Alfonso XIII

Alfonso XIII
Espanjan kuningas
Espanjan kuningas
Valtakausi	17. toukokuuta 1886 – 14. huhtikuuta 1931
Kruunajaiset	17. toukokuuta 1902
Edeltäjä	Alfonso XII
Seuraaja	Juan Carlos I
Sijaishallitsija	Maria Cristina (1886–1902)
Syntynyt	17. toukokuuta 1886 Palacio Real de Madrid, Madrid, Espanja
Kuollut	28. helmikuuta 1941 (54 vuotta) Hotel de Roma, Rooma, Italia
Hautapaikka	Kuninkaallinen krypta, Kuninkaiden pantheon, El Escorial
Puoliso	Viktoria Eugenie Battenberg
Lapset	Alfonso de Borbón Jaime de Borbón Beatriz de Borbón Fernando de Borbón Maria Cristina de Borbón Juan de Borbón Gonzalo de Borbón
Koko nimi	Alfonso León Fernando María Jaime Isidro Pascual Antonio de Borbón y Habsburgo-Lorena
Suku	Bourbon
Isä	Alfonso XII
Äiti	Maria Cristina
Uskonto	roomalaiskatolilaisuus
Nimikirjoitus

Alfonso XIII (esp. El Africano, "Afrikkalainen"; Alfonso León Fernando María Jaime Isidro Pascual Antonio de Borbón y Habsburgo-Lorena); (17. toukokuuta 1886 Palacio Real de Madrid, Espanjan kuningaskunta – 28. helmikuuta 1941 Hotel de Roma, Rooma, Italian tasavalta) oli Espanjan kuningas vuosina 1886–1931.^[1]

Alfonso syntyi isänsä Alfonso XII:n kuoleman jälkeen, joten Alfonson ollessa alaikäinen sijaishallitsijana toimi kuninkaan äiti, kuningatar Maria Cristina. Alfonso nousi virallisesti valtaan saavuttaessaan 16 vuoden iän vuonna 1902.^[1] Hänellä oli kaksi vanhempaa sisarta infanta María de las Mercedes (1880–1904) ja infanta María Teresa (1882–1912) sekä kaksi aviotonta velipuolta.

Vuoteen 1905 mennessä 19-vuotias Alfonso etsi sopivaa puolisoa. Valtiovierailulla Yhdistyneessä kuningaskunnassa hän yöpyi Lontoossa Buckinghamin palatsissa kuningas Edward VII:n luona. Siellä järjestetyissä juhlissa hän tapasi 17-vuotiaan Battenbergin prinsessa Viktoria Eugenien, jota hän piti viehättävänä, ja tämä oli kiinnostunut Alfonsosta. Avioliitolle oli esteitä. Viktoria oli protestantti, ja hänen täytyi kääntyä katoliseksi. Viktorian veljillä Leopoldilla ja Mauricella oli hemofilia, joten oli 50 prosentin todennäköisyys, että Viktoria oli sairauden kantaja. Lisäksi Alfonson äiti Maria Cristina halusi poikansa menevän naimisiin oman sukunsa Habsburg-Lotringenin jäsenen tai jonkun muun katolisen prinsessan kanssa, koska hän piti Battenbergin sukua ei-dynastisena. Viktoria oli Edvard VII:n sisarentytär ja kuningatar Viktorian lapsenlapsi.^[2]

Viktoria oli halukas vaihtamaan uskontoaan, ja hänen hemofilian kantajuutensa oli vain mahdollisuus. Maria Cristina taivutettiin lopulta luopumaan vastustuksestaan. Tammikuussa 1906 hän kirjoitti Viktorian äidille prinsessa Beatricelle virallisen kirjeen, jossa hän ehdotti avioliittoa. Viktoria tapasi äitinsä Beatricen kanssa Maria Cristinan ja Alfonson Biarritzissa, Mouriscot-huvilassa Ranskassa myöhemmin samassa kuussa ja kääntyi katolilaisuuteen Miramarin palatsissa San Sebastianissa maaliskuussa.^[2]

Toukokuussa molempien valtakuntien diplomaatit panivat virallisesti täytäntöön avioliittosopimuksen. Alfonso ja Viktoria avioituivat San Jerónimon kuninkaallisessa luostarissa Madridissa 31. toukokuuta 1906,^[3] ja läsnä oli brittiläisiä kuninkaallisia, kuten Viktorian serkut Walesin prinssi ja prinsessa, tuleva kuningas Yrjö V ja kuningatar Mary. Häitä leimasi katalaanianarkisti Mateu Morralin Alfonsoa ja Viktoriaa vastaan ​​tekemä salamurhayritys. Kun hääkulkue palasi palatsiin, hän heitti kukkakimppuun käärityn pommin asuntonsa ikkunasta, joka tappoi 30 sivustakatsojaa ja kulkueen jäsentä ja 100 muuta haavoittui.^[4][5] Samaksi illaksi suunnitellut illalliset ja tanssiaiset peruutettiin ja virallinen vastaanotto siirrettiin seuraavaksi päiväksi.^[2] Kuningasta vastaan tehtiin useita muitakin murhayrityksiä.^[1]

10. toukokuuta 1907 syntyi pariskunnan ensimmäinen lapsi, Asturian prinssi Alfonso. Viktoria oli itse asiassa hemofilian kantaja, ja Alfonso peri sairauden. Kumpikaan kuninkaalle ja kuningattarelle syntyneistä kahdesta tyttärestä ei ollut hemofilian kantaja, mutta toinen heidän kolmesta pojastaan, Gonzalo (1914–1934), oli sairas.^{[6] [7]} Alfonso otti etäisyyttä puolisoonsa, koska tämä välitti sairauden heidän pojilleen. Vuodesta 1914 lähtien hänellä oli useita rakastajattaria ja ainakin kolme tai jopa viisi aviotonta lasta.^[3] Kuudes avioton lapsi oli syntynyt ennen hänen avioliittoaan. Hän muisti myös aviottomia lapsiaan testamentissaan.^[8] Vuodesta 1931 puolisot elivät erillään.^[2]

Heille syntyi seitsemän lasta:^[3][9]

• Alfonso, kruununprinssi, Asturian ruhtinas (1907–1938), luopui vaatimuksistaan kruunuun 1933 naituaan aatelittoman kuubalaisen Edelmira Sampedro y Robaton ja sai tittelin Covadongan kreivi. Avioero 1937 ja toinen avioliitto kuubalaisen mallin Marta Esther Rocafort-Altuzarran kanssa, avioero 1938. Molemmat liitot olivat lapsettomia. Kärsi hemofiliasta ja kuoli sisäiseen verenvuotoon autokolarin jälkeen 31-vuotiaana.
• Infante Jaime, Segovian herttua (1908–1975), oli lapsena sairastetun levinneen korvatulehduksen vuoksi sekä kuulo- ja puhevammainen, luopui vaatimuksistaan valtaistuimeen 1933. Avioitui 1935 Victoire Jeanne Emmanuelle (Emanuela) Joséphine Pierre Marie de Dampierren kanssa, joka oli Roger de Dampierren, San Lorenzo Nuovon herttuan ja Dampierren varakreivin (1892–1975) ja ruhtinas Poggio de Suasan tyttären Donna Vittoria Ruspolin tytär. Heille syntyi kaksi poikaa. Avioero 1947, ei Espanjan kirkon tunnustama. Toinen avioliitto 1949 Charlotte Luise Auguste Tiedemannin kanssa, ei jälkeläisiä.
• Infanta Beatriz (1909–2002), avioitui 1935 isänsä luvalla morganaattisesti italialaisen aristokraatti Alessandro Torlonian Civitella-Cesin ruhtinaan kanssa ja luopui vaatimuksestaan Espanjan kruunuun. Heille syntyi neljä lasta.
• Infante Fernando (syntyi kuolleena 1910)
• Infanta María Cristina (1911–1996)
• Infante Juan de Borbón, Barcelonan kreivi (1913–1993), avioitui 1935 prinsessa María de las Mercedes de Bourbon-Dos Siciliasin (1910–2000) kanssa. Heille syntyi neljä lasta, joista yksi oli Juan Carlos I.
• Infante Gonzalo (1914–1934), kärsi hemofiliasta ja kuoli sisäiseen verenvuotoon autokolarin jälkeen 20-vuotiaana^[3]

Alfonsolla oli myös useita tiedossa olevia aviottomia lapsia:^[3]

• Roger Marie Vincent Philippe Lévêque de Vilmorin (1905–1980); suhteesta ranskalaisen aristokraatti Mélanie de Gaufridy de Dortan kanssa, joka oli naimisissa Philippe de Vilmorinin kanssa
• Juana Alfonsa Milán y Quiñones de León (1916–2005); suhteesta Alfonson kotiopettajatar Béatrice Noonin kanssa^[10]
• Anna María Teresa Ruiz y Moragas (1925–1965); suhteesta espanjalainen näyttelijätär Carmen Ruiz Moragasin kanssa^[11][3]
• Leandro Alfonso Luis Ruiz y Moragas (1929–2016); suhteesta näyttelijätär Carmen Ruiz Moragasin kanssa^[12][3]
• Carmen Gravina (1926–2006); suhteesta Carmen de Navascuésin kanssa^[13]

Alfonso XIII julistettiin heti kuninkaaksi syntymänsä jälkeen, äiti Maria Cristinan toimiessa sijaishallitsijana. Hän oli eloisa ja älykäs mutta hänet kasvatettiin virkavaltaisessa ja taantumuksellisessa ilmapiirissä. Kyllästyneenä hovielämän tylsyyteen hän oli jo varhain kiinnostunut armeijasta. Vuonna 1902 täyttäessään 16-vuotta, hän sai täyden vallan kuninkaana.^[14]

Espanja menetti Alfonso XIII:n hallituskaudella, kuningatar Maria Cristinan ollessa sijaishallitsijana, vuoden 1898 Espanjan- Yhdysvaltojen sodan seurauksena siirtomaansa Kuubassa, Puerto Ricossa ja Filippiineillä. Alfonson hallitsijana ollessa Espanja hävisi useita sotia Pohjois-Afrikassa ja kärsi Miguel Primo de Riveran diktatuurista.

Alfonso nautti auktoriteettiasemastaan. Hän jatkoi vuorottelevien konservatiivisten ja liberaalien hallitusten järjestelmää, joka perustui jatkuviin vaaleihin, mutta puuttui yhä enemmän politiikkaan kiertääkseen hallituksen päätöksiä. Tuloksena oli poliittinen epävakaus. Espanjassa muodostettiin 33 hallitusta vuosina 1902-1923, ja parlamentaarinen järjestelmä huononi jatkuvasti. Myös Alfonson suosio kärsi. Hänen ja hänen morsiamensa Viktoria Eugenien henkeä uhannutta salamurhayritystä hääpäivänä 31. toukokuuta 1906 seurasi jatkuvia perättäisiä salamurhasuunnitelmia. Hänen suuri henkilökohtainen rohkeutensa näiden hyökkäysten edessä teki hänet kuitenkin suureksi ihailuksi.^[14]

Alfonson asema heikkeni Antonio Mauran hallituksen epäonnistumisen jälkeen vuonna 1909. Viimeinen toivo parlamentaarista hallintoa kohtaan näytti sammuneen. Vaikka hänen käytöksensä ensimmäisen maailmansodan aikana oli moitteetonta, hän ​​noudatti tiukkaa puolueettomuutta ja teki suuren palveluksen humanitaarisille syille, sodanjälkeisenä aikana hän alkoi siirtyä kohti henkilökohtaisempaa hallintojärjestelmää, jopa etsiessään keinoja päästä eroon lainsäätäjästä. Hän puuttui suoraan Marokon sotaan vuonna 1921 niin tuhoisilla seuraamuksilla, että myöhempi tutkintalautakunta asetti hänet syylliseksi Annualin taistelun (Anwal) suuresta miestappiosta (yli 10 000 kaatunutta). Viikkoa ennen raportin julkaisemista Alfonson kuitenkin pelasti nöyryyttävästä tilanteesta kenraali Miguel Primo de Riveran johtama vallankaappaus, joka alkoi 13. syyskuuta 1923.^[14]

Yhdistämällä itsensä suoraan parlamentaarisen hallinnon kukistamiseen ja yhdistämällä omaisuutensa Miguel Primo de Riveran diktatuuriin Alfonso vaaransi kuitenkin Espanjan monarkian olemassaolon. Kun Primo de Rivera menetti vallan tammikuussa 1930, kenraali Dámaso Berenguerin johtama väliaikainen hallitus kutsuttiin pelastamaan kuningas. Alfonso kokeili eri keinoja saada aikaan paluu perustuslailliseen järjestelmään ilman vaalien riskiä. Lopulta hän suostui pitämään kunnallisvaalit huhtikuussa 1931, jotka ainakin tärkeissä kaupungeissa johtivat maanvyörymään tasavaltalais- ja sosialistipuolueille. Voittajat vaativat kuninkaan luopumista kruunusta. Kun armeija veti tukensa Alfonsolta, hänen oli pakko lähteä Espanjasta 14. huhtikuuta 1931, vaikka hän kieltäytyi luopumasta valtaistuimesta.^[14]

Kun Espanjan toinen tasavalta julistettiin 14. huhtikuuta 1931, kuningas lähti maasta luopumatta virallisesti kruunustaan. Espanjan sisällissodan puhjettua Alfonso teki selväksi kannattavansa kapinallisten kansannousua hallitusta vastaan. Kenraali Francisco Franco kuitenkin julisti syyskuussa 1936, että nationalistit eivät tulisi hyväksymään Alfonsoa kuninkaana. Ensimmäiset vuodet maanpaossa Alfonso vietti Ranskassa. Myöhemmin hän muutti Italiaan.

Alfonso ei koskaan palannut Espanjaan. Kenraali Francisco Franco palautti hänelle Espanjan kansalaisuuden ja hänen omaisuutensa, joka oli takavarikoitu vuonna 1932, mutta lopulta Alfonso luopui oikeuksistaan ​​kruunuun kolmanneksi vanhimman poikansa Juan de Borbónin hyväksi.^[14]

Alfonso XIII kuoli 54-vuotiaana Roomassa helmikuussa 1941 angina pectorikseen, luovutettuaan oikeutensa kruunuun tammikuussa 1941 kolmannelle pojalleen, Barcelonan kreivi Don Juanille. Tämän poika Juan Carlos I hyväksyttiin Francisco Francon esityksestä vuonna 1969 Espanjan tulevaksi kuninkaaksi, ja Francon kuoltua vuonna 1975 parlamentti valitsi Juan Carlosin kuninkaaksi. Kuninkaan isä luopui vaatimuksestaan kruunuun vuonna 1977^[15] ja hänelle myönnettiin Barcelonan kreivin arvonimi.

Hänet haudattiin Santa Maria in Monserrato degli Spagnoli -kirkkoon, Espanjan kansalliskirkkoon Roomassa, paavi Calixtus III:n ja Aleksanteri VI:n hautojen alapuolelle. Tammikuussa 1980 hänen jäännöksensä siirrettiin pojanpoika Juan Carlos I:n valtakaudella El Escorialiin, jossa ne on haudattu Kuninkaallisen kryptan Kuninkaiden pantheoniin.^[3]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Alfonso XIII Wikimedia Commonsissa

Edeltäjä: Alfonso XII

Espanjan kuningas 1886–1931

Seuraaja: Juan Carlos I