Delawaret

Delawaret
Väkiluku	16 341[1]
Merkittävät asuinalueet Oklahoma Pennsylvania New Jersey Wisconsin Ontario
Kielet	englanti, unami, munsee
Uskonnot	kristinusko ja intiaaniuskonnot
Infobox OK

Delawaret ovat Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita, jotka kansoittivat eurooppalaisten siirtolaisten saapumisen aikoihin nykyisen Pennsylvanian, osan Delawarea, sekä New Jerseyn ja New Yorkin itäosat. 1600-luvun alkupuolella heitä on arveltu olleen yli 20 000 henkeä. He kuuluivat laajaan algonkinien kieliperheeseen ja jakaantuivat murteensa ja maantieteellisen sijaintinsa perusteella kolmeen erilliseen ryhmään, jotka olivat munsee, unami ja unalactigo.^[2]

Delawarein oma alkuperäinen nimi oli lenape (todelliset ihmiset) ja heidän kansansa koostui kymmenistä pienistä heimoista.^[3] Nimi delaware juonsi alkunsa lordi De la Warren mukaan, joka oli Virginian toinen kuvernööri.^[4] Euroopan suurvallat Englanti, Ranska, Hollanti ja Ruotsi rakensivat siirtokuntiaan delawarien asuttamille alueille ja niiden ympärille. Hollannin siirtokunnan kuvernööri Peter Minuit osti eräältä delawarein heimolta Manhattanin 1626. Paikalle perustettiin Uusi Amsterdam, josta myöhemmin tuli New Yorkin kaupunki.

Kulkutaudit sekä monet sodat muita intiaaneja ja eurooppalaisia vastaan vähensivät delawarien lukumääriä ja pienensivät heidän asuma-alueitaan 1600-luvulta lähtien. Seuraavan vuosisadan alussa delawaret kulkeutuivat eri suuntiin mannerta, suuremman osan siirtyessä asteittain nykyisen Ohion alueelle. 1800-luvun aikana Yhdysvallat siirsi Kansasiin ja Texasin asettuneet delawaret Oklahomaan. Muualle kulkeutuneiden ryhmien jälkeläiset asuvat hajallaan ympäri Yhdysvaltoja ja Kanadaa.^[5]

Vuonna 1524 italialainen merenkulkija Giovanni da Verrazzano purjehti salmeen, joka sai myöhemmin hänen nimensä, ja ankkuroi nykyisen Staten Islandin edustalle New Yorkissa.^[6] Hän tapasi intiaaneja, jotka olivat uskottavasti delawareja. Intiaanit olivat uteliaita ja käyttäytyivät ystävällisesti. Lähtiessään da Verrazzanon miehistö sieppasi mukaansa joitakin alkuasukkaita. Tämän jälkeen rannikon intiaanit varoivat laivoja, jotka tulivat "suolaisen veden takaa". Seuraavien kahdeksankymmenen vuoden aikana Euroopasta tulleet laivat pysähtyivät satunnaisesti Staten Islandin alueella, ja niiden miehistö tunkeutui intiaanien kyliin hankkimaan orjatyövoimaa.^[7]

Brittiläinen merikapteeni Henry Hudson teki syyskuussa 1609 vierailun nykyisen Manhattanin saaren pohjoisosiin. Hän oli pestautunut Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian palvelukseen, ja etsi oikotietä Kiinaan. Sankka sumu yllätti ankkuroidusta laivasta soutuvenein tutkimusretkelle lähteneen miehistön. Yksi veneistä ajautui muista erilleen. Sumun hälvetessä veneen miehistö näki joukon lähestyviä intiaanikanootteja, jossa oli useita soutajia. Eräs merimiehistä hermostui ja ryhtyi ampumaan. Kanootista ammuttiin vastaukseksi nuolia. Muuan miehistön jäsenistä menehtyi, kaksi muuta haavoittui. Intiaanit olivat delawarien suurimman heimon, wappingerien jäseniä.^[7] Hudson sai houkuteltua välikohtauksen jälkeen joukon delawarien päälliköitä laivalleen neuvotteluihin. Tarjotuista ruoista, juomista ja lahjoista huolimatta intiaanit suhtautuivat epäluuloisesti Hudsoniin.^[8]

Hudsonin retkikunta ei avannut kauppasuhteita delawareihin, vaan jatkoi matkaa ja päätyi nykyisen Albanyn edustalle. Täällä he saivat innostuneen vastaanoton ja perustivat 1614 mohikaanien maille ensimmäinen hollantilaisen kauppa-aseman Fort Nassaun. Irokeesien liittokuntaan kuuluvat mohawkit halusivat osallisiksi kaupankäyntiin epäonnistuttuaan luomaan suhteet Uuteen-Ranskaan. Vuonna 1617 mohawkien ja mohikaanien ikivanhat riidat leimahtivat liekkeihin. Intiaanisodan rajuus lopetti seudun turkiskaupan ja hollantilaiset joutuivat sulkemaan Fort Nassaun. Pohjoiset munsee-murteita puhuvat delawaret taistelivat mohikaanien tukena. Samaan aikaan eteläiset unalactigo- ja unami-delawareryhmät joutuivat sotaan Pennsylvanian susquehannockeja vastaan. Tuhoisa sota ajoi delawaret etelämmäs ja osa pakeni sukulaisheimojen luo New Jerseyhin. Sodan jäljiltä autioituneilla seuduilla liikkuneet brittiläiset ja hollantilaiset kauppiaat joutuivat näkemään monia poltettuja delaware-kyliä ja satoja kuolleita intiaaneja.^[7] Susquehannockit valtasivat Pennsylvanian delawarien parhaat pyyntimaat, ja työntyivät mukaan merkittävään asemaan nousseeseen eurooppalaisten kanssa käytävään turkiskauppaan.^[9]

Pääartikkeli: Uusi-Ruotsi

Manhattanin saaren delawareilta ostanut Uusien-Alankomaiden ensimmäinen kuvernööri Peter Minuit kohteli intiaaneja hyvin ja vastineeksi nämä auttoivat siirtolaisten sopeutumista elämään uudella mantereella. Vuonna 1638, nyt jo entisenä kuvernöörinä, Minuit johdatti Delaware-joen suulle kaukaa Skandinaviasta tulleita siirtolaisia, pääosa Ruotsista, mutta joukossa myös suomalaisia. Alueella asuvat delawaret ottivat tulokkaat ystävällisesti vastaan. Hollannin esimerkkiä noudattaen Ruotsi alkoi pystyttää omaa siirtokuntansa.^[6]

Delaware-joen suulle rakennettu ensimmäinen linnake ristittiin Fort Christinaksi Ruotsin 12-vuotiaan kuningatar Kristiinan mukaan.^[10] Noin 600 ruotsalaista ja suomalaista tuli laivojen mukana Euroopasta määränpäänään pohjoismainen siirtokunta.^[10] Useita uusia linnakkeita rakennettiin, muun muassa Uusi-Göteborg.^[4] Linnoitusten tarkoitus oli suojella asukkaita muiden eurooppalaisten siirtokuntien mahdollisia sotajoukkoja vastaan. Uusi-Ruotsi koki lyhyen kukoistuskauden kuvernööri Johan Printzin johtamana. Delawaret kuljettivat siirtolaisille suuret määrät maissia ja saivat vastineeksi muiden tuotteiden ohella tuliaseita ja alkoholia.^[11] Uudesta-Ruotsista tuli delawarien merkittävin kauppakumppaninsa runsaan 10 vuoden ajaksi.^[12]

Siirtokunta levisi Delaware-joen varsille rakennetun haja-asutuksen myötä ja sisälsi osia New Jerseystä, Pennsylvaniasta, Delawaresta ja Marylandista. Vaikka delawaret myivät Uudelle-Ruotsille maitaan, niin siirtokunnan kasvu tyrehtyi. Vuonna 1655 Uusien-Alankomaiden sotilasjoukot valtasivat ruotsalaislinnakkeet.^[13]

Hudsonin jokilaakson wappingerit ja New Jerseyn raritanit joutuivat 1630-luvun lopulla erimielisyyksiin Uusien-Alankomaitten siirtokunnan kanssa. Monen hollantilaisen uudisasukkaan taustalta löytyi kalvinismi, jonka perinteisiin kuului pitää jokaista ei-kristittyä pakanana ja paholaisen kätyrinä.^[14] Yritykset vieroittaa delawaret omasta uskostaan eivät tuottaneet tulosta. Ristiriitojen sävyttämät suhteet kärjistyivät. Uuden-Amsterdamin kolmanneksi kuvernööriksi 1637 valitun Willem Kieftin umpikujaan ajautunut intiaanipolitiikka johti lopulta siihen, että Kieft alkoi maksaa "tapporahaa" jokaisesta intiaanista. Päänahahka riitti todisteeksi tapetusta "villi-ihmisestä". Skalpeeraus alkoi levitä laajemmalle, ja tapa tuli tunnetuksi niin intiaanien kuin valkoistenkin keskuudessa.^[15]

Vuonna 1643 kuvernööri Kieftin erikoisosasto surmasi keskellä yötä erään wappingerien pakolaisleirin lähes kaikki 100 asukasta. Tapaus tunnetaan Pavonian massamurhana.^[16] Sotilaat toivat Uuteen-Amsterdamiin 80 irtileikattua päätä, joista osaa pidettiin kunniamerkkeinä, ja osaa käytettiin jalkapalloina sotilaiden keskinäisissä huvituksissa.^[16][17]

Kuultuaan mitä oli tapahtunut, intiaanit aloittivat laajamittaiset kostotoimet. Hollantilaiset olivat erehtyneet aliarvioimaan alueen alkuperäisasukkaiden voiman. Useista paikallisista delawarien heimoista kokoonpantu sotajoukko käsitti noin 2 000 soturia, jotka hyökkäsivät useana eri rintamana Delawarelahdelta Connecticutin jokilaaksoon. Hollantilaisasutukset roihusivat liekeissä, ja niiden asukkaat pyrkivät Uuden-Amsterdamin suojiin.^[7]

Kun lisäjoukkoja Hollannista tuova laiva eksyi reitiltä ja ajautui matalikolle oli Kieftin ostettava apua briteiltä. Hän suostui maksamaan 25 000 Alankomaiden guldenia 150:stä Connecticutin siirtokunnan vapaa-ehtoisesta.^[7] Uuden-Englannin ja Uusien-Alankomaiden yhdistetyt sotajoukot kapteeni John Underhillin johtamina onnistuivat lopettamaan delawarien hyökkäykset. Kun sota päättyi 1645, olivat delawaret menettäneet arviolta 1 600 henkeä. Myös hollantilaisten tappiot olivat suuret.^[18]

Uusien Alankomaiden siirtokunta kasvoi nopeasti, ja intiaanien asuinalueet pienenivät. Vuonna 1651 susquehannockit myivät hollantilaisille osan delawarien maita kysymättä lupaa maan oikeilta omistajilta.^[7]

Samoihin aikoihin pohjoisimmat delawaret ajautuivat hollannin siirtokunnan kanssa "persikkasotana" tunnettuun välienselvitykseen.^[17] Persikoita luvatta anastanut delawarenainen maksoi hengellään varkaudestaan. Tapaus sai monet delawarien heimoista hyökkäämään hollantilaisten asuinalueille. Intiaanit piirittivät myös Uutta-Amsterdamia, jonka viimeiseksi jäänyt kuvernööri Peter Stuyvesant järjesti sotilaalliset voimat välittömiin vastaiskuihin. Useita delawarien kyliä tuhottiin ja niihin viedyt vangit vapautettiin. Lopullinen rauha solmittiin vuonna 1664. Saman vuoden elokuussa loppui Uusien Alankomaiden valta Manhattanilla. Englannin laivaston neljä fregattia purjehtivat Uuden-Amsterdamin satamaan ja brittijoukot vaativat hollantilaisten antautumista. Kuvernööri Stuyvesant katsoi vastarinnan hyödyttömäksi.^[19]

Vuosina 1673 ja 1681 brittien lisääntyvät siirtolaisperheet ostivat maita delawareilta. Erityisen paljon maakauppaa tekivät englantilaiset kveekarit johtajanaan William Penn, joka arvosti intiaaneja. Delaware-päällikkö Tammanend myi Philadelphian, "Veljellisen rakkauden kaupungin", englantilaisille 1682. Samalla tehtiin alueellinen rauhansopimus. Penn valvoi delawarien oikeuksia maakaupoissa. Kveekarien menestyksekäs intiaanipolitiikka päättyi seuraavalla vuosisadalla. Skotlannista ja Irlannista tulleet hollantilaisten kalvinistien uskonveljet väheksyivät intiaanien maankäyttöä, ja saivat aikaan muiden siirtolaisten välien kiristymisen delawarien kanssa.^[20]

Vuosi 1737 tunnetaan delawarien historiassa murheellisena vuotena, sillä juuri tuona vuonna solmittiin "Walking Purchase" eli kävelevä kauppa.^[21] Jos Pennsylvanian isänä pidetty William Penn kohteli delawareja ystävällisesti, niin samaa ei voinut sanoa hänen pojastaan Thomaksesta. Tämä myi eteenpäin maa-alueita, jotka yhä kuuluivat delawareille. Peittääkseen laittoman menettelynsä hän oli löytävinään vuonna 1686 tehdyn asiakirjan, joka oli ollut kadoksissa 50 vuotta. Sopimuksessa mainittiin delawaremaiden luovuttamisesta valkoiselle miehelle Delaware- ja Lehign-jokien väliseltä alueelta niin pitkältä matkalta kuin mies pystyy kävelemään puolessatoista vuorokaudessa. Intiaanit uskoivat sopimuksen aitouteen, ja arvelivat matkan pituudeksi noin 60 kilometriä.^[22]

Thomas Penn palkkasi siirtokunnan joukosta kolme nopeinta miestä juoksemaan kilpaa puoleksitoista päiväksi. Heistä nopein ehti edetä 113 kilometriä.^[21] Delawaret olivat tyrmistyneitä matkan pituudesta ja vihaisia brittien vilpillisistä keinoista. Valkoisen miehen "kävely" oli ollut suuren palkinnon toivossa kilpailleiden miesten lähes tauotonta juoksua. Delawaret käsittivät tulleensa huijatuiksi. Päällikkönsä Lappawinsoen johdolla he koettivat kumota sopimusta siinä onnistumatta.^[21] Epäreilun kaupan seurauksena delawaret menettivät maitaan koillisesta Pennsylvaniasta liki 5000 neliökilometriä. Kapinoiminen Pennsylvanian siirtokuntaa vastaan oli hyödytöntä uusisasukkaiden määrän vuoksi. Lappawinsoe ja muut päälliköt joutuivat tyytymään siihen, että heidän maansa riistettiin pala palalta. Pennsylvanian hallituksen lupaukset uusista maista olivat vailla katetta. Delawarien matka kohti länttä lisääntyi. Monet heistä päätyivät Ohion maaseudulle, jonne useat pohjoisemmilta alueilta paenneet heimot olivat pystyttäneet kylänsä.^[23]

Kaiken kaaoksen ja jatkuvan muuttovaelluksen aikana delawarien alkoholinkäyttö lisääntyi. Heistä tuli aggressiivisia raivopäitä, ja heitä alettiin verrata suomalaisiin.^[4] Myös delawarien aineelliseen kulttuuriin sekoittui eurooppalaisilta omaksuttuja tapoja. Eräs näistä oli hirsimajan käyttö, joita aluksi rakennettiin valkoisten kirvesmiesten voimin.^[24]

Vuonna 1740 saksalaisen David Zeisbergerin johtamat herrnhutilaiset alkoivat tehdä käännytystyötä delawarein, eritoten munseiden parissa. Moravian lähetysasema perustettiin ja munseille rakennettiin yhteisö Ohioon Muskingum-joen varteen. Zeisbergin anglosaksit koettivat lähetystyötä myös Stockbridgen mohikaanien parissa. Varsinkin delawareihin kristinusko vaikutti voimakkaasti ja heidän omat profeettansa nousivat vastustamaan väkijuomia.^[25]

1700-luvun monissa sodissa delawaret taistelivat ranskalaisten puolella. Ottawa-päällikkö Pontiacin aloittamassa suuressa intiaanikapinassa Englantia vastaan oli delawareilla tärkeä osuus.^[26] Kun lähes 20 heimoa valtasi brittiläisten linnakkeita Isojenjärvien alueilla oli eräs kapinan tärkeimmistä johtajista delawarien Hopokan (piippu). Vaikka Pontiac jälkeenpäin on kerännyt kunniaa ja mainetta kapinahankkeen alullepanijana, oli Hopokanin osuus merkittävä.^[24]

Vuonna 1775 alkaneen Yhdysvaltain vapaussodan aikana monet delawaret tukivat brittejä Hopokanin johtamina. Osa pysytteli puolueettomana, ja jotkut asettuivat siirtolaisten puolelle. Yhdysvaltain tulevan presidentin George Washingtonin johtamat siirtokuntien sotavoimat pakottivat brittijoukot vetäytymään. Sodan aikana Moravian kristityt ja puolueettomat delawaret joutuivat vaikeaan asemaan, kun sekä amerikkalaiset että näitä vastaan taistelevat intiaanit pitivät heitä vihollisinaan. Pittsburghista Pennsylvaniasta lähetetty 60-miehinen vapaaehtoisten joukko ratsasti delawarien lähetysasemalle ja nuiji lähes sata intiaania sukupuoleen katsomatta hengiltä. Tapahtuma tunnetaan Gnadenhuttenin verilöylynä.^[27] Kaksi pakoon päässyttä delawarea kertoi ystävilleen mitä oli tapahtunut.^[28][29]

Gnadenhuttenin jälkeen pennsylvanialaiset päättivät hävittää myös ei-kristittyjen delawarien kylät. Lähes 500 vapaaehtoista suostui tehtävään eversti William Crawfordin johtamina. Delawaret ja wyandotit olivat asiasta toista mieltä. Noin 50 amerikkalaista sai surmansa ja eversti Crawford päätyi kidutuspaaluun. Kostoksi lähetysaseman verilöylystä everstin kohtalo jätettiin naisten käsiin, jotka toimeenpanivat kuolemantuomion.^[30] Tapauksen uskotaan tiukentaneen Yhdysvaltain intiaanipolitiikkaa, sillä Crawford oli ollut George Washingtonin hyvä ystävä.^[25]

1800-luvun alkupuolella delawaret levisivät niin laajoille alueille Amerikan mannerta, että heitä liikkui niin Oregonissa, Uudessa-Meksikossa kuin Meksikossakin. Kanadan rajaseuduilla monet delawaret elättivät itsensä turkismetsästäjinä. Ohioon jääneet delawaret kulkeutuivat 1814 Indianan alueille, josta liittovaltion hallitus painosti heidät siirtymään Mississipin länsipuolelle. Myöhemmin osa delawareista muutti Kansasiin, ja ryhtyi uutteriksi maanviljelijöiksi.^[5]

Nuoret seikkaulunhaluiset soturit kunnostautuivat monissa eri taisteluissa Yhdysvaltain joukoissa; niin Floridassa seminoleja vastaan kuin Texasissa kiowia ja comancheja vastaan. Yhdysvaltain sisällissodassa delawaret taistelivat Pohjoisvaltioiden joukoissa.^[5] Hallitus pyrki yhdistämään hajallaan olevaa kansaa ja onnistui keräämään suurimman osan delawareja Oklahoman reservaattiin, josta on muodostunut eri puolilta tulleiden heimojen pitkäaikainen kotimaa. Euroopan mahtivaltojen ja lopulta Yhdysvaltain etujen edessä seisoneet delawaret olivat kolmen vuosisadan aikana menettäneet 90% väestöstään 1800-luvun loppuun mennessä. Sotien lisäksi Isorokko, malaria, kurkkumätä ja tuhkarokko olivat tappaneet kokonaisia sukuja ja kommuuneja.^[31]

Delawaret eivät kuolleet sukupuuttoon, mutta suurin osa polveutuu puoliksi valkoisista. He tunnustautuvat kuitenkin intiaaneiksi ja kutsuvat itseään delawareiksi. Oklahomassa delawareja asuu nykyään noin 10 000, New Jerseyssä ja Pennsylvaniassa yli 4 000, ja Ontariossa ja Wisconsinissa lähes 3 000 henkeä.^[32]

Delawaret eivät olleet yhtenäinen kansakunta, vaan joukko itsehallinnollisia kyliä ja ryhmiä, joilta puuttui yhteinen politiikka. Ensimmäiset siirtolaiset Pennsylvaniassa ovat kuvanneet heitä vieraanvaraisiksi ja rauhanomaisiksi ihmisiksi, jotka elivät sopusoinnussa luonnon ja toistensa kanssa. Delawaret eivät olleet kiinnostuneita valtansa ja asuinalueittensa laajentamisesta.^[33] Heidän elämäntapa sisälsi yksinkertaisen suhtautumisen maan hallussapitoon, ja tiiviin kosketuksen sukulaisuuteen ja uskontoon. Päälliköiden valta ei yltänyt naapurikylään. Tämä aiheutti monia väärinkäsityksiä eurooppalaisten kanssa tehdyissä rauhansopimuksissa, jotka delawarien puolelta koskivat vain yhtä kylää.^[33]

Delawarien kylät olivat suuria, ja niistä pohjoisimmat oli suojattu paaluvarustuksin. Isoissa wigwameissa saattoi asua kaksi tai kolmekin perhettä. Pienet saunat tai löylymajat oli tehty oksista ja rapattu savella. Vaikka delawaret metsästivät ja kalastivat oli maanviljely heidän pääelinkeinonsa. Kylien laidoilla oli isoja maissi-, kurpitsa- ja tupakkapeltoja.^[7] Näiden lisäksi delawaret hyödynsivät ravinnokseen erilaisia juuria, marjoja ja puiden lehtiä. Rannoilta kerättiin simpukoita, rapuja, kotiloita ja ostereita. Jos viljelymaat muuttuivat hedelmättömiksi kylien ympärilla, muutettiin asuinpaikkaa. Naiset hoitelivat kaikki kevyemmät askareet, ja vastasivat peltotöistä. Kotona ollessaan he eivät olleet miestensä palvelijoita. Naisia kunnioitettiin ja heidän mielipiteitään kuunneltiin. Sukulaisuus tuli äidin puolelta. Lapsia ei kuritettu, koska vanhemmat pelkäsivät sen olevan merkki rakkaudettomuudesta, jonka nähdessään Suuri Henki saattaisi ottaa jälkikasvun pois.^[33]

Henkinen vakaumus hallitsi delawarien elämää. He uskoivat muiden algonkinien tavoin Manitoon, jota usein pidettiin koko maailman ja ihmisten luojana.^[24] Maniton asuinpaikka oli ylimpänä taivaassa, kahdennellatoista tasolla. Häntä alempana asui 11 Henkeä tai Puolijumalaa, jotka hallitsivat omia tasojaan Taivaassa.^[34] Maailmankaikkeuden lisäksi kuun eri vaiheet ja tähtien asema taivaalla olivat tärkeitä, sillä ne auttoivat järjestämään monet sosiaaliset toiminnat. Yötaivas ilmoitti ajankohdat sadon istuttamiseen, villieläinten poikimiseen ja kalojen liikkumisen vastavirtaan. Kuun määrätyllä vaiheella on sanottu olleen vaikutus sellaisiin sairauksiin kuin esimerkiksi epilepsia.^[33]

Tatuoinnit olivat yleisiä kummankin sukupuolen keskuudessa. Yleisen tavan mukaan monet soturit nyppivät hiuksensa jättäen vain scalppitöyhdön, joka rasvattiin kovaksi ja muotoiltiin pystyasentoon. Päälliköillä ei ollut sulkapäähineitä, yksi kotkansulka riitti. Peurannahkavaatteet oli koristeltu helmin tai piikkisian piikein. Simpukankuorista tehdyt korvakorut olivat yleisiä. Erilaisia kiviä ja eläinten hampaita riiputettiin kaulassa. Naiset pitivät pitkiä hiuksiaan palmikoilla ja pukeutuivat kesäaikaan polvipituisiin hameisiin. Talveksi punottiin turkiseläinten taljan suikaleista lämpimiä viittoja. Joskus 1750-luvulla delawareista tuli hyvin muotitietoisia pukeutumisensa suhteen. Hopeiset nenärenkaat ja eurooppalaisilta ostetuttujen vaatteiden koristelu kirkkain värein valtasivat alaa. Myös lempinimiä käytettiin. Päällikkö Hopokan tunnettiin yleisesti nimellä piippu tai Captain Pipe. Delawaret olivat haluttomia sanomaan koko nimensä, joten liikanimet yleistyivät.^[7]

Kun suurin osa muista itärannikon alkuperäisasukkaista liikkui kanootein katsoivat delawaret tarkoituksenmukaisemmaksi tehdä matkansa jalkaisin. Heidän omat kanoottinsa oli koverrettu tukeista. Ne olivat epäkäytännöllisiä, niitä oli huono ohjata ja raskas kantaa mukanaan. Lukemattomat intiaanipolut jokien varsilla ja vaikeakulkuisissa korpimaastoissa helpottivat liikkumista. Niitä käytettiin yhtä hyvin metsästysmatkoilla kun kyläilemään tai neuvotteluihin mentäessä. Myöhemmin näistä historiallisista poluista kehittyi ensin kyläteitä ja 1900-luvulla jopa valtateitä. Eräs tällainen on Philadelphia- New York välillä kulkeva King's Highway.^[33] Samoin Broadway on alkuperältään delawareheimojen käyttämä polku Wickquesgegk path.^[35]

• Andersson, Rani&Henriksson, Markku: Intiaanit, Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia, Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
• Burstyn, Joan N. Past and promise: lives of New Jersey women, Syracusa University Press, 1996 ISBN 9780815604181
• Dale, Francis: Delaware diary: episodes in the life of a river, Rutgers University of Press, 1996. ISBN 9780813522838
• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset, s. 120-121. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9
• Hoffecher, Carol E. New Sweden in America, Associate University Press, 1995. ISBN 9780874135206
• Hurt, Douglas, Ohio frontier, Indiana University Press, 1996, ISBN 978-0-253-21212-2
• Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America, iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5
• Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, s. 276-278. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
• Waldman, Carl: Atlas of the North American Indian, s. 138. Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9.
• Weslager, Clinton Alfred: The Delaware Indians: A History. Rutgers University of Press, 1990. ISBN 9780813514949

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Delawaret Wikimedia Commonsissa