Kaikuluotaus

Kaikuluotaus (engl. sonar, lyhennys sanoista sound navigation and ranging) on tekniikka, joka hyödyntää äänen etenemistä ja heijastumista kohteiden paikallistamiseen, useimmiten veden alla. Kaikuluotausta käytetään merenpohjan kartoittamiseen, hylkyjen paikantamiseen, vihollisen laivojen ja sukellusveneiden seurantaan sekä kalaparvien etsimiseen. Myös auton pysäköintitutka toimii kaikuluotauksen periaatteella.

Kaikuluotaimen tyypillisesti käyttämä taajuus on 5–50 kHz. Kaikuluotain lähettää pulssimuotoisen äänisignaalin, "pingin", ja vastaanottaa heijastuneen kaikusignaalin vedenalaisella mikrofonilla eli hydrofonilla. Havaitun signaalin muodosta voidaan tehdä johtopäätöksiä myös pohjan maalajeista.^[1]

Kaikuluotaimen keksi Lewis Nixon vuonna 1906.^[2] Sitä käytettiin jäävuorien paikallistamiseen. Tarkempia kaikuluotaimia alettiin nopeasti kehittää vuonna 1912 Titanicin uppoamisen jälkeen, jolloin brittiläinen Lewis Richardson ja saksalainen Alexander Behm saivat kumpikin patentin parantamilleen kaikuluotaimille.

Eläinkunnassa muun muassa lepakot ja delfiinit käyttävät kaikuluotauksen tapaista menetelmää saalistaessaan pimeässä.

• Tutka
• Ultraäänilaite

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kaikuluotaus Wikimedia Commonsissa