvo molemmille osapuolille), vaan siksi että kyseiset radikaalit ryhtyivät ajamaan valtiokapitalismia, siten rikkoen yksityisen omistusoikeuden perusideaa, josta kokoomuksen enemmistö ei ollut valmis tinkimään.^lähde?

Kansanliikkeenä alkanut Lapuan liike päättyi Mäntsälän kapinaan ja ryhtyi hakemaan parlamentaarisempia muotoja Isänmaallisena kansanliikkeenä. Mäntsälän kapinan lopetti verettömästi kokoomuslainen presidentti P. E. Svinhufvud pitämällä esivallan kunnioittamiseen vetoavan radiopuheen, jossa hän kehotti lapualaisia palaamaan rauhassa kotiinsa.

Kansallinen Kokoomus uudistui aatteellisesti 1950-luvulta alkaen, dynaamisen konservatismin kautta yksilökeskeisyyteen. Puolue omaksui sosiaalisen markkinatalouden, pienomistukseen ja yksityisyrittäjyyteen perustuvan "kansankapitalismin" sekä yksilökeskeisyyden ja moniarvoisuuden perinteisten konservatiiviarvojen lisäksi näin pyrkien niin sanotuksi yleispuolueeksi.

1970-luvulle saakka kokoomus oli voimakkaasti teollisuuden, pääomapiirien ja suuromistajaluokan puolue, mutta se ryhtyi 1960-luvulta alkaen muuttumaan keskiluokkaiseksi ja toimihenkilökentän konservatiiveja kerääväksi puolueeksi. Virkamiehet ja toimihenkilöt olivat 1970-luvulla jo päässeet sodanjälkeisestä palkkakuopastaan, jolloin niiden edunvalvonta ei enää ollut radikaalia vaan konservatiivista. Vuosina 1951–1965 kokoomuksen paha kilpailija porvariston äänistä oli Suomen Kansanpuolue.

Sosiaalivaltion räjähdysmäisesti laajennuttua virkamiesten ja toimihenkilöiden osuus kokonaisväestöstä oli 1970-luvulta alkaen huomattavasti suurempi kuin aiempina vuosikymmeninä. Kokoomus käytännössä omaksui pitkälti roolin, joka oli ollut 1965 toimintansa lopettaneella Suomen Kansanpuolueella.

Juha Rihtniemi valittiin vuonna 1965, vasta 37-vuotiaana, kokoomuksen puheenjohtajaksi. Aiemmin hän oli toiminut puoluesihteerinä vuosina 1959–1960. Rihtniemi oli nuorempi kuin samanaikainen Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja, kansanedustaja Mauri Seppä. Puheenjohtajana hän toimi yllättävään kuolemaansa, vuoteen 1971 asti. Puoluesihteerinä vuodesta 1965 toiminut Harri Holkeri valittiin Rihtniemen seuraajaksi kokoomuksen puheenjohtajana vuonna 1971 poikkeuksellisen nuorena.

Vuonna 1968 kokoomus oli suurin puolue, joka ei presidentinvaalissa mennyt Kekkosen taakse. Kokoomus asetti presidenttiehdokkaakseen pankinjohtaja Matti Virkkusen. Tietty kekkosvastaisuus johti siihen, että kokoomus sai kyseisissä vaaleissa merkittävän äänimäärälisäyksen, noin 20 prosenttia äänistä, kun sitä aiemmin kokoomuksen saalis oli pitkään ollut 15 prosentin luokkaa.

Useista syistä johtuen kokoomus voitti myös vuoden 1970 eduskuntavaaleissa. Jonkin verran voittoääniä jäi kokoomukselle jo vuoden 1968 presidentinvaaleista, mutta Suomi oli juuri silloin voimakkaasti kaupungistumassa ja pikkuporvarillistumassa, ja keskiluokkaisia äänestäjäjoukkoja oli vuonna 1970 runsaahkosti liikkeellä, mistä kokoomus hyötyi. Sen jälkeenkään kokoomus ei enää koskaan vajonnut keskikokoiseksi puolueeksi, vaan se onnistui pysymään ensin yhtenä neljästä suuresta ja sitten yhtenä kolmesta suuresta. Juuri vuoden 1970 vaaleissa kokoomus siis kasvoi keskisuuresta puolueesta maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi (1972 ja 1975 niukasti neljäs sija). Vuoden 1979 eduskuntavaaleissa kannatus hypähti yli 20 prosenttia, minkä jälkeen kokoomus ei ole menettänyt asemaansa yhtenä kolmesta suuresta puolueesta.

Kokoomus pyrki muuttamaan suhtautumistaan presidentti Urho Kekkoseen ja samalla välillisesti myös hälventämään Neuvostoliiton ulkopoliittisia epäluuloja sitä kohtaan hallituspuolueena. Tämä ei sopinut kaikille, minkä vuoksi muodostettiin Perustuslaillinen kansanpuolue korostamaan ristiriitaa, mikä aiheutui Kekkosen valitsemisesta presidentiksi vuosiksi 1974–1978 käymättä presidentinvaalia julistamalla asia 5/6 enemmistöllä kiireelliseksi ja säätämällä perustuslaista poikkeava laki. Muutokseen pyrkineitä kokoomuslaisia sanottiin remonttimiehiksi.

Kokoomus kuitenkin jätettiin vaalivoitoistakin huolimatta oppositioon aina vuoden 1987 eduskuntavaaleihin saakka. Se oli poikkeuksellisen pitkä ajanjakso "hovikelpoisuuden" ulkopuolella.

1970-luvulla kokoomuksen ohjelmaa muutettiin keskiluokkaa ja kaupunkilaisia houkuttavammaksi, jolloin tulivat korostetummin mukaan vapaus ja suvaitsevuus. Kokoomus alkoi rikkoa sidettään patakonservatismiin. Samaan aikaan nousi erittäin konservatiivishenkisiä uusia pienpuolueita, kuten Suomen Kristillinen Liitto, ja maalaiskonservatiivit alkoivat entistä enemmän ryhmittyä Keskustapuolueeseen. Kokoomuksen aatteellinen muutos sai patakonservatiivisen laidan kulkijoita kaipaamaan parempaa puoluetta, jolloin 1950-luvulla syntyi muun muassa Suomen Kristillinen Liitto, joka saavutti eduskuntapuolueen aseman 1970-luvulla.

Eduskuntaryhmää johtivat Antero Salmenkivi (1975–1979), Pentti Sillantaus (1979–1983), Matti Jaatinen (19831–984) ja Ulla Puolanne (1984–1987).

Erkki Pystynen valittiin eduskunnan puhemieheksi 1983. Vuonna 1987 kokoomus pääsi hallituspuolueeksi 21 oppositiovuoden jälkeen. Pääministeriksi tuli Harri Holkeri, jonka johtaman sinipunahallituksen kaudella Suomi ajautui kenties historiansa pahimpaan lamaan.^[7]

Vuoden 1991 vaaleissa kokoomus menetti 13 paikkaa, mutta jatkoi hallituksessa, ja Ilkka Suominen nousi eduskunnan puhemieheksi. Vuonna 1994 tehtävään nousi Riitta Uosukainen. Pertti Salolainen valittiin puolueen johtoon 1991, mutta jo vuonna 1994 häntä seurasi Sauli Niinistö. Niinistö seurasi Iiro Viinasta valtiovarainministerinä 1996. Vuonna 2001 sisäasiainministeri Ville Itälä seurasi Niinistöä puolueen johdossa.

Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa kokoomus kärsi puheenjohtaja Ville Itälän johdolla kovan vaalitappion, eikä päässyt tällä kertaa hallitukseen. Itälä erosi puheenjohtajan paikalta 2004 ja hänen seuraajakseen valittiin kansanedustaja Jyrki Katainen. Kataisen johdolla puolueen kannatus alkoi hiljalleen nousta.

Vuonna 2006 kokoomuksen presidenttiehdokkaana oli Sauli Niinistö. Vaaleissa käytiin toinen kierros, jonka voitti istuva presidentti Tarja Halonen Niinistön jäädessä toiseksi.

Seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa kokoomus sai kymmenen lisäpaikkaa. Keskustan Matti Vanhanen sai kuitenkin jatkaa pääministerinä ja keskusta hallituksessa, mutta kokoomus nousi hallitukseen puheenjohtajansa Kataisen johdolla. Muiksi keskeisiksi ministereiksi nousivat muun muassa Häkämies puolustusministeriksi, Anne Holmlund sisäministeriksi ja ulkoministeriksi tuli veteraanipoliitikko Ilkka Kanerva, jota seurasi vuotta myöhemmin europarlamentaarikko Alexander Stubb. Sauli Niinistö palasi yhden kauden mittaisen vapaaehtoisen tauon jälkeen eduskuntaan ja nousi eduskunnan puhemieheksi. Eduskuntaan palasi myös veteraanikansanedustaja Pertti Salolainen, joka nousi heti keskeisimpien kokoomuspoliitikkojen joukkoon ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajaksi, kuten myös Kimmo Sasi perustuslakivaliokuntaan. Vuoden 2008 kunnallisvaaleissa Kokoomus nousi suurimmaksi puolueeksi ensimmäisen kerran.^[8] Vuoden 2009 eurovaaleissa tuli sen sijaan hieman takapakkia, kuten jo viisi vuotta aiemminkin.

Keskustan kansanedustajan Markku Uusipaavalniemen loikkaaminen Perussuomalaisiin marraskuussa 2010 teki kokoomuksesta ensimmäistä kertaa Suomen eduskunnan suurimman puolueen, jolloin kokoomuksella oli 51 ja toiseksi suurimmalla puolueella keskustalla 50 edustajaa.^[9]

Kokoomusta lähes kymmenen vuotta johtanut Katainen ilmoitti huhtikuussa 2014 luopuvansa puheenjohtajuudesta ja samalla pääministerin virasta kesän puoluekokouksessa.^[10] Puheenjohtajaehdokkaiksi asettuivat Jan Vapaavuori,^[11]Alexander Stubb^[12] ja Paula Risikko.^[13] Lahden puoluekokous valitsi 14. kesäkuuta 2014 kokoomuksen uudeksi puheenjohtajaksi eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin. Stubb voitti toisella kierroksella Paula Risikon äänin 500,4–349,2. Jan Vapaavuori putosi ensimmäisellä kierroksella. Stubb oli aiemmin valittu Euroopan parlamenttiin toukokuussa järjestetyissä eurovaaleissa Suomen suurimmalla äänimäärällä.^[14]

Huhtikuussa 2014 puoluetta lähes kymmenen vuotta johtanut Katainen ilmoitti luopuvansa puheenjohtajuudesta ja samalla pääministerin virasta kesän puoluekokouksessa.^[15] Puheenjohtajaehdokkaiksi asettuivat Jan Vapaavuori,^[16] Alexander Stubb^[12] ja Paula Risikko.^[17] Kokoomuksen Lahden puoluekokous valitsi 14. kesäkuuta 2014 puolueen uudeksi puheenjohtajaksi eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin. Stubb voitti toisella kierroksella Paula Risikon äänin 500,4–349,2. Jan Vapaavuori putosi ensimmäisellä kierroksella. Stubb oli aiemmin valittu Euroopan parlamenttiin toukokuussa järjestetyissä eurovaaleissa Suomen suurimmalla äänimäärällä.^[18]

Valituksi tullessaan Stubb oli jo kokenut poliitikko: hän oli toiminut 2000-luvulla neljä vuotta europarlamentaarikkona, sitten ensin Suomen ulkoministerinä ja sen jälkeen Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerinä. Kesken kautensa hän siirtyi kokoomuksen puheenjohtajana vajaaksi vuodeksi pääministeriksi Kataisen tilalle.

Eduskuntavaaleissa 2015 kokoomus putosi kolmanneksi suurimmaksi eduskuntapuolueeksi keskustan ja perussuomalaisten taakse ja sai 37 paikkaa eduskunnasta. Tulos oli odotettua parempi ja Stubb sanoi kokoomuksen vaalivalvojaisissa, että "tätä kovempaa loppukiriä ei ole yksikään puolue tehnyt". Kokoomus oli äänimäärässä toinen ja sai 18,2 % äänistä.^[19][20] Uuden hallituksen kokoomusministerejä olivat valtiovarainministeri Stubb, opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen, sisäministeri Petteri Orpo ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka.^[21]

Kataisen ja Stubbin kausilla hallitus leikkasi voimakkaasti koulutusmenoja eri koulutusasteilta. Leikkauksia vastustaneen Akavan vuonna 2014 tekemien laskelmien mukaan Kataisen pääministerikaudella hallitus leikkasi koulutuksen eri asteilta 1,5 miljardia euroa, josta esi- ja peruskoulutuksen osuus oli 600 miljoonaa, lukioiden ja ammattikoulujen osuus 500 miljoonaa euroa sekä ammattikorkeakoulujen osuus 350 miljoonaa euroa.^[22] Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla Alexander Stubb lupasi opiskelijajärjestöjen #koulutuslupaus -kampanjalle olla leikkaamatta koulutuksesta enempää.^[23] Sipilän hallitus on kuitenkin leikannut yliopistojen rahoituksesta noin 500 miljoonaa euroa.^[24] Puolueen puheenjohtajakilvan aikana keväällä 2016 ministeri Petteri Orpo piti koulutusleikkauksia virheenä, jotka ”koskivat sivistysporvarin sydämeen rajusti”.^[25]

Vuonna 2015 liikkeelle lähteneessä Sote-uudistuksessa puolue vaati kansalaisen valinnanvapautta siten, että sote-alalla olisi myös yksityistä palveluntarjontaa.

Petteri Orpo valittiin puolueen puheenjohtajaksi toisella äänestyskierroksella Lappeenrannan puoluekokouksessa 11. kesäkuuta 2016.^[26] Orpo otti tämän jälkeen Stubbin paikan valtiovarainministerinä Sipilän hallituksessa.^[27]

Kuntavaaleissa 2017 kokoomus oli 20,7 prosentin kannatuksellaan kolmannen kerran peräkkäin Suomen suurin kuntapuolue. Suurin ääniharava oli Helsingin pormestariehdokas Jan Vapaavuori, joka sai ääniä lähes 30 000. Kokoomus säilyi suurimpana puolueena Helsingissä, Espoossa ja Turussa mutta menetti asemansa SDP:lle Tampereella, Vantaalla ja Lahdessa.^[28] Vuonna 2019 kokoomus kampanjoi eduskuntavaaleissa sloganilla "Luotamme Suomeen". Eduskuntavaaliohjelmassa verotuksen painopistettä haluttiin siirtää työn tekemisestä ja teettämisestä kulutukseen ja haittoihin miljardilla eurolla. ^[29] Eduskuntavaaleissa 2019 kokoomus sai 38 kansanedustajaa ja 17 prosentin kannatuksen ja jäi kannatusosuudella mitattuna kolmanneksi suurimmaksi eduskuntapuolueeksi. Kansanedustajien määrä kasvoi yhdellä neljän vuoden takaisesta eduskuntavaalituloksesta.

Eurovaaleissa 2019 kokoomus oli suurin puolue 4,8 prosenttiyksikön erolla toiseksi tulleisiin vihreisiin. Kokoomuksen kannatus oli eurovaaleissa 20,8 prosenttia, ja puolue sai kolme edustajaa Euroopan parlamenttiin, Sirpa Pietikäinen (ääniä 77 588), Henna Virkkunen (ääniä 70 687) ja Petri Sarvamaa (64 560). ^[30]

Kokoomuksen europarlamenttiryhmä muodostui ensimmäisen kerran 1995, kun Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi. Tuolloin eduskunta valitsi ensimmäiset mepit. Kokoomuksella on nykyisin kolme meppiä. Euroopan parlamentissa kokoomuksen jäsenet kuuluvat Euroopan kansanpuolueen muodostamaan ryhmään.^[31]

Kokoomuksen entisistä puheenjohtajista Ilkka Suominen ja Ville Itälä on valittu eurokansanedustajiksi puolueen puheenjohtajakautensa jälkeen. 13. heinäkuuta 2004 kokoomuksen Ville Itälä valittiin parlamentin Euroopan kansanpuolueen ja Euroopan demokraattien muodostama ryhmän toiseksi varapuheenjohtajaksi. Europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola siirtyi kristillisistä kokoomukseen vuonna 2003, ja hänet valittiin seuraavan vuoden vaaleissa jatkokaudelle kokoomuksen listalta. Ari Vatanen vaihtoi ranskalaiseen puolueeseen ja tuli valituksi sieltä. Alexander Stubbin siirryttyä ulkoministeriksi keväällä 2008, tuli hänen tilalleen europarlamenttiin Sirpa Pietikäinen.^[32]

Kokoomuksen parlamentaarikot tekivät suomalaisista puolueryhmistä eniten mietintöjä (25) vuonna 2009 päättyneen viisivuotisen europarlamentin vaalikauden aikana. Kokoomuksen parlamentaarikoista eniten mietintöjä teki Alexander Stubb.^[33]

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kansallisen Kokoomuksen historia.

• Kansallisen Kokoomuksen historia puolueen sivustolla
• Yle Areena: Suomalaiset puolueet – Kansallinen Kokoomus (Arkistoitu – Internet Archive)