Friedrich von Holstein
Friedrich von Holstein (24. huhtikuuta 1837 Schwedt an der Oder, Pommeri – 8. toukokuuta 1909 Berliini) oli korkea virkamies Saksan ulkoministeriössä. Hänen on katsottu olleen Saksan ulkopolitiikan vaikutusvaltaisin muotoilija keisari Vilhelm II:n hallitsijakaudella vuodesta 1890 eli kansleri Otto von Bismarckin erosta alkaen. Holstein tunnettiin nimenomaan kulissientakaisena vaikuttajana, ”harmaana eminenssinä” (Die Graue Eminenz).[1]
Ura
Varhaisempi ura
Holstein syntyi varakkaaseen pommerilaiseen maanomistajasukuun, matkusti nuorena paljon perheensä varoilla ja oppi useita vieraita kieliä. Hän sai sairastelunsa vuoksi runsaasti yksityisopetusta, ja opiskeltuaan Berliinin yliopistossa hän sai viran Preussin hallituksen lainvalmisteluosastolta. Vanha perhetuttu Otto von Bismarck otti nuoren Holsteinin suojelukseensa, ja hän siirtyi vuonna 1860 diplomaatiksi.[1] Holstein aloitti diplomaattiuransa attaseana Bismarckin johtamassa Preussin Pietarin-lähetystössä ja toimi vuodesta 1863 lähetystöneuvoksena eri toimipaikoissa.[2] Oltuaan jonkin aikaa Rio de Janeiron -lähetystössä hän toimi 1864 Tanskan–Preussin sodan aikana yhtenä Bismarckin edustajista armeijan päämajassa ja osallistui sodan päättäneeseen Lontoon konferenssiin. Vuosina 1865–1867 hän toimi Yhdysvalloissa; hänen kotiinkutsumisensa Amerikasta on väitetty johtuneen suhteesta senaattori Charles Sumnerin vaimoon.[1]
Ranskan–Saksan sodan aikana 1870–1871 Holstein oli Bismarckin avustajana päämajassa, virallisesti vain kielenkääntäjänä, mutta tosiasiassa epävirallisena yhteydenpitäjänä Pariisin kommuuniin.[1] Sodan jälkeen Holstein toimi Saksan suurlähettilääksi Pariisiin nimitetyn Harry von Arnimin avustajana, vuodesta 1872 lähetystöneuvoksen virassa. Bismarckin Ranskan-politiikan vastustajana tunnettu Arnim vapautettiin vuonna 1874 tehtävistään, kun virallisia asiakirjoja havaittiin kadonneeksi lähetystöstä. Holsteinin huhuttiin vakoilleen esimiestään Bismarckin hyväksi, mutta tämä osoittautui paikkansapitämättömäksi Arnimin oikeudenkäynnin aikana.[1][2]
Vallan huipulla
Huhtikuusta 1876 alkaen Holstein työskenteli lopun uransa ajan ulkoministeriön poliittisen osaston virkamiehenä Berliinissä, saavuttaen suhteillaan ja asiantuntemuksellaan suuren vaikutusvallan sekä ulko- että sisäpolitiikassa. Oltuaan aluksi Bismarckin luotettu hän etääntyi suojelijastaan kääntyen lopulta tämän arvostelijaksi ja vastustajaksi. Keskeisenä syynä olivat miesten eriävät näkemykset Saksan liittopolitiikasta: Bismarck kannatti liittoa Venäjän, Holstein Itävalta-Unkarin ja Britannian kanssa. Kun Bismarck syrjäytettiin vuonna 1890, Holstein neuvoi uutta valtakunnankansleria Leo von Caprivia olemaan uusimatta jälleenvakuutussopimusta Venäjän kanssa. Koska Caprivi oli kokematon ulkopolitiikassa, Holstein saavutti sillä saralla pian häntä suuremman vaikutusvallan. Hän tuki Caprivin hallituksen solmimia kauppasopimuksia ulkovaltojen, myös Venäjän kanssa.[1]
Vuonna 1894 kansleriksi tulleen ruhtinas Chlodwig zu Hohenlohe-Schillingsfürstin aikana Holsteinin vaikutusvalta kasvoi entisestään, ja hän säilytti sen myös 1897 ulkoministeriksi ja 1900 kansleriksi tulleen Bernhard von Bülowin aikana. Ainoastaan keisari Vilhelm II saattoi ulkopolitiikassa jättää Holsteinin mielipiteet huomiotta. Suhteiden kiristyminen Britanniaan ja Britannian kanssa syntynyt laivastokilpailu olivat pitkälti seurausta keisarin omista aloitteista, joita Holstein vastusti mutta ei voinut estää. Tämän jälkeen Holstein oli valmis lämmittämään uudelleen suhteita Venäjään, mikä ei kuitenkaan enää onnistunut. Seuraavaksi hän pyrki hajottamaan Britannian ja Ranskan välille syntyneen liiton eli ententen lietsomalla kansainvälisen kriisin Marokossa, jälleen huonolla menestyksellä.[1]
Säilyttääkseen ”harmaan eminenssin” asemansa Holstein kieltäytyi useista korkeista viroista, jopa kansleri Bülowin tarjoamasta ministeriön valtiosihteerin (eli ulkoministerin) virasta vuonna 1900.[1] Viimeisessä vaiheessa Holstein oli virkanimikkeeltään ensimmäinen esittelyneuvos ja arvonimiltään todellinen salaneuvos sekä ylhäisyys.[2] Huhtikuussa 1906 keisari Vilhelm II lopulta pakotti hänet eroamaan Marokon kriisin vastoinkäymisten seurauksena. Holstein pyrki kuitenkin jatkamaan poliittista vaikuttamista aina kolme vuotta myöhemmin tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Tuhlattuaan ja menetettyään huonoilla sijoituksilla suuren osan omaisuudestaan hän joutui elämään viimeiset vuotensa vaatimattomasti.[1]
