Araljärvi

Araljärvi
Araljärvi 1989 ja 2014
Valtiot	Kazakstan  Uzbekistan
Paikkakunta	Kazakstan: Aqtöben alue, Qızılordan alue Uzbekistan: Karakalpakia
Koordinaatit	45°N, 60°E
Vesistöalue ja valuma-alueen tietoja
Laskujoki	laskujoeton
Mittaustietoja
Pinnankorkeus	31 m
Pituus	428 km
Leveys	284 km
Pinta-ala	17 382 km²
Tilavuus	108 km³
Keskisyvyys	8,7 m
Suurin syvyys	42 m tai 8,7 m
Valuma-alue	690 000 km2
Araljärvi
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
Infobox OK

Araljärvi eli Aral (kaz. Арал теңізі, Aral teñızı; uzb. Orol dengizi; ven. Аральское море, Aralskoje more) oli laskujoeton suolajärvi Keski-Aasiassa Kazakstanin ja Uzbekistanin alueella. Araljärven pinta-ala oli 67 499 neliökilometriä vuonna 1960,^[1] ja se oli maailman neljänneksi suurin järvi^[2] Kaspianmeren, Yläjärven ja Victorianjärven jälkeen. Araljärven tilalla on nykyään useita erillisiä järviä ja autiomaata. Järvien yhteenlaskettu pinta-ala on 17 382 neliökilometriä, mutta pinta-ala vaihtelee runsaasti vuosittain. Amudarja ja Syrdarja ovat suurimmat järveen laskevat joet, joista Amudarjan virtaama saavuttaa nykyisin Araljärven vain ajoittain.^[3]

Nasan ottamien satelliittikuvien mukaan järven pääallas kuivui kokonaan ensimmäistä kertaa uudella ajalla elokuussa 2014.^[4] Pääaltaan paikalle muodostuneen aavikon nimeksi on annettu Aralkum. Araljärven alueelle on pyritty viime aikoina istuttamaan olosuhteissa hyvin toimeentulevaa saksaulipuuta (Haloxylon ammodendron).^[5]

Araljärven koko on ollut riippuvainen suurimmaksi osaksi Amudarjan siihen tuomasta vedestä. Amudarja on historiansa aikana virrannut ajoittain Kaspianmereen, jolloin Araljärven pinta-ala on kutistunut ja suurimmillaan se on ollut aikoina, jolloin Amudarja on virrannut siihen.^[6] 1960-luvulla Araljärvi alkoi kutistua, kun Neuvostoliitto uudelleenohjasi järveen laskeneet joet riisi- ja puuvillapeltojen kasteluun.^[3]

Vuonna 1987 Araljärvi jakautui kahdeksi järveksi, suuremmaksi eteläiseksi ja pienemmäksi pohjoiseksi järveksi. 2000-luvun alussa eteläisen Araljärven itäinen ja läntinen puolisko olivat enää heikosti yhteydessä toisiinsa molemmista päistä ja eteläinen yhteys katkesi vuoteen 2001 mennessä. Erityisen nopeasti itäinen osa kutistui vuosina 2005–2009, johtuen kuivuudesta ja Araljärven pohjoisosan pelastamiseksi rakennetusta padosta, joka rajoitti Syrdarjan vesien virtaamista eteläiseen osaan. Vuosina 2008–2009 Amudarjasta ei virrannut vettä ollenkaan Araljärveen, ja vuonna 2009 itäinen osa oli lähes kuivunut; jäljellä oli lähinnä entisen järven pieni lahti luoteisosassa.^[3]

Vuonna 2010 Amudarjan vesistön alueella ollut kuivuus hellitti ja lumipeite joen alkulähteillä Pamirvuoristossa oli normaali. Amudarjaan virtasi riittävästi vettä, jotta virtaama saavutti Araljärven ja järven itäinen osa kasvoi huomattavasti suuremmaksi kuin se oli ollut vuonna 2009.^[6]

Araljärven pohjoisosan pelastamiseksi valmistui vuonna 2005 pato, jonka myötä vedenpinta on siellä alkanut nousta ja suolapitoisuus laskea.^[7] Pohjoisosan vedenpinta on noussut alhaisimmasta tasostaan lähes 10 metriä ja kalakanta elpynyt.^[8]

Entisen Araljärven alueet ovat paikoin pahasti saastuneita alueella tapahtuneiden asetestausten, teollisuusprojektien ja ennen Neuvostoliiton hajoamista tapahtuneen lannoitevuodon takia. Alueella sijaitsee Ostrov Vozroždenijan entinen saari, sittemmin niemen kautta kannakseksi muuttunut, jossa aikoinaan sijaitsi yksi Neuvostoliiton huippusalaisen biologisten aseiden kehittelyohjelman tärkeimmistä tutkimuslaitoksista.

Järven pääallas, itäinen osa, kuivui kokonaan elokuussa 2014. Tämä oli ensimmäinen kerta uudella ajalla, kun se on kuivunut kokonaan.^[4][9]

Vuonna 2018 pinta-alaa on metsitetty noin 5 000 neliökilometriä. Metsityksessä käytettävä saksaulipuu on pensasmainen ja kasvaa noin kuusimetriseksi. Puiden juuret sitovat maata niin, että se ei pöllyä.^[5]

Entisen Araljärven valuma-alue on pinta-alaltaan noin 2,7 miljoonaa neliökilometriä. Alueeseen kuuluvat Uzbekistan, Tadžikistan, osia Kazakstanista, Kirgisian länsiosa, Turkmenistanin itäosa, Afganistanin pohjoisosa ja Iranin koilliskulma.^[10]

Valuma-alueen tärkeimmät joet ovat Araljärveen laskevat Syrdarja ja Amudarja. Monet alueen joista katoavat aavikolla. Tällaisia jokia ovat esimerkiksi Harirud ja Murgab. Valuma-alueeseen kuuluu lisäksi monia Kopet Dag sekä Tienšan-vuoristoista virtaavia matalia jokia ja Karakumin kanava.^[10]

Araljärvi vaikutti aiemmin alueen ilmastoa leudontavana tekijänä.^[11] Ilmasto on muuttunut entisen Araljärven ympäristössä merellisestä mantereiseksi, minkä seurauksena kesälämpötilat ovat nousseet ja talvilämpötilat laskeneet. Ilman suhteellinen kosteus on myös pienentynyt ja sateettomien päivien määrä on kasvanut 300 prosentilla. Samalla vuodenajat ovat muuttuneet. Vielä 1950-luvulla helmi- ja maaliskuu olivat sateisimmat ja syyskuu kuivin kuukausi. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin huhtikuusta oli tullut alueen sateisin kuukausi ja heinäkuusta kuivin.^[12]

Alueen ilmastoon on vaikuttanut järvenpohja, jota on paljastunut järven kuivumisen myötä. Uusi maa on kuivaa ja helposti tuulen kuljetettavissa, minkä takia osilla Araljärveä ympäröivistä alueista hiekkamyrskyjen määrä on kasvanut.^[13] Hiekkamyrskyjä suuntautuu etenkin järveltä länteen Ustjurtin tasangolle ja etelään Amudarjan suistoalueelle.^[14] Araljärven hiekkaa on kuitenkin havaittu luoteessa peräti Valko-Venäjällä ja Liettuassa, lännessä Georgiassa ja kaakossa Afganistanissa asti. Myrskyissä kulkeutuva maa-aines on todella suolapitoista ja se sisältää kalsiumsulfaattia, natriumkloridia, natriumsulfaattia, magnesiumsulfaattia ja kalsiumvetykarbonaattia. Erityisesti natriumkloridi ja -sulfaatti ovat myrkyllisiä kasveille, joten ne vaikuttavat alueen satoon ja kasvillisuuteen.^[13]

Araljärveä käytettiin aiemmin kuljetusreittinä ja järvestä saatu kalasaalis oli huomattava. Merkittävimmät kaupungit järven rannalla olivat pohjoisessa Kazakstanin alueella sijaitseva Aral ja etelässä Uzbekistanissa sijaitseva Mojnaq. Kaupunkien välillä oli vilkasta vesiliikennettä Araljärven poikki.^[13] Vesiliikenne loppui 1980-luvulla, kun Aral ja Mojnaq olivat jo kaukana järvenrannasta. Liikennettä oli kuitenkin pidetty yllä pitkillä kanavilla, mutta niiden ylläpito muodostui liian vaikeaksi ja kustannukset liian korkeiksi.^[15]

Kalastus oli merkittävä elinkeino Araljärven ympäristössä. Järvestä saatiin 40 000 tonnin saalis vuonna 1962. Viisi vuotta myöhemmin kalaa saatiin enää vain noin puolet tuosta määrästä. Vuoteen 1975 mennessä kalaa pyydettiin enää 3 000 tonnia ja vuonna 1980 koko kalateollisuus oli kuollut.^[13] Kymmenettuhannet ihmiset menettivät kalateollisuuden loppumisen johdosta elantonsa.^[15] Uudesta pohjoisesta Araljärvestä pyydetään taas kalaa, erityisesti sinne istutettua kampelaa.

• Micklin, Philip: The Aral Sea Disaster. Annual Review of Earth and Planetary Sciences, 2007, 35. vsk, s. 47–72. Annual Reviews. doi:10.1146/annurev.earth.35.031306.140120 Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 3.10.2019. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
• Shahgedanova, Maria (toim.) : Middleton, Nick: ”The Aral Sea”, The Physical Geography of Northern Eurasia, s. 497–510. Oxford University Press, 2003. ISBN 9780198233848 (englanniksi)
• Severskiy, I et al.: Global International Waters Assessment Aral Sea, GIWA Regional assessment 24. University of Kalmar (United Nations Environment Programme), 2005. ISSN 1651-940X Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 3.10.2019). (englanniksi)
• Whish-Wilson, Phillip: The Aral Sea environmental health crisis. Journal of Rural and Remote Environmental Health, 2002, 1. vsk, nro 2, s. 29–34. Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 3.10.2019. (englanniksi)

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Araljärvi.

• Araljärven tilaa käsittelevät englanninkieliset sivut: The Aral Sea Homepage sekä Unesco’s initiative for the Aral sea basin
• The Water Pagen kuvaus Araljärven tilasta ja sen vaikutuksesta alueen ympäristöön ja ihmisiin
• Tiede-lehden lyhyt uutinen Aral-järvestä
• IPS – Christopher Pala: Araljärvi toipuu odotettua nopeammin. Kansan uutiset 10.11.2011.
• Zitting, Marianne: Aavemainen laivojen hautausmaa keskellä aavikkoa Iltalehti. 14.2.2017. Viitattu 10.6.2018.