Vapaakirkko
| Osa artikkelisarjaa |
| Vapaakirkollisuus |
|---|
 |
| Osa artikkelisarjaa |
| Evankelikalismi |
|---|
 |
Vapaakirkko on yleensä protestanttinen uskonnollinen yhteisö. Vapaakirkko on olemassa maassa tai peräisin maasta, jossa on valtionkirkko, mutta joka on itse vapaa valtion ulkoisesta kirkollisesta valvonnasta. Esimerkkejä tällaisista vapaakirkoista ovat Skotlannnin babtistit, Italian valdolainen kirkko sekä Ruotsin lähetysliitto.[1]
Kapeammassa merkityksessä vapaakirkolla voidaan tarkoittaa tiettyä teologista perinnettä, jota kuvaa evankelikaalinen ja matalakirkollinen toiminta sekä henkilökohtaisen uskonratkaisun painotus. Tällaista vapaakirkollisuutta edustavat Suomessa muun muassa Suomen Vapaakirkko ja Missionskyrkan i Finland.lähde?
Ensimmäisen kerran käsitettä käytettiiin useisiin ei-episkopaalisiin protestanttisiin yhteisöihin Englannissa, jotka kutsuivat koolle ensimmäisen vapaakirkkokongressin vuonna 1892 ja muodostivat National Council of the Evangelical Free Churches-neuvoston vuonna 1896. Vuonna 1940 tämä ryhmä yhdistyi ja muodosti Free Church Federal Council-ryhmän.[1]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vapaakirkollisuus sai Pohjoismaissa alkunsa 1800-luvun lopussa. Riippumattomat seurakunnat kehittyivät reaktiona valtionkirkkoihin, jotka hallitsivat Pohjoismaissa Olaus Petrin vuonna 1521 johtaman 1500-luvun protestanttisen uskonpuhdistuksen sekä vuonna 1537 annetun julistuksen johdosta, jonka mukaan luterilaisuus oli Tanskan ja Norjan virallinen uskonto. Pietistisinä liikkeinä vapaakirkot alkoivat kokoontua yksityisesti kodeissa, joissa saarnattiin, opiskeltiin ja vietettiin ehtoollista ilman valtiojohtoisen papiston auktoriteettia.[2]
Ruotsissa lukijaisuus-liikkeen, Pietisten-lehden ja Evankelisen isänmaansäätiön piirissä esiintyi maallikkosaarnaajia ja yhteisöllisiä kokoontumisia, jotka osuivat samaan aikaan kun valtiosta riippumattomat uskonnolliset kokoontumiset kieltänyt konventikkeliplakaatti kumottiin vuonna 1858. Vaikka nämä liikkeet levisivät jonkin aikaa valtionkirkon sisällä, viranomaisten päätös kieltää P. P. Waldenströmiltä kirkon käyttö ehtoollisen viettoon johti ehtoollisen siirtymisen lähetystaloon ja käynnisti Evankelisen isänmaansäätiön erkaantumisen valtionkirkon yhteydestä.[2]
Norjassa Hans Nielsen Haugen herätyssaarnat 1600-luvun lopulla, Gustav Adolph Lammersin rukoushuone ja sisälähetysseuran perustaminen vuonna 1850 sekä Fredrik Fransonin perustama Norjan lähetysliitto ja sen julkaisema Morgen Roden-lehti toivat elinkelpoisia vaihtoehtoja valtionkirkolle. Lopuksi filosofi Søren Kierkegaardin herätysliikkeiden vastainen vaikutus johti Tanskan lähetysliiton perustamiseen.[2]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Free church Encyclopedia Britannica. Viitattu 2.12.2024.
- ↑ a b c Tse, Justin K. H.: Evangelical Free Church, s. 566–567. (Teoksessa Encyclopedia of Christianity in the United States) New York: Rowman & Littlefield, 2016. ISBN 9781442244313