Italian kieli

Italian kieli
Italian kielen puhuma-alue
Oma nimi	italiano, lingua italiana
Muu nimi	italia
Tiedot
Alue	Italia Etiopia Sveitsi Malta Vatikaanivaltio San Marino Kroatian maakunta Istria Argentiina Brasilia Venezuela Yhdysvallat Iso-Britannia Libya Eritrea Slovenia Somalia (alueellisesti), ja useat Euroopan maat
Virallinen kieli	Italia Sveitsi San Marino Vatikaanivaltio Euroopan unioni
Puhujia	60–70 miljoonaa
Sija	15–20 (äidinkielenään puhuvat)
Kirjaimisto	latinalainen
Kielenhuolto	Accademia della Crusca[1]
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta	indoeurooppalaiset kielet
Kieliryhmä	itaaliset kielet romaaniset kielet länsi-itaaliset kielet italodalmaattiset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1	it
ISO 639-2	ita
ISO 639-3	ita
Ohje
Infobox OK

Italian kieli (ital. italiano tai lingua italiana) on noin 70 miljoonan ihmisen äidinkielenään puhuma romaaninen kieli. Valtaosa puhujista asuu Italiassa. Italiassa puhutaan kuitenkin kirjakielen lisäksi useita italialle läheistä sukua olevia kielimuotoja (ns. "murteita"), jotka eivät ole keskenään ymmärrettäviä. Kielitieteellisesti niitä tulisi oikeastaan pitää eri kielinä, mutta murre-nimitystä käytetään yleisesti ennen kaikkea niiden aseman vuoksi. Pohjois- ja eteläitalialaiset kielet kuuluvat suorastaan romaanisten kielten eri alaryhmiin. Italian kirjakieli pohjautuu Toscanan alueen ja etenkin Firenzen 1200–1300-lukujen murteeseen, jonka kirjallinen arvovalta perustuu sitä käyttäneisiin merkittäviin kirjailijoihin, kuten Dante Alighieriin, Francesco Petrarcaan ja Giovanni Boccaccioon.^[2]

Monien muiden latinalaisia aakkosia käyttävien kirjoitettujen kielten tavoin myös italiassa on kaksoiskonsonantteja. Ne lausutaan pitkinä, toisin kuin esimerkiksi ranskassa. Romaanisista kielistä italia on espanjan ohella pitkäsanaisin ja eniten latinaa muistuttava. Huolellisesti äännetyn italian soinnukkuus on yleisesti tunnettu ja tunnustettu.^[3]

Italian kirjakielen perusteet loi suurelta osin Dante Alighieri. Hän sekoitti omaan toscanalaismurteeseensa myös vaikutteita muista romaanisista kielimuodoista, muun muassa sisilian kielestä, jolla oli jo tuota ennen ollut merkittävää kirjallista käyttöä. 1800-luvulla normatiivisen kielen vakiintumiseen vaikutti myös merkittävästi Alessandro Manzoni. On huomattavaa, että Italian yhdistyessä 1861 vain noin kaksi prosenttia maan asukkaista puhui kirjakieltä, muut ainoastaan aluekieliä.^[2] Manzoninkin, joka vaikutti huomattavasti kirjakielen säilymiseen jokseenkin täysin toscanalaisena, ensikielet olivat lombardi ja ranska, ja hän vietti pitkiä aikoja Firenzessä oppiakseen italiaa/toscanaa ja kirjoittaakseen pääteoksensa I promessi sposi (Kihlautuneet) useamman kerran uudestaan muun muassa kieliasun osalta.

Italia on Italian ja San Marinon ainoa virallinen valtiollinen kieli sekä yksi Sveitsin virallisista kielistä. Sveitsissä sitä puhutaan lähinnä Ticinon ja Graubündenin kantoneissa. Se on myös toinen de facto virallinen kieli Vatikaanivaltiossa, virallinen kieli Slovenian italiankielisillä alueilla ja virallinen vähemmistökieli Kroatiassa, jossa italiaa puhutaan laajalti Istriassa sekä hiukan myös Dalmatiassa.^[4][5]

Sitä osataan ja opetetaan laajalti myös Monacossa ja Maltalla sekä Italiaan ennen kuuluneilla Korsikalla, Nizzassa ja Albaniassa.

Italiaa puhutaan myös muun muassa Etiopiassa, Somaliassa, Somalimaassa, Libyassa, Tunisiassa ja Eritreassa. Lisäksi sitä käyttävät paljon italialaiset, jotka asuvat Luxemburgissa, Saksassa, Belgiassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Meksikossa, Venezuelassa, Uruguayssa, Brasiliassa, Argentiinassa ja Australiassa. Italia on Australian toiseksi puhutuin kieli. Vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan sitä puhuu noin 350 000 henkilöä eli noin 1,9 prosenttia maan väestöstä.^[6]

Italialaiset ovat näkyviä ennen kaikkea latinalaisessa Amerikassa. Italia, ennen kaikkea sen pohjoismurteet, ovat paljon käytettyjä Venezuelassa, Brasiliassa, Uruguayssa, Meksikossa ja Argentiinassa. Erityisesti joillakin näiden maiden alueilla italia on vaikuttanut paljon paikallisten käyttämään espanjaan tai portugaliin.

Yhdysvalloissa italiankielisiä on erityisesti Bostonissa (noin 90 000), Chicagossa (noin 60 000), Miamissa (noin 75 000), New Yorkissa (noin 120 000) ja Philadelphiassa (noin 50 000). Kanadassa on suuria italiankielisiä yhteisöjä Montréalissa (noin 120 000) ja Torontossa (noin 195 000). Australiassa oli vuonna 2001 130 000 italiankielistä Melbournessa^[7] ja 90 000 italiankielistä Sydneyssä.^[8]

Italiaa opetetaan monissa kouluissa ympäri maailman, mutta vain harvoin ensimmäisenä vieraana kielenä. Kanadan englanninkielisillä alueilla italia on kolmanneksi opetetuin kieli ranskan jälkeen.^lähde? Yhdysvalloissa ja Britanniassa kieli on neljänneksi opetetuin espanjan, ranskan ja saksan jälkeen. Kaiken kaikkiaan italia on vieraana kielenä maailman viidenneksi opetetuin englannin, ranskan, espanjan ja saksan jälkeen. Euroopan unionin väestöstä noin 13 prosenttia puhuu italiaa äidinkielenään ja noin 3 prosenttia toisena kielenään. Eurobarometrin mukaan Euroopan unionin jäsenvaltioista ja ehdokasmaista italiaa arvostetaan toisena kielenä eniten Maltalla (61 % pitää italiaa tärkeimpänä opittavana kielenä), Kroatiassa (14 %), Sloveniassa (12 %), Itävallassa (11 %), Romaniassa (8 %), Ranskassa (6 %) ja Kreikassa (6 %).^[9] Se on myös tärkeä toinen kieli Albaniassa ja Sveitsissä, jotka eivät ole Euroopan unionin jäsenvaltioita tai ehdokasmaita.

Italiaa käytetään toisinaan myös lingua francana. Esimerkiksi katolinen kirkko käyttää sitä paljon, joskus latinan sijaan jopa virallisissa asiakirjoissa. Italian käyttö Vatikaanivaltiossa ei rajoitu ainoastaan Roomassa sijaitsevaan istuimeen, vaan sitä käytetään kaikkialla maailmassa, jossa piispanistuin on. Monet italian­kieliset musiikki­termit, esi­merkiksi tempojen nimitykset, ovat vanhastaan kansain­välisessä käytössä.^[10]

	Labiaalit	Dentaalit/ Alveolaarit	Postalveolaarit/ Palataalit	Velaarit
Nasaalit	m	n	ɲ
Klusiilit	p b	t d		k g
Affrikaatat		ts dz	tʃ dʒ
Frikatiivit	f v	s z	ʃ
Approksimantit			j	w
Lateraalit		l	ʎ
Tremulantit		r

Kahden vokaalin tai vokaalin ja approksimantin /j w/ välissä konsonantti voi ääntyä yksinkertaisena tai kahdentuneena. Kahdentunutta konsonanttia edeltävä vokaali ääntyy lyhyenä.^[11] Konsonanteista /ɲ ʃ ʎ dz ts/ ääntyvät kuitenkin aina vokaalien välissä kahdentuneina.^[12] Konsonanteista /j w z/ eivät esiinny kahdentuneina.

/t d/ ääntyvät laminaalisina ja dentialveolaarisina [t̪, d̪].^[12][13] /k g/ ovat prevelaarisia ennen äänteitä /i e ɛ j/.^[14] Sibilantit /ts dz s z/ ääntyvät joko dentalisoituneina laminaalisina alveolaareina [t̪s̪, d̪z̪, s̪, z̪] tai ei-retraktoituneina apikaalisina alveolaareina [ts̺, dz̺, s̺, z̺].^[13][14]

/n l r/ ääntyvät useimmissa ympäristöissä apikaalisina alveolaareina [n̺ l̺ r̺].^[12][13][14] /n l/ ovat laminaalisia ja dentialveolaarisia [n̪, l̪] ennen äänteitä /t d ts dz s z/^[12][13] ja palatalisoituja ja laminaalisia ennen äänteitä /tʃ dʒ ʃ/.^[13][14]

Sekä /m/ että /n/ ääntyvät [m] ennen klusiileja /p b/ ja [ɱ] ennen frikatiiveja /f v/.^[13][14] Palataalit /ɲ ʎ/ ovat alveolopalataalisia,^[15] ja useimmissa aksenteissa /ʎ/ ääntyy frikatiivina [ʎ̝].^[16]

Kahden vokaalin välissä yksittäinen /r/ ääntyy yksi- tai kaksitäryisenä.^[17] Joskus sitä pidetäänkin napausäänteenä [ɾ].^[12] Kahdennettu /rr/ ääntyy 3–7-täryisenä.^[17]

	etu	keski	taka
suppea	i		u
puolisuppea	e		o
puoliväljä	ɛ		ɔ
väljä		a

Vokaalien pituus ei ole foneemisesti merkittävää. Painollisissa avotavuissa muualla kuin sanan lopussa vokaalit kuitenkin ääntyvät pitkinä.^[12][13]

Puolisuppeiden /e o/ ja puoliväljien /ɛ ɔ/ vokaalien välinen ero neutralisoituu painottomissa tavuissa, joissa ne ääntyvät puolisuppeina [e o]. Tällöin vokaalin korkeuteen kuitenkin vaikuttaa ympäristö; ne ääntyvät hieman avoimempina [e̞ o̞] muiden avointen vokaalien ympäristössä.^[13] Puolisuppeiden ja puoliväljien vokaalien välistä eroa ei ole ollenkaan joissakin eteläisissä murteissa.

Sananloppuinen painollinen /ɔ/ esiintyy muutamissa sanoissa, kuten però, ciò, paltò, sekä futuurin yksikön ensimmäisen persoonan taivutuspäätteessä -rò ja ensimmäisen konjugaation verbien preteritin yksikön kolmannen persoonan taivutuspäättessä -ò. Sananloppuinen painoton /u/ on harvinainen;^[13] se esiintyy lähinnä vain onomatopoeettisissa sanoissa, lainasanoissa ja sardilaisperäisissä sukunimissä.

Italiaa kirjoitetaan latinalaisilla aakkosilla. Sen aakkosissa on 21 kirjainta:

a b c d e f g h i l m n o p q r s t u v z

Näistä h-kirjainta ei äännetä koskaan. Se esiintyy mykkänä joidenkin avere-verbin (=olla jollakulla, omistaa) muotojen alussa (ho, hai, ha, hanno) ja eräissä huudahduksissa vokaalien välissä (ah, ahi, ehi, jne.). Lisäksi sillä ilmaistaan kirjaimien c, g ja sc ääntäminen "kovana" ([k], [g], [sk]) ennen e- ja i-kirjainta: che [ke], chi [ki], ghe [ge], ghi [gi], sche [ske], schi [ski]. Ilman h-kirjainta nämä ääntyisivät: ce [t͡ʃe], ci [t͡ʃi], ge [d͡ʒe], gi [d͡ʒi], sce [ʃe], sci [ʃi].^[18]

Myös muita kuin edellä lueteltuja kirjaimia (j, k, w, x, y) käytetään lainasanoissa: esim. jackpot, wurstel, xenofobia, xilofono, yogurt.

Sanapaino merkitään näkyviin aksenttimerkillä silloin, kun sanapaino sijoittuu sanan viimeiselle vokaalille: città, caffè, università. Keskellä sanaa aksenttia käytetään yleensä vain, jos halutaan välttää sekaannus samalla tavalla kirjoitettavaan mutta sanapainoltaan erilaisen sanaan: prìncipi (=prinssit) - princìpi (=periaatteet). Painon merkkinä käytetään tavallisesti graavia aksenttia (`): gravità, così, tutù. Kuitenkin e- ja o-kirjaimen kanssa käytetään akuuttia (´) tai graavia aksenttia sen mukaan onko vokaali avoin (`) vai suppea (´): perch�� - è, rósa - avrò.

Italiassa ei yleensä kirjoiteta pitkää vokaalia näkyviin. Vokaali äännetään pitkänä, jos se on painollinen ja tavunsa viimeinen kirjain.

• a a
• b bi
• c ci
• d di
• e e
• f effe
• g gi
• h acca
• i i
• j i lunga ('pitkä i') tai jay [d͡ʒeɪ] kuten englannissa
• k kappa
• l elle
• m emme
• n enne
• o o
• p pi
• q qu
• r erre
• s esse
• t ti
• u u
• v vi tai vu
• w doppia vi, doppia vu, vi doppia tai vu doppia
• x ics
• y ipsilon
• z zeta

Italian substantiiveilla on kaksi sukua, maskuliini ja feminiini. Sanan suvun voi jokseenkin päätellä sen viimeisestä kirjaimesta: -o-päätteiset sanat ovat yleensä maskuliineja, ja -a-päätteiset sanat feminiinejä. Sen sijaan -e-päätteiset substantiivit voivat olla kumpaa sukua tahansa. Myös jotkin merkitykset vaikuttavat sanan sukuun: esimerkiksi useimmat maat ovat feminiinejä ja kielet maskuliineja. Samaten miespuolista olentoa tai ammatinharjoittajaa kuvaavat sanat ovat yleensä maskuliineja, ja naispuolista olentoa tai ammatinharjoittajaa kuvaavat sanat feminiinejä. Sanan suku vaikuttaa yksikössä artikkelien ja pronominien valintaan, sekä adjektiivien taipumiseen. Maskuliinien säännöllinen monikko muodostetaan korvaamalla pääte -o päätteellä -i ja feminiinien pääte -a päätteellä -e. Pääte -e korvataan päätteellä -i molemmissa suvuissa.

Italian kielessä käytetään yhtätoista eri artikkelia, riippuen sanan suvusta, luvusta ja äänneasusta seuraavasti:

Epämääräiset artikkelit:

• Maskuliinin yksikkö: un (uno jos sana alkaa ”epäpuhtaalla” konsonantilla²)
• Feminiinin yksikkö: una (un’ jos sana alkaa vokaalilla)

Määräiset artikkelit:

• Maskuliinin yksikkö: il (lo ennen epäpuhdasta konsonanttia, l' ennen vokaalia)
• Maskuliinin monikko: i (gli ennen epäpuhdasta konsonanttia tai vokaalia)
• Feminiinin yksikkö: la (l’ ennen vokaalia)
• Feminiinin monikko: le

Italiassa adjektiivit taipuvat pääsanansa mukaan suvussa ja luvussa ja ne ovat usein pääsanansa jäljessä kuten romaanisissa kielissä yleensä. Adjektiivien vertailumuotoja voi muodostaa sekä sanoilla più (enemmän) että meno (vähemmän). Useiden adjektiivien muodot ovat kuitenkin epäsäännöllisiä, kuten meglio (parempi) ja peggio (huonompi).

Italian kielen kardinaalilukusanat ovat taipumattomia, paitsi yksi, joka toimii artikkelina edeltäessään substantiivia ja taipuu siten substantiivin mukaan. Laskettaessa käytetään muotoa uno.

Sana milione (miljoona) ja sitä suurempien lukujen nimitykset ovat italiassa substantiiveja ja taipuvat monikossa. Tuhat mille, jolla on epäsäännöllinen monikko mila, vaihtaa sukuaan monikossa, joka onkin oikeastaan yksikkömuoto.

Kaikki lukusanat kirjoitetaan yhteen ilman välejä, esim. quattromilacinquecentoquarantotto 4548.

Italian kardinaalilukusanat:

• 0 - 10: zero, uno, due, tre, quattro, cinque, sei, sette, otto, nove, dieci
• 11 - 19 undici, dodici, tredici, quattordici, quindici, sedici, diciassette, diciotto, diciannove
• 20 - 29: venti, ventuno, ventidue, ventitré, ventiquattro, venticinque, ventisei, ventisette, ventotto, ventinove
• 30 - 90: trenta, quaranta, cinquanta, sessanta, settanta, ottanta, novanta
• 100 - 1 000 000: cento, mille, diecimila, centomila, un milione

Järjestysluvut muodostetaan useimmiten ottamalla pois lukusanan viimeinen kirjain ja lisäämällä perään -esimo maskuliinille ja -esima feminiinille. Jos kymmenlukuun liittyy numero tre tai sei, viimeistä kirjainta ei jätetä pois. Järjestysluvuilla yhdestä kymmeneen on omat nimensä. Järjestysluvun 1000. monikko on säännöllinen, toisin kuin kardinaaliluvun.

Italian järjestyslukusanat (vain maskuliini):

• 1 - 10: primo, secondo, terzo, quarto, quinto, sesto, settimo, ottavo, nono, decimo
• 11 - 19: undicesimo, dodicesimo, tredicesimo, quattordicesimo, quindicesimo, sedicesimo, diciassetesimo, diciottesimo, diciannovesimo
• 20 - 29: ventesimo, ventunesimo, ventiduesimo, ventitreesimo, ventiquattresimo, venticinquesimo, ventiseiesimo, ventisettesimo, ventottesimo, ventinovesimo
• 30 - 90: trentesimo, quarantesimo, cinquantesimo, sessantesimo, settantesimo, ottantesimo, novantesimo
• 100 - 1 000 000: centesimo, millesimo, diecimillesimo, centomillesimo, milionesimo

Persoonapronomineissa erotetaan maskuliini ja feminiini yksikön ja monikon kolmannessa persoonassa.

	1. persoona		2. persoona				3. persoona
	Yksikkö	Monikko	Sinuttelu		Teitittely		Maskuliini		Feminiini
			Yksikkö	Monikko	Yksikkö	Monikko	Yksikkö	Monikko	Yksikkö	Monikko
Nominatiivi	io	noi	tu	voi	Lei	Loro	lui (egli, esso)	loro (essi)	lei (ella, essa)	loro (esse)
Akkusatiivi	mi	ci	ti	vi	La	Le	lo	li	la	le
Datiivi	mi	ci	ti	vi	Le	Loro	gli	loro	le	loro
Prepositionaali	me	noi	te	voi	Lei	Loro	lui	loro	lei	loro

Huomautuksia:

• egli/ella ja esso/essa/essi/esse ovat harvinaisia ja kuuluvat nykyään lähinnä kirjakieleen.

Monilla indefiniittipronomineilla on sekä maskuliininen että feminiininen muoto.

Possessiivipronominit eivät taivu omistajan, vaan omistettavan asian suvun ja luvun mukaan.

Italian verbioppi on hyvin rikas, kuten muidenkin romaanisten kielten. Tapaluokkia ovat indikatiivi, konjunktiivi, konditionaali ja imperatiivi, joista kaikki paitsi imperatiivi taipuvat lukuisiin aikamuotoihin: indikatiivissa kahdeksaan, konjunktiivissa neljään, konditionaalissa kahteen ja imperatiivissa vain yhteen. Lisäksi verbeillä on nominaalimuotoja, kuten gerundi, partisiipit ja infinitiivit.

Konditionaali ilmaisee ehdollista tekemistä, kuten muissakin kielissä. Sivulauseessa täytyy käyttää konjunktiivin, ei indikatiivin imperfektiä, kuten ruotsissa, englannissa tai ranskassa, eikä konditionaalia, kuten suomessa.

Konjunktiivia käytetään nimensä mukaisesti usein konjunktioiden (kuten che, se, perché, affinché) yhteydessä, sekä ilmaisemaan olettamusta tai epäilystä asiassa, kuitenkin vain sivulauseessa.

Kuten muissakin sukulaiskielissä, italiassa on olemassa aktiivi ja passiivi. Kaikkia aikamuotoja ja moduksia voi käyttää molemmissa, joskaan se ei ole aina tarpeellista.

Verbit jaotellaan kolmeen ryhmään infinitiivimuodon päätteen perusteella; -are, -ere ja -ire -verbeihin. Taivutusluokka vaikuttaa mm. verbin persoona- ja aikamuototaivutukseen. Lisäksi on olemassa muutamia verbejä, kuten porre (asettaa) ja tradurre (kääntää), joiden infinitiivimuoto poikkeaa normaalista.

Italian kielessä on monia epäsäännöllisiä verbejä, joista ylivoimainen enemmistö kuuluu toiseen taivutusluokkaan.

Italian perussanajärjestys on SPO eli subjekti-predikaatti-objekti: (Io) amo le notti (”Rakastan öitä”). Objektipronominit ovat ennen verbiä: Ti amo (”Rakastan sinua”). Myös VS-variantti on yleinen: Arriva Mario (”Mario saapuu”).

Koska tekijä näkyy yleensä lauseen predikaatissa, voidaan subjektipronomini jättää usein pois: (Io) ti amo (”Rakastan sinua”). Toisin kuin suomessa, subjektipronomini jätetään pois myös kolmannessa persoonassa: Mi ama (Hän rakastaa minua), È vero (”Se on totta”).

Kysymyslauseita voi muodostaa kysymyssanoilla tai muuttamalla kysymyslauseen sanajärjestystä niin, että verbi on ensimmäisenä, sitten asia, joka halutaan selvittää, ja sen jälkeen subjekti: È di pelle questa borsa? (”Onko tämä laukku nahkaa?”). Nykypuhekielessä kysymyslause kuitenkin eroaa usein väitelauseista ainoastaan nousevalla intonaatiolla.

»Tutti gli esseri umani nascono liberi ed eguali in dignità e diritti. Essi sono dotati di ragione e di coscienza e devono agire gli uni verso gli altri in spirito di fratellanza.»

Suomeksi:
»Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.»

(YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 1. artikla) ^[19]

• Berloco, Fabrizio: The Big Book of Italian Verbs: 900 Fully Conjugated Verbs in All Tenses. With IPA Transcription, 2nd Edition. Lengu, 2018. Berloco2018 ISBN 978-8894034813 Google-kirjat (viitattu 29.3.2019). (englanniksi)
• Canepari, Luciano: Il MªPi – Manuale di pronuncia italiana. Zanichelli, 1992. ISBN 978-88-08-24624-0 (italiaksi)

• Ethnologuen tiedot italiasta