Burman sotaretki

Tämän artikkelin nimi saattaa olla virheellinen. Ehdotettu uusi nimi on Burman rintama. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Burman sotaretki
Osa Tyynenmeren sotaa toisessa maailmansodassa
10. Gurkharykmentin Imphalin taistelun aikana valtaama Scraggy Hill
Päivämäärä: tammikuu 1942 – heinäkuu 1945 Paikka: Brittiläinen Burma Lopputulos: Liittoutuneiden voitto
Osapuolet
Liittoutuneet:  Yhdistynyt kuningaskunta  Intia Brittiläinen Burma  Kiinan tasavalta  Yhdysvallat	Akselivallat:  Japanin keisarikunta Burma Azad Hind  Thaimaa
Komentajat
Archibald Wavell Louis Mountbatten William Slim Luo Zhuoying Wei Lihuang Joseph Stilwell Aung San	Shōjirō Iida Masakazu Kawabe Hyotaro Kimura Renya Mutaguchi Aung San Subhas Chandra Bose Jarun Rattanakuln Seriroengrit
Vahvuudet
60 000 (1941) 42 000 (1942), 100 000 (1944)	316 700 (1944) 43 000 (1945) 35 000
Tappiot
71 255 kaatunutta ja haavoittunutta	144 000 kaatunutta, mahdollisesti 70 000 haavoittunutta, kokonaismäärän ollessa noin 200 000

Burman sotaretki oli sarja taisteluita Burman hallinnasta Japanin sekä Yhdistyneen kuningaskunnan, Intian ja Kiinan välillä toisessa maailmansodassa. Sotatoimet olivat osa Kaakkois-Aasian sotatoimialueella käytyjä taisteluita, ja ne alkoivat Japanin hyökättyä Thaimaasta Burmaan tammikuussa 1942. Taistelut päättyivät heinäkuussa 1945 Burmassa olleiden Japanin joukkojen tuhouduttua taisteluissa.

Pääartikkeli: Thaimaan valtaus

Ilmamarsalkka Sir Robert Brooke-Popham määrättiin 17. lokakuuta 1940 Kaukoidän joukkojen komentajaksi, tehtävään joka oli perustettu vasta neljä päivää aiemmin. Brooke-Popham oli jäänyt eläkkeelle ilmavoimista vuonna 1937, minkä jälkeen hän oli ollut Kenian kuvernöörinä ennen toisen maailmansodan syttymistä ja palvelukseen palaamista. Hänen alaisuuteensa perustettiin 18. marraskuuta Singaporen laivastotukikohtaan Kaukoidän esikunta, johon kuului seitsemän upseeria. Esikunta siirtyi ilmavoimien ja maajoukkojen esikuntaan Singaporeen joulukuussa 1941. Kaukoidän joukkojen komentajan alaisuudessa olivat kaikki kansainliiton maa- ja ilmavoimien joukot Malesiassa, Brittiläisellä Borneolla, Burmassa ja Hongkongissa. Laivasto säilyi Kiinan aseman komentajan alaisuudessa.^[1]

Japanin 15. ja 25. armeija nousivat maihin Thaimaassa. Kaartin divisioona marssi Indokiinan (nykyinen Vietnam) rajalta Bangkokiin 8. joulukuuta miehittäen samalla tärkeimmät lentokentät sekä rautatien solmukohdat. Samana päivänä pääosa Japanin joukoista nousi maihin pitkin Thaimaan rannikkoa. Patanin-Singoran alueelle luotin sillanpää 5. divisioonan joukoilla, josta ne jatkoivat nopeasti kohti etelää Perak-joelle Malesian rajalla. 25. armeija nousi maihin Nakhornissa, Bandonissa, Jumbhornissa ja Prachuabissa miehittäen Thaimaan ja katkaisten brittien huoltoreitin Victoria Pointin lentotukikohdan kautta. Thaimaan valtauksen toteuduttua 55. divisioona vapautti kaartin divisioonan, joka liittyi 25. armeijan joukkoihin Malesiassa 23. joulukuuta.^[2]

Pääartikkeli: Burman valtaus

Japanin alkuperäisenä tavoitteena oli Burman pääkaupungin ja merkittävimmän sataman Rangoonin haltuunotto sekä Kran niemimaan lentokenttien hallinta. Tämä sulkisi Kiinan maayhteydet sekä turvaisi Malesiassa ja Alankomaiden Itä-Intiassa olleiden joukkojen selustan. Kenraaliluutnantti Shōjirō Iidan komentama Japanin 15. armeija, johon kuului alun perin ainoastaan kaksi jalkaväkidivisioonaa aloitti Thaimaasta hyökkäyksen Burman eteläiseen provinssiin Tenasserimiin tammikuussa 1942.^[3] Burmalaiset nationalistit kenraali Aung Sanin johdolla liittoutuivat japanilaisten kanssa ajaakseen britit maasta.

Kenraaliluutnantti Iida määräsi 26. tammikuuta 55. divisioonan, joka oli keskitetty Kawkareikin länsipuolelle, valtaamaan Salweenin suulla olevan Moulmeinin ja 33. divisioonan ylittämään rajan sekä etenemään Kawkareikista pohjoiseen valmistautuen etenemään Pa-aniin. Moulmeinin, joka sijaitsee Salween-joen suulla, suojana oli neljän pataljoonan muodostama Burman 2. prikaati. Japanilaiset valtasivat 31. tammikuuta kaupungin murskattuaan alueella olleiden joukkojen vastarinnan ja pakottaen ne vetäytymään.^[4] Joukot jatkoivat pohjoiseen kiertäen brittien asemat. Saarroksiin jääneet Intian 17. divisioonan loppuosat pyrkivät vetäytymään Sittang-joen taakse, mutta japanilaiset katkaisivat perääntymistien. Divisioonan tuhouduttua Rangoonin puolustaminen ei ollut mahdollista. Kenraali Archibald Wavell määräsi kuitenkin kaupungin pidettäväksi odottaen Lähi-idästä saapuvia täydennyksiä. Burman armeijan uusi komentaja kenraali Harold Alexander määräsi kaupungin evakuoitavaksi 7. maaliskuuta sataman ja öljyvarastojen tuhoamisen jälkeen. Burmassa olleiden joukkojen jäänteet vetäytyivät pohjoiseen. Japani sai täten Burman hallintaansa.

Rangoonin puolustuksen romahdettua liittoutuneet, jotka olivat saaneet täydennyksenä Kiinan tasavallan Burman siirtoarmeijan joukkoja, pyrkivät pysäyttämään etenevät japanilaisjoukot Burman pohjoisosissa. Saman aikaisesti japanilaisjoukot olivat saaneet täydennyksinä kaksi divisioonaa, jotka olivat vapautuneet Singaporen kukistuttua. Liittoutuneiden ongelmia lisäsivät burmalaisten brittihallinnon vastaisen liikehdinnän kasvaminen ja paikallishallinnon romahtaminen, mikä aiheutti huoltovaikeuksia. Joukkojen ylläpidon mahdollisuuksien romahdettua liittoutuneiden johdon piti vetää joukot Burmasta.

Vetäytymistä hankaloittivat nääntyneet pakolaiset, hajallaan olevat joukot ja sairastuneiden sekä haavoittuneiden vaatima kuljetuskapasiteetin tarpeen lisääntyminen ylikuormitetuilla teillä. Joukot saatiin Manipuriin Intiaan lähes kaiken materiaalin menetettyään monsuunikauden alkaessa toukokuussa. Alueen majoituskapasiteetin riittämättömyys pakotti joukot majoittumaan parhaan kykynsä mukaisesti. Kiinan siirtoarmeijan tiedot brittijoukkojen vetäytymisestä alueelta olivat puutteellisten viestiyhteyksien vuoksi olemattomat. Osa kiinalaisjoukoista vetäytyi Intiaan, jossa heidät alistettiin Yhdysvaltain maavoimien kenraalin Joseph Stilwellin alaisuuteen. Loput vetäytyivät vuorten poikki Junnaniin.

Thaimaan liittoutuminen Japanin kanssa vahvistettiin 21. joulukuuta 1941. Kolme Thaimaan jalkaväkidivisioonaa ja yksi ratsuväkidivisioona, kärkenään panssaroitu tiedustelurykmentti ja ilmavoimien tukemana, aloitti etenemisen Burmaan 10. toukokuuta. Thaimaalaiset kohtasivat vetäytyvän Kiinan 93. divisioonan. Joukot miehittivät tavoitteensa Kengtungin 27. toukokuuta ja etenemisen jatkaminen kesä-heinäkuussa pakotti kiinalaiset vetäytymään Junnaniin.

Väliraja Thaimaan ja Japanin hallinnassa olevien alueiden välillä oli Salween. Kuitenkin Karen heimon alueet kuuluivat Japanin miehittämiin alueisiin.

Japanilaiset eivät jatkaneet etenemistään monsuunikauden päätyttyä, vaan he perustivat periaatteessa itsenäisen Burmaan Ba Mawin johtaman hallinnon sekä loivat sen tueksi Aung Sunin komentaman Burman kansallisen armeijan. Todellisuudessa sekä hallitus että armeija olivat japanilaisten tiukassa valvonnassa.

Liittoutuneiden operaatiot alueella vuosina 1942–1943 kuvastivat lähinnä turhautumista sotilaalliseen tilanteeseen. Britannia kykeni ylläpitämään saman aikaisesti vain kolmea sotatoimialuetta ja välitön hyökkäys sekä Lähi-idässä että Kaukoidässä osoittautui resurssien rajallisuuden vuoksi mahdottomaksi. Lähempänä kotimaata oleva Lähi-itä päätettiin käsitellä ensin Yhdysvaltojen kanssa sovitun Saksa ensin -politiikan mukaisesti.

Liittoutuneiden toimintaa alueella haittasivat lisäksi Intian itäosien levottomuudet, kuten väkivaltaisiksi muuttuneet Lähtekää Intiasta -protestit Bengalissa ja Biharissa, jotka sitoivat alueella olleita brittijoukkoja. Bengalissa oli lisäksi vuonna 1943 nälänhätä, joka johti kolmen miljoonan ihmisen kuolemaan. Ongelmista huolimatta liittoutuneet kykenivät toteuttamaan kaksi operaatiota vuosien 1942–1943 kuivina jaksoina.

Ensimmäisessä operaatiossa Intian itäisen armeijan piti vallata Mayun niemimaa ja Akyabin saari, joissa oli tärkeät lentotukikohdat. Divisioona eteni Donbaikiin, jossa hyvin linnoittautuneet japanilaiset pysäyttivät sen etenemisen. Toistuvat hyökkäykset linnoitteita vastaan aiheuttivat runsaasti tappioita saavuttamatta tuloksia ennen japanilaisten reservien saapumista Burman keskiosista halki tiettömän vuoriston ja viidakon. Liittoutuneet olivat pitäneet reservien saapumista mahdottomana ja japanilaiset iskivätkin avoimeen vasempaan sivustaan. Ruhjotut joukot pakotettiin vetäytymään epäjärjestyksessä ja ne hylkäsivät pakoreitin varrelle runsaasti kalustoaan.

Toisessa prikaatikenraali Orde Wingaten johtamassa operaatiossa Chindit-joukkojen oli tarkoitus läpäistä japanilaisten etulinja, jonka jälkeen joukkojen oli tarkoitus marssia syvälle Burman alueelle katkaisemaan tärkeä pohjois-etelä suuntainen rautatie. Operaatio Longclothissa noin 3 000 sotilasta tunkeutui Burmaan useasta kohdasta rajaa. Joukot tuhosivat yhteyksiä Burman pohjoisosissa ja katkaisivat rautatien pariksi viikoksi, mutta ne kärsivät suuria tappioita. Vaikka saavutetut tulokset olivat kokonaisuuden kannalta kyseenalaisia niiden avulla voitiin parantaa alueella olevien joukkojen moraalia ja taistelutahtoa.

Joulukuusta 1943 marraskuuhun 1944 alueen strateginen tasapaino muuttui lopullisesti liittoutuneiden eduksi. Liittoutuneiden johdon, koulutuksen ja huollon paraneminen liitettynä suurempaan tulivoimaan ja ilmaherruuden laajenemiseen mahdollisti joukkojen luottamuksen omiin mahdollisuuksiin palaamisen. Arakanin taistelussa Intian XV armeijakunta ensin pysäytti japanilaisten vastaiskun ja sen jälkeen löi japanilaisjoukot. Japanilaisten pyrkimys Intian valtaukseen estettiin ja japanilaisjoukot työnnettiin takaisin Chindwin-joen taakse.

Liittoutuneet järjestivät alueen johtosuhteita uudelleen luoden elokuussa amiraali lordi Louis Mountbattenin alaisuuteen Kaakkois-Aasian alueen (engl. South East Asia Command, SEAC), joka otti vastuun sotatoimista Kaakkois-Aasian sotatoimista. Kenraaliluutnantti William Slimin johtaman brittiläisen 14. armeijan koulutus, varustus, terveystilanne ja moraali olivat parantuneet samoin kuin yhteydet Koillis-Intiaan. SEAC teki useita kunnianhimoisia suunnitelmia kuten Andamanien maihinnousu ja Arakanin valtaus, mutta ne kaikki peruutettiin syystä tai toisesta. Pääosan tämän vaiheen sotatoimista vei Ledontien valmistus, mikä oli Stilwellin johtaman ja yhdysvaltalaisten varustaman Pohjoisen taistelualueen (engl. Northern Combat Area Command, NCAC) vastuulla.

Lähes saman aikaisesti SEACin muodostamisen kanssa japanilaiset muodostivat kenraaliluutnantti Masakazu Kawaben johtaman Burman sotatoimialueen (engl. Burma Area Army), jonka alaisuuteen liitettiin 15. ja vasta muodostettu 28. armeija. Ensin mainitun armeijan komentajaksi määrättiin hyökkäystahtoinen kenraaliluutnantti Renya Mutaguchi. Japanilaiset aloittivat U-Go-suunnitelmansa toteuttamisen, minkä tavoitteena oli Intian valtaaminen Intian kansallisen armeijan tukemana.

Kiinan 38. divisioona aloitti lokakuussa 1943 etenemisen Ledosta Myitkyinaan ja Mogaungiin. Etenevien joukkojen takana yhdysvaltalaiset pioneerit ja intialaiset työläiset levensivät Ledontietä. Yhdysvaltain Merrill Marauderit kiersivät useaan otteeseen Japanin 18. divisioonan rintaman pyrkiessään saarrostamaan japanilaisten etulinjassa olleita joukkoja. Chinditit aloittivat operaatio Thursdayn, jonka tarkoituksena oli tukea kiinalaisjoukkojen hyökkäystä häiritsemällä japanilaisten yhteyksiä Indawin alueella. Prikaatin vahvuinen osasto ylitti 5. helmikuuta 1944 Patkai-vuoriston ja kolme muuta prikaatia lennätettiin kauas japanilaisten linjojen taakse.

Kiinan armeija aloitti hyökkäyksen huhtikuun lopulla, jolloin 40 000 sotilasta ylitti Salween-joen 300 kilometriä leveällä alueella. Pian tämän jälkeen lähes 72 000 kiinalaista sotilasta hyökkäsi Japanin 56. divisioonaa vastaan. Hyökkäyksen käynnistyttyä japanilaiset joutuivat taistelemaan Pohjois-Burmassa kahdella rintamalla. Rintama vakiintui toukokuussa Lunglingiin monsuunien alettua ja japanilaisten siirrettyä alueelle täydennyksiä.

Arakanissa Intian XV armeijakunta uudisti etenemisensä Mayun niemimaalle. Alueen muoto muodosti kolme hyökkäyskiilaa, joissa kussakin oli joko intialainen tai länsiafrikkalainen divisioona. Intian 5. jalkaväkidivisioona valtasi 9. tammikuuta 1944 Maungdawin satamakaupungin. Japanin 55. divisioonan aloittama vastahyökkäys mursi Intian 7. divisioonan puolustuksen tuhoten divisioonan esikunnan. Liittoutuneiden joukot saivat täydennyksiä ilmateitse. Japanilaisten piirittämä XV armeijakunnan huoltotukikohdasta taisteltiin 5.–23. helmikuuta ennen kuin Intian 5. divisioona mursi piiritysrenkaan Ngakyedaukin solassa. Taistelussa kumpikin osapuoli kärsi suurin piirtein saman verran tappioita, mutta japanilaiset eivät kyenneet huoltamaan joukkojaan. Monsuunikausi päätti alueen taistelut.

Pääartikkeli: Operaatio U-Go

Japanin 15. armeijan kolme divisioona täydennettynä prikaatin vahvuisella osastolla sekä Intian kansallisen armeijan rykmentillä aloittivat 8. maaliskuuta 1944 hyökkäyksen, jonka tarkoituksena oli tuhota liittoutuneiden etulinjan muodostaneen IV armeijakunnan etummaiset divisioonat sekä vallata Imphal ja Kohima. Hyökkäystä valmistauduttiin jatkamaan strategisesti merkittävään Dimapuriin, mikä katkaisisi Intiassa olevien joukkojen mahdollisuudet huoltaa kiinalaisia joukkoja Pohjois-Burmassa.

Intian 17. divisioona joutui Tiddimissä erilleen armeijakunnasta , mutta se kykeni vetäytymään reservien tukemana Imphaliin. Intialaisjoukkojen pysäytettyä japanilaisten hyökkäyksen Arakanissa kyettiin Intian 5. divisioona siirtämään Imphaliin ja Dimapuriin. Huhtikuun alkuun mennessä IV armeijakunta oli keskitetty Imphalin tasangolle ja japanilaisten tehdessä huhtikuussa hyökkäyksiä ne saatiin torjuttua. Toukokuussa liittoutuneet aloittivat vastahyökkäyksen, mutta monsuunisateiden alettua ja huollon ongelmien vuoksi joukkojen eteneminen oli hidasta.

Kohimaan edennyt Japanin 31. divisioona piiritti alueella olleet liittoutuneiden joukot. Alueella alkoi 15. toukokuuta liittoutuneiden vastahyökkäys, joka löi japanilaisten etulinjan joukot. Japanilaisten kummankin divisioonan eteneminen pysähtyi ja niiden miehistö kärsi monsuunin aiheuttamista sairauksista ja huollon puutteista. Liittoutuneiden joukot vapauttivat 22. kesäkuuta Imphalin saarroksissa olleet joukot. Heinäkuussa japanilaisten jäänteet vetäytyivät alueelta Chindwin-joen taakse.

Liittoutuneet muodostivat marraskuussa 1944 alueelle liittoutuneiden Kaakkois-Aasian maavoimat (engl. Allied Land Forces South East Asia) korvaamaan 11. armeijaryhmän. Uuden esikunnan alaisuuteen siirrettiin kaikki sotatoimialueella olleet maavoimien joukot. Japanin alueella olevien joukkojen komentajaksi vaihdettiin Hyotaro Kimura, joka päätti luopua Chindwin-joen linjasta ja veti joukkonsa Irrawaddy-joelle lyhentäen rintamaansa sekä parantaen sen huoltamismahdollisuuksia.

Arakanin alueella XV armeijakunta aloitti etenemisen kohti Akyabia. Japanilaiset vetäytyivät Akyabin saarelta 31. joulukuuta 1944 ja edennyt XV armeijakunta miehitti sen operaatio Talonissa ilman vastarintaa 3. tammikuuta 1945. Armeijakunta teki 12. tammikuuta maihinnousun Myebonin niemimaalle ja kymmenen päivää myöhemmin Kangawiin katkaisten vetäytyvien japanilaisten pakotien. Alueella käytiin kiivaita taisteluita tammikuun loppuun. Armeijakunta valtasi vielä Ramreen, jonne rakennettiin lentokenttä tukemaan Keski-Burman taisteluita.

NCAC aloitti uudelleen vuoden 1944 lopulla, vaikka sen vahvuus oli laskenut kiinalaisjoukkojen siirryttyä Kiinan rintamille. Oikealla sivustalla ollut brittiläinen 36. divisioona kohtasi 14. armeijan joukot lähellä Indawia 10. joulukuuta. Yhtymän vasemmalla sivustalla olleet kiinalaisjoukot valtasivat viikkoa myöhemmin Bhamon kaupungin. Yunnanissa olleisiin Chiang Kai Sekin joukkoihin saatiin yhteys 21. tammikuuta 1945, jolloin Ledontie yhteys saatiin avattua. Sotatoimien edettyä tähän pisteeseen tien avaamisella ei ollut enää suunniteltua merkitystä. Chiang pysäytti NCAC:n etenemisen ja yhtymä lakkautettiin 1. huhtikuuta. NCAC:n joukot liittyivät Kiinassa ja Intiassa olleisiin joukkoihin.

14. armeijan IV ja XXXIII armeijakunta aloittivat etenemisen Burmaan. Japanilaisten vetäytyminen Irrawaddan taakse aiheutti hyökkäyssuunnitelmiin muutoksen, mutta liittoutuneiden parantunut huoltokyky mahdollisti kuitenkin hyökkäyksen jatkamisen. IV armeijakunta ylitti Irrawaddyn Pakokkun lähistöllä vallaten Meiktilan. Saman aikaisesti XXXIII armeijakunta jatkoi etenemistään Mandalayhin, jossa se joutui kiivaisiin taisteluihin puolustuksessa olleiden japanilaisjoukkojen kanssa. Maaliskuun aikana kumpikin kaupunki vallattiin.

Liittoutuneiden oli pakko huoltonsa varmistamiseksi vallattava vielä ennen monsuunisateiden alkamista Rangoon ja sen satama. Burman itsenäisyysarmeija vaihtoi puolta, jolloin se muuttui antifasistiseksi kansanvapausarmeijaksi. Japanilaisilla oli tämän jälkeen selustassaan sissijoukkoja häiritsemässä yhteyksiä. 14. armeijan etenemistä oli torjumassa Japanin 28. armeija ja 33. armeijan jäänteet. Saman aikaisesti tapahtunut karenien kansannousu sitoi uudelleen muodostetun Japanin 15. armeijan joukot ja esti niiden pääsyn Toungoohon ennen IV armeijakuntaa. Kohti Rangoonia edenneet joukot törmäsivät Pegun pohjoispuolella japanilaisten asemiin, mikä esti joukkojen etenemisen aina huhtikuun loppuun mahdollistaen Rangoonin evakuoinnin.

Liittoutuneiden alkuperäisenä Burman valtaamissuunnitelmana oli XV armeijakunnan maihinnousu Rangooniin japanilaisten selustaan jo 14. armeijan etenemisen aikana. Draculaksi nimettyä operaatiota kuitenkin siirrettiin myöhäisemmäksi useaan otteeseen, koska maihinnousuun tarvittava kalusto tarvittiin Euroopassa ja lopulta operaatio peruutettiin korvaamalla se Thaimaan länsirannikolle Phuketiin tehtävällä maihinnousulla.

Slim pelkäsi Rangooniin linnoittautuneiden japanilaisten puolustautuvan monsuunin alettua viimeiseen mieheen, mistä seuraisi huolto-ongelmia eteneville liittoutuneiden joukoille. Hän pyysi sen vuoksi operaatio Draculan toteuttamista lyhyellä varoitusajalla. Phuketiin matkanneet joukot kohdistettiin operaatio Draculalle ja XV armeijakunta nousi maihin Akyabissa ja Ramreessa. Gurkha laskuvarjopataljoona pudotettiin 1. toukokuuta Elephant Pointiin, jossa se puhdisti Rangoon-joen suulla olleet japanilaisten vastarintapesäkkeet. Intian 26. divisioona nousi maihin seuraavana päivänä ja joukot totesivat japanilaisten joukkojen vetäytyneen. Japanilaisten vetäydyttyä Rangoon oli joutunut ryöstelyn kohteeksi samoin kuin brittien vetäytyessä alueelta 1942. Monsuunikausi alkoi 2. toukokuuta 1945 ja siten liittoutuneet olivat päässeet tavoitteeseen vain muutaman tunnin marginaalilla. Intian 17. ja 26. divisioonien kärkiosastot kohtasivat Hlegussa 6. toukokuuta.

Rangoonin valtauksen jälkeen XXXIII armeijakunnasta muodostettiin 12. armeija, jonka tehtävänä oli johtaa Burmaan jääviä joukkoja. Arakanista XXXIII armeijakunnan etenemistä viivyttänyt Japanin 28. armeija vetäytyi Pegu Yomasiin Irrawaddyn ja Sittang jokien väliselle viidakon peittämälle vuoristoalueelle. Japanilaisten tarkoituksena oli murtautua saartorenkaan läpi ja liittyä Burmassa olevaan japanilaisiin joukkoihin. Kimura määräsi 33. armeijan tekemään läpimurtautumisen tukemiseksi hyökkäyksen Sittangin yli, vaikka armeijan taistelujoukkojen vahvuus oli vain noin rykmentti. 33. armeija hyökkäsi 3. heinäkuuta ja 10. heinäkuuta kumpikin taisteleva osapuoli vetäytyi.

Piiritetty 28. armeija ei kyennyt kuitenkaan aloittamaan läpimurtoa ennen kuin 17. heinäkuuta ja siitä tulikin tuhoisa liittoutuneiden tykistön tulittaessa vetäytyviä. Lisäksi satoja miehiä hukkui ylittäessään tilapäisvälinein tulvivaa Sittang-jokea ja burmalaiset sissit tappoivat joen itäpuolella harhailijoita. Läpimurrossa sai surmansa lähes 10 000 japanilaista sotilasta eli noin puolet armeijan vahvuudesta ja liittoutuneiden tappioiden jäädessä vähäisiksi.

Brittiläinen kenraaliluutnantti Miles Dempseyn johtama 14. armeija sekä XV armeijakunta palasivat Intiaan, jossa ne valmistautuivat jatkamaan Kaakkois-Aasian takaisin valtausta. Ennen operaatioiden alkamista armeijaan liitettiin uusi vastaperustettu kenraaliluutnantti Ouvry Lindfield Robertsin komentama Intian XXXIV armeijakunta. Armeijan seuraava operaatio oli maihinnousu Malakan niemimaan länsirannikolle operaatio Zipperissä. Atomipommien pudottaminen Japaniin teki operaatiosta tarpeettoman, mutta siihen varattua kalustoa ja joukkoja käytettiin miehitysjoukkojen alueelle siirtoon.

• Woodburn Kirby, S.: The War against Japan Volume I - The Loss of Singapore. Sussex: Naval Military Press, 2004. ISBN 1-845740-60-2 (englanniksi)
• Woodburn Kirby, S.: The War against Japan Volume II - India's Most Dangerous Hour. Sussex: Naval Military Press, 2004. ISBN 1-845740-61-0 (englanniksi)
• Woodburn Kirby, S.: The War against Japan Volume III - The Decisive Battles. Sussex: Naval Military Press, 2004. ISBN 1-84574-062-9 (englanniksi)
• Woodburn Kirby, S.: The War against Japan Volume IV - The Reconquest of Burma. Sussex: Naval Military Press, 2004. ISBN 1-845740-63-7 (englanniksi)
• Woodburn Kirby, S.: The War against Japan Volume V - The Surrender of Japan. Sussex: Naval Military Press, 2004. ISBN 1-845740-64-5 (englanniksi)

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Burman sotaretki.

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Burma Campaign