Bulgarian historia

Bulgarian historia kattaa Bulgarian ajan kolme kertaa itsenäisenä valtiona sekä niiden välissä suurten naapurien, Bysantin ja Osmanien vallan alla, sekä bulgarialaisten vaiheet jo ennen valtion muodostumista.

Bulgarian ensimmäiset asukkaat saapuivat todennäköisesti neoliittisella kaudella, ja varhaisimmat arkeologiset jäännökset ovat nekropoleja noin vuodelta 6000 eaa.^[1] Traakialaiset asuttivat Bulgarian noin vuonna 2000 eaa. He olivat jo tullessaan melko kehittyneitä, ja he muun muassa kasvattivat viiniä ja osasivat työstää metalleja.^[2] Heidän yhteiskuntansa oli pirstaleisempi kuin kreikkalaisten, mutta muuten kulttuuri kehittyi samalle tasolle, ja kukoisti mahtavimmillaan 600-luvulla eaa.^[3] Seuraavien vuosisatojen aikana alueen valloittivat vuorollaan kreikkalaiset, persialaiset, makedonialaiset ja roomalaiset. Makedonian Aleksanteri Suuren kukistumisen jälkeen traakialaiset nousivat uudelleen alueen mahtivaltioksi 300-luvulla eaa. Se pysyi alkuun itsenäisenä kuningaskuntana myös roomalaisvallan alla.^[3] Siitä tehtiin kuitenkin noin vuonna 46 Rooman provinssi. Roomalaiset rakennuttivat erityisesti Traakian pohjoisrajalle Tonavan varrelle linnoituksia. Rooman valtakunnan hajottua se siirtyi Bysantille.^[2]

Alun perin turkinsukuiset bolgaarit saapuivat 600-luvulla Tonavan alajuoksulle Asparuhin johtamana Azovanmeren pohjoispuolelta Suur-Bolgariasta^[4]. He sekoittuivat slaavilaisiin ja Traakian heimoihin ja omaksuivat slaavilaisen kielen. Vuonna 681 he perustivat Bulgarian ensimmäisen valtakunnan.^[5] Se saavutti laajimman kokonsa sen ensimmäisen tsaarin, vuosina 893–927 hallinneen Simeon I:n johdolla.^[6] Silloin sitä kutsuttiin ”kolmen meren valtakunnaksi”, sillä se ulottui Mustanmeren, Aigeianmeren ja Adrianmeren rannikoille. Bulgarialaiset kääntyivät Boris I:n aikana 800-luvulla kristinuskoon.^[2] Samoihin aikoihin Kyrillos ja Metodios kehittivät uuden glagoliittisen kirjaimiston (kyrillisten kirjainten edeltäjän) kristinuskon leviämisen nopeuttamiseksi ja kansallisen yhtenäisyyden kehittämiseksi.^[7]

Bysantin valtakunnalla oli huomattava vaikutus Bulgarian hallintoon ja kulttuuriin. Bulgaarit olivat ajoittain myös bysanttilaisten vaarallisimpia vihollisia, etenkin kaani Krumin (hallitsi noin vuosina 803–814) ja tsaarien Simeonin ja Samuilin (hallitsi vuosina 997–1014) aikana. Vuonna 1014 Bysantin keisari Basileios II sai ratkaisevan voiton bulgaareista Kleidionin taistelussa ja koko Bulgaria oli Bysantin vallassa vuoteen 1018 mennessä. Bulgaarit kuitenkin kapinoivat vuonna 1185 ja perustivat Toisen Bulgarian valtakunnan.^[8][9] Bulgariasta tuli paikallinen mahti 1100- ja 1200-luvuilla etenkin Ivan Asen II:n aikana vuosina 1218–1241.^[10] Toisen valtakunnan pääkaupunki oli Veliko Tărnovo. Toinen valtakunta kärsi useista tataarien hyökkäyksistä, jotka heikensivät valtakuntaa.^[7] Osmanien valtakunta valloitti vuonna 1385 Bulgarian talouden keskuksen Sofian. Balkanin vahvin kansakunta oli tuolloin Serbia, jonka osmanit kukistivat 1389 Kosovo Poljen taistelussa. Tämän jälkeen Bulgaria kukistui kymmenessä vuodessa, vaikkakin sotilaallinen vastustus jatkui vuoteen 1453.^[11]

Monia luostareita tuhottiin ja ryöstettiin, mutta ne jotka säilyivät, muodostuivat kansallistunteen ja kulttuurin suojapaikoiksi.^[12] Perinteinen bulgarialainen kulttuuri säilyikin osmanivallan alla vain lähinnä pienemmissä kylissä. Bulgarialaiset kapinoivat muutamia kertoja osmanivaltaa vastaan. Merkittävimmät kapinayritykset tapahtuivat 1590-, 1680- ja 1730-luvuilla. Osmanien valta oli voimakkaimmillaan 1600-luvulla, mutta seuraavalla vuosisadalla se alkoi mureta.^[11] Osmanit halusivat kuitenkin pitää kiinni Bulgariasta, sillä se sijaitsi aivan valtakunnan ydinalueen rajoilla. Kansallinen herääminen käynnistyi Bulgariassa samaan aikaan, ja sitä oli käynnistämässä erityisesti pappi Paisij, joka kirjoitti vuonna 1762 Bulgarian kansan historian, jossa muisteltiin valtion entistä suuruutta.^[7]

Vuonna 1876 bulgarialaiset nationalistit kapinoivat Turkin valtaa vastaan, minkä osmanit kukistivat julmasti.^[13] Plovdivissa surmattiin 15 000 ihmistä. Verilöylyt saivat Euroopan mielipiteen muuttumaan, eivätkä suurvallat puuttuneet Venäjän aloittamaan Turkin sotaan osmaneja vastaan.^lähde? Sota päättyi Venäjän voittoon, ja San Stefanon rauhansopimuksessa kirjoitettiin maaliskuussa 1878. Se takasi Bulgarian itsenäistymisen. Sopimus kuitenkin huoletti eurooppalaisia Venäjän vallan kasvun takia, minkä takia kutsuttiin myöhemmin saman vuoden aikana Berliinin kongressi, joka palautti Bulgarialta Makedonian ja Traakian eteläosan osmaneille. Itsenäinen Bulgarian ruhtinaskunta jäi kuitenkin edelleen nimellisesti osmanien osittaiseen hallintaan, sillä bulgarialaiset maksoivat vuosittaisen veron sulttaanille.^[14] Vuonna 1885 Itä-Rumelia liitettiin ruhtinaskuntaan, joka löi Serbian noin kaksi viikkoa kestäneessä sodassa. Stefan Stambolov toimi pääministerinä 1887–1894 ja kehitti maata. Bulgarian valtaistuimelle nousi Saksi-Coburg-Gotha-suvun Ferdinand I.^[15]

Bulgaria liittyi Kreikan, Montenegron ja Serbian kanssa Turkkia vastaan vuosina 1912–1913 käydyssä ensimmäisessä Balkanin sodassa ja sai haltuunsa yhteyden Aigeianmerelle. Makedoniasta syntyneen kiistan vuoksi käyty toinen Balkanin sota Turkkia, Kreikkaa, Romaniaa ja Serbiaa vastaan päättyi Bulgarian tappioon. Bukarestin rauhassa Bulgaria menetti suuren osan Makedoniaa ja eteläisen Dobrudžan. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa saksalaiset ja itävaltalaiset diplomaatit saivat suostuteltua Bulgarian liittymään 1915 hyökkäykseen Serbiaa vastaan. Keskusvaltojen kärsittyä tappion sodassa Bulgaria menetti Neuillyn rauhassa yhteytensä Aigeianmerelle. Kahden sotatappion jälkeen Ferdinand luopui kruunusta ja häntä seurasi hänen poikansa Boris III.^[16]

Vuonna 1919 valtaan tuli Bulgarian agraariunioni, jonka johtaja Aleksandăr Stambolijski nousi pääministeriksi ja jakoi maata köyhille talonpojille. Agraariunionin hallitus syöstiin vallasta oikeistolaisessa vallankaappauksessa 1923 ja Stambolijski murhattiin.^[17] 1930-luvun kuluessa kuningas Boris III julisti ”kuninkaallisen diktatuurin”, kieltäytyi perustuslain uudistuksesta ja lykkäsi vaaleja vuosien ajan.^[18]

Toisen maailmansodan alussa Bulgaria oli jälleen puolueeton, mutta Saksa houkutteli valtion puolelleen luvattuaan vanhojen alueiden palautusta.^[19] Myös venäläisyysmielisyys oli laaja tavallisen kansan keskuudessa johtuen ottomaanien aikaisista sodista, joissa Venäjä tuki Balkania vapautumispyrkimyksissä.

Boris III tiivisti vallitsevan asiaintilan toteamalla: "Armeijani on saksalaismielistä, vaimoni on italialainen ja kansani on venäläismielistä. Vain minä olen Bulgaria-mielinen!" Bulgaria yritti myös aiemmin parantaa suhteita Jugoslavian ja Kreikan suuntaan. Vuonna 1940 Romania pakotettiin luovuttamaan Dobrudža ja sodan aikana Bulgaria valloitti Makedonian ja Kreikan Länsi-Traakian saavuttaen yhteyden Aigeianmerelle. Bulgaria muunsi lakejaan Saksalle myötämielisiksi omaksumalla juutalaisvastaisia lakeja. Bulgaria karkotti noin 11 000 juutalaista Bulgarian valloittamilta alueilta. Karkotukset keskeytettiin (Saksan vaatimuksista huolimatta) parlamentaaristen poliitikkojen, kirkon ja ruohonjuuritason toimijoiden vaatimuksesta. Kuningas Boris kuoli äkillisesti vuonna 1943 palattuaan vierailulta Hitlerin luota. Valtaistuimelle astui hänen kuusivuotias poikansa nimellä Simeon II, ja häntä edusti kolme sijaishallitsijaa, joista valta oli pääministeri Bogdan Filovilla.^[20][21][22]

Vuonna 1944 maailmansodan käännyttyä akselivaltojen tappioksi Bulgaria pyrki välttämään taistelut omalla maaperällään, julisti sodan Saksalle ja pyrki rauhansopimukseen länsiliittoutuneiden kanssa. Länsiliittoutuneiden hylättyä rauhansopimusyritykset Neuvostoliitto julisti Bulgarialle sodan ja miehitti maan nopeasti.^[20] Neuvostoliiton tukema isänmaanrintama nousi valtaan vallan­kaappauksella. Monarkia lopetettiin 1946 kansanäänestyksen jälkeen ja maa julistettiin Bulgarian kansantasavallaksi. Kuningas lähti maanpakoon Espanjaan. Kommunistipuolue voitti vaalit ja Georgi Dimitrov valittiin pääministeriksi. Opposition agraaripuolueen johtaja Nikola Petkov teloitettiin maanpetoksesta. Uuden perustuslain mukaan Bulgariasta tuli neuvostomallinen yksipuoluevaltio ja talous kansallistettiin. Dimitrov kuoli vuonna 1949.^[23]

Todor Živkovista tuli kommunistisen puolueen pääsihteeri 1954. Hänen johdollaan maasta tuli vankka Neuvostoliiton liittolainen. Maan joukot osallistuivat Tšekkoslovakian miehitykseen 1968. Vuonna 1971 otettiin käyttöön uusi perustuslaki ja Živkov sai myös valtionpäämiehen (korkeimman neuvoston puheenjohtaja) aseman.^[13] Bulgaria oli itäblokin neuvostomielisimpiä maita. Živkov toivoi jopa voivansa liittää Bulgarian Neuvostoliittoon.^[24]

Vuosina 1985–1989 tehtiin Neuvostoliiton esimerkin mukaan hallinnollisia ja talousuudistuksia, jotka saivat nimen preustroistvo. Živkovin hallinto alkoi myös korostaa bulgarialaista nationalismia ja 1984 maan turkkilainen vähemmistö määrättiin ottamaan slaavilaiset sukunimet.^[25] Bulgarialaistamisohjelma johti 1989 turkkilaisten joukkopakoon maasta. Marraskuussa 1989 kymmenettuhannet mielenosoittajat lähtivät Sofian kaduille, ja maltillinen Petăr Mladenov syrjäytti Živkovin, jonka aikakausi kommunistisen Bulgarian johdossa oli kestänyt 35 vuotta, vuodesta 1954 vuoteen 1989.^[26]

Maa siirtyi monipuoluejärjestelmään ja kommunistinen puolue muutti nimensä Bulgarian sosialistiseksi puolueeksi (BSP). Sen vastapainoksi syntyi Demokraattisten voimien liitto (SDS). Ensimmäisissä monipuoluevaaleissa kesäkuussa 1990 sosialistit saivat 53 % äänistä ja SDS kolmanneksen. Maa ajautui talousromahdukseen ja monenlaisiin levottomuuksiin. Mladenov erosi ja parlamentti nimitti johtoon SDS:n Želju Želevin. Kun uusi perustuslaki hyväksyttiin, vuoden 1991 vaaleissa voitti Demokraattisen voimien liitto. Želevista tuli 1992 maan ensimmäinen suoraan valittu presidentti. Vuonna 1993 tehtiin massayksityistäminen kupongeilla.^[13]

BSP voitti 1994 vaaleissa ja palasi valtaan. Sen johtaja Žan Videnov nimitettiin pääministeriksi. Vuonna 1996 aloitettiin radikaalit talousuudistukset, inflaatio nousi ja tilanne johti protesteihin ja 1997 yleislakkoon. SDS:n johtajasta Ivan Kostovista tuli pääministeri. Maan valuutta kiinnitettiin Saksan markkaan.^[13]

Entisen tsaari Simeon II:n puolue voitti vaalit kesäkuussa 2001 ja Simeon nimitettiin pääministeriksi. Hän lupasi parantaa talouden tilaa pikaisesti, mutta epäonnistui. Sosialistisen puolueen Georgi Părvanov voitti presidentinvaalit 2001.^[13]

Marraskuussa 2002 Bulgaria kutsuttiin Naton Prahan kokoukseen. Se lähetti myös joukkoja Irakin sotaan 2003 ja otettiin Naton jäseneksi maaliskuussa 2004.^[27][13]

Vuoden 2005 vaaleissa voittivat sosialistit ja sen Sergei Stanišev nimitettiin pääministeriksi laajassa koalitiohallituksessa. Huhtikuussa 2005 Bulgaria allekirjoitti Euroopan unionin liittymissopimuksen ja liittyi Unioniin vuoden 2007 alussa.^[13]

Vuonna 2008 EU pidätti avustusrahoja, koska Bulgaria ei ollut saanut korruptiota kuriin.^[13]

Bulgarian presidentivaaleissa marraskuussa 2016 voitti sosialistien tukema ehdokas, maan ilmavoimien entinen komentaja Rumen Radev, joka oli ilmaissut haluansa parantaa Bulgarian ja Venäjän suhteita. Hän astui virkaansa maan presidenttinä tammikuussa 2017.^[28]

Parlamenttivaaleissa maaliskuussa 2017 voitti keskustaoikeistolainen ja EU-myönteinen GERB-puolue. joka sai yli 30 prosenttia äänistä. Pääministeriksi nousi puolueen johtaja Boyko Borisov, joka on ollut aiemmin kahdesti maan pääministeri. Ensimmäisen kerran hän erosi pääministerin tehtävästä vuonna 2013 maanlaajuisten köyhyyttä ja korruptiota vastaan nousseiden protestien jälkeen ja toisen kerran vuoden 2016 presidentinvaalien jälkeen. Bulgariassa oli ollut vaikeuksia saada aikaan kestävää hallitusta. Vaalien jälkeen muodostettu hallitus oli maan neljäs hallitus neljän vuoden aikana, ja vuoden 2017 vaalit olivat maan kolmannet parlamenttivaalit neljän vuoden aikana.^[29]

• Bulgaria: The Bradt Travel Guide: Kay, Annie. Chalfont St Peter: Bradt Travel Guides, 2008. ISBN 1-84162-155-2 Google-kirjat (viitattu 6.4.2012). (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bulgarian historia Wikimedia Commonsissa