Watergate-skandaali

Lauantaina 17. kesäkuuta 1972 vartija Frank Wills oli kierroksellaan Watergate-rakennusryhmän luona, kun hän huomasi, että toimistorakennuksen oven salvassa oli teippiä, joka esti sitä menemästä lukkoon. Wills poisti sen, mutta myöhemmin palatessaan huomasi, että ovi oli jälleen teipattu. Tällöin Wills soitti poliisille. Poliisi saapui alle kahdessa minuutissa.^[2][3]

Sisälle päästyään poliisit löysivät teippiä useista ovista – lisäksi huoneita oli pengottu. Viisi miestä (Bernard Barker, Virgilio Gonzalez, Eugenio Martínez, James McCord ja Frank Sturgis) pidätettiin epäiltynä murtautumisesta demokraattien päämajaan. Murtautujilla oli salakuuntelulaitteita, kyynelkaasukyniä, filmirullia, lukkosepän työkaluja ja tuhansia dollareita sadan dollarin seteleinä. DNC:n päämajaan oli murtauduttu myös 28. toukokuuta, kun FBI-agentti G. Gordon Liddyn johtama ryhmä oli käynyt asentamassa salakuuntelulaitteita.^[2][3]

18. kesäkuuta 1972 Washington Post oli kuitenkin kertonut, että pidätetyillä oli myös tiirikoita, sorkkarautoja, vastaanotin, jolla voi kuunnella poliisiradiota ja puhelinkeskusteluita, radiopuhelin, 2 kameraa, 40 filmirullaa ja 6500 dollaria. Edward Martin (alias James W. McCord) sanoi olleensa entinen CIA-agentti. Frank Sturgis (alias Frank Fiorini) oli palvellut vuonna 1958 Kuuban sotilastiedustelussa. Hän oli Kansainvälisen antikommunistisen prikaatin päällikkö. 23 prikaatilaista oli mennyt Sikojenlahden maihinnousun jälkeisenä vuonna, 1962, Kuuban Matanzasin maakuntaan aloittamaan sissisotaa. Myös Martinez ja Gonzalez olivat lähtöisin Kuubasta.^[4] Maanantaina 19.6. Washington Post kertoi, että McCord oli palkattu asentamaan CRP:n turvajärjestelmiä ja että kaikki viisi olivat pidätettäessä esiintyneet valenimillä. Lehti kertoi saaneensa tiedot soittamalla republikaanien puheenjohtajalle Bob Dolelle sekä John Mitchellille, joka on CRP:n johtaja ja entinen oikeusministeri.^[5]

Washington Post oli löytänyt yhteyden McCordin ja Nixonin uudelleenvalintakampanjan (Committee for the Re-Election of the President CRP, epävirallinen nimi CREEP) välillä, kun Carroll Kilpatrick, lehden toimittaja Valkoisessa talossa, oli huomannut hänen nimensä sunnuntain jutussa. "Minä tunnen sen miehen", hän sanoi soittaessaan toimitukseen.^[6] FBI löysi vielä vahvemman yhteyden: Bernard Barkerin osoitekirjasta löytyi E. Howard Huntin puhelinnumero ja hotellista löytyi Huntin allekirjoittama hotellilasku. FBI:n selonteon mukaan FBI:n Washingtonin palkallistoimisto oli soittanut Alexander Butterfieldille Valkoiseen taloon. Tämä oli kertonut, että Hunt oli työskennellyt Charles Colsonille. Colson oli presidentin erikoisneuvonantaja.^[7]

Myöhemmissä tutkimuksissa ilmeni, että CRP oli maksanut murtomiehille 500 000 dollaria Nixonin kampanjarahoista. Summaan sisältyvät maksut vaitiolosta Nixonin suojelemiseksi ja väärien todistusten antaminen oikeudessa. CRP oli perustettu vuoden 1970 lopulla, ja keväällä 1971 se avasi toimiston Washington DC:ssä.^[8]

CRP:llä oli kytkös Watergate-skandaaliin. Lisäksi se piti lahjuskassoja ja teki rahanpesua. "Cash in Capital Raid Traced to Mexico", uutisoi New York Times etusivullaan 31.7.1972. Miten asia oli selvinnyt? – Murtomiehiltä löydetyistä 100 dollarin seteleistä useimmilla oli peräkkäiset sarjanumerot. FBI jäljitti setelit miamilaiseen pankkiin, jossa entisellä CIA-agentilla, Bernard Barkerilla, oli tili. Barker oli tallettanut pankkiin 5 shekkiä, yhteensä 114 000 dollaria. 4 shekkiä oli peräisin meksikolaisesta pankista, mutta viides, 25 000 dollaria, oli amerikkalaisesta pankista eräältä Kenneth Dahlbergilta. Dahlberg oli presidentti Nixonin CRP:n johtajia. Muutama päivä shekkien tallettamisen jälkeen Barker nosti samat 114 000 dollaria käteisenä.^[6][9]

18. kesäkuuta 1972 Nixonin lehdistösihteeri Ronald Ziegler kuittasi Washington Postin etusivun uutisen "kolmannen luokan murtojuttuna".^[10]

Viisi päivää myöhemmin Valkoisen talon kansliapäällikkö Bob Haldeman sanoi Nixonille: "FBI ei ole hallinnassa ... heidän tutkimuksensa on saamassa tuloksia, koska he ovat pystyneet jäljittämään rahat." Haldeman ehdotti, että meidän pitää saada Vernon Walters (CIA:n johtaja) sanomaan Pat Graylle (FBI:n johtaja), että pysyy erossa jutusta, joka ei ole tämän reviirillä. Nixon hyväksyi suunnitelman. "Pelatkaa kovaa. Näin he pelaavat, ja näin me aiomme pelata." Tämä keskustelu, "savuava ase", oli myöhemmin ratkaiseva todiste Nixonia vastaan.^[11]

Presidentti Nixonin kauna lehdistöä kohtaan oli syvä ja pitkäaikainen. Jotta voisi ymmärtää Watergate-jutun logiikkaa, on syytä tarkastella "Tricky Dickin" temppujen historiaa.

Vuoden 1950 Kalifornian senaattorinvaaleissa Nixon syytti vastaehdokastaan Helen Douglasia kommunistisympatioista viittaamalla jopa tämän alushousujen väriin. "Vaalien tarkoitus ei ole voittaa vastustaja, vaan tuhota hänet", sanoi Nixonin kampanjastrategi Murray Chotiner. Nixon sai noin 700 000 ääntä enemmän kuin Douglas ja pääsi senaattiin.^[12][13]

Vuoden 1952 presidentinvaaleissa voittoa uhkasivat syytökset lahjusrahastosta. Nixon selvitteli ensin TV-puheessaan laajasti raha-asioitaan myönteiseltä kannalta. Sitten hän sanoi, että vaimo Pat ei käyttänyt minkkiä, vaan "kunnon republikaanien kangastakkia". Yllättäen Nixon myönsi saaneensa lahjan. Se oli cockerspanieli, jolle tytär Tricia antoi nimen "Checkers (tammipeli)" – "Lapset rakastavat sitä", jatkoi Nixon, "ja haluan vain sanoa tämän, juuri nyt, että riippumatta siitä, mitä he sanovat siitä, aiomme pitää sen." Puhe varmisti Nixonille varapresidentin paikan.^[14][15]

Vuoden 1960 presidentinvaalit Nixon hävisi täpärästi John F. Kennedylle. Kennedy voitti 112 000 äänellä 68 miljoonasta äänestäneestä eli alle 0,2 prosentin erolla. Nixon myönsi julkisesti, että Kennedy voitti vaalit, mutta myöhemmin väitti omaelämäkerrassaan, että Teksasissa ja Illinoisissa oli ollut laajalti petoksia.^[16]

Kalifornian kuvernöörinvaaleissa 1962 Nixonin panettelut eivät enää purreet äänestäjiin: "Tämä on ollut likaisin kampanja, missä olen ollut. Tämä mies (Nixon) väittää, että olen pehmeä kommunismille tai kommunistien suosija", sanoi voittanut Edmund Brown. Demokraatit nostivat oikeusjutun Nixonin kampanjaa vastaan ja voittivat. Syytöksen mukaan Nixonin leiri oli rahoittanut demokraattien nimellä toiminutta vaalikyselyä, jossa yritettiin yhdistää Brown äärivasemmistoon. Tuomari määräsi Nixonin kampanjan maksamaan symboliset 100 dollaria vahingonkorvauksina. Nixonin vaalikampanjan järjestelyjä johti H. R. (Bob) Haldeman^[17] – sama mies, joka oli Watergaten aikana Valkoisen talon kansliapäällikkö.^[18] Tappionsa jälkeen Nixon sanoi lehdistölle: "Teillä ei ole enää Nixonia potkittavana, koska tämä on viimeinen lehdistötilaisuuteni." Brown soitti Kennedylle ja sanoi: "Luulen todella, että hän on psykoottinen. Hän on kyvykäs mies, mutta hän on hullu." – "Yeah", vastasi presidentti.^[19][20]

Vuonna 1968 Nixon oli päässyt presidentiksi vetoamalla "hiljaiseen enemmistöön"^[21] ja lupaamalla "kunniakasta Vietnamin sodan loppua".^[22]

9. toukokuuta 1969 Valkoisessa talossa luettiin New York Timesin etusivun juttua, jonka mukaan Yhdysvallat oli laajentanut sodan Kambodžan puolelle. Tällaisten vuotojen tukkimiseksi ja syyllisten saamiseksi kiinni FBI määrättiin asentamaan 17 salakuuntelulaitetta, joista 13 meni Valkoisen talon henkilökunnan ja 4 lehdistön puhelimiin.^[23][24] Ohimennen mainittakoon, että USA pudotti Kambodžaan 540 000 tonnia pommeja ja näissä pommituksissa kuoli noin 100 000 kambodžalaista.^[25]

Vain viisi päivää ennen presidentti Nixonin virkaanastujaisia, vuonna 1969, valmistui erittäin salainen tutkimus. Julkaisuun liittyvillä tapahtumilla oli ratkaiseva merkitys Watergate-skandaalin syntymiseen. Kyseinen 7000-sivuinen tutkimus, Pentagonin paperit, paljasti, että kaikki hallitukset Trumanista Johnsoniin olivat tietoisesti johtaneet amerikkalaisia harhaan Yhdysvaltain toimien suhteen Kaakkois-Aasian sodissa.^[26][27] Tutkimusta johtaneen Leslie Gelbin alaisuudessa oli ollut 36 henkilöä. Yksi heistä, Daniel Ellsberg, jakoi kopioita tutkimuksesta sekä kongressiin että lehdistölle.^[27]

New York Times alkoi julkaista Pentagonin papereita 13. kesäkuuta 1971.^[27] Nixon sanoi Henry Kissingerille: "Ihmiset pitäisi polttaa tällaisesta … laitetaan se koiranpentu (vuotaja) vankilaan."^[28] 15. kesäkuuta oikeusministeriö määräsi Timesille väliaikaisen julkaisukiellon kansalliseen turvallisuuteen viitaten.^[27][28] Presidentti kielsi kaikkia Valkoisen talon virkamiehiä puhumasta New York Timesille. Sitten Kissinger kertoi, mitä Ruotsin Olof Palme oli sanonut. – "Se todistaa sodan", Nixon keskeytti lauseensa ja jatkoi, "mutta se osoittaa myös, että se on osa salaliittoa, mielestäni." Kissinger oli samaa mieltä.^[29]

17. kesäkuuta 1971 Kissinger, Haldeman ja Nixon keskustelivat jälleen vuodosta. He arvelivat, että vuotaja voisi olla joko Ellsberg tai Gelb. Nixon käski avustajiaan varastamaan Vietnam-asiakirjat Brookings-instituutista, jossa oli vielä paljastamattomien papereiden kopiot, sekä lisäämään salaista tiedustelua. Nixon piti Pentagonin papereiden julkaisemista paitsi laittomana myös todisteena laajasta vasemmiston salaliitosta, jonka tarkoitus oli viedä häneltä oikeudet ja kaataa hänen hallituksensa. Kissinger ei ymmärrä, mitä murto Brookingsiin hyödyttäisi. Haldemanin ja Nixonin mukaan papereiden avulla voisi kiristää Johnsonia, joka oli määrännyt Vietnamiin pommitustauon hieman ennen vaaleja, vaikka toisaalta oli riski, että Brookings on siirtänyt paperit muualle. Kissinger ei vieläkään ymmärrä.^[26]

New York Timesin saama julkaisukielto tehosi, kunnes Washington Postista tuli Timesin manttelinperijä. Kun Post sai julkaisukiellon, Boston Globe alkoi julkaista Pentagonin papereita ja sai vuorostaan kiellon. Oikeudellinen läiskintä jatkui, kunnes yli kymmenen lehteä oli saanut kopiot salaisista papereista. New York Times väitti, että salaisten papereiden julkaiseminen oli sekä rutiinia että olennainen osa vapaan lehdistön toimintaa. Juttu meni korkeimpaan oikeuteen nimellä "New York Times Co. v. The United States". 30. kesäkuuta 1971 oikeus päätti äänin 6–3, että media saa jatkaa julkaisemista. Muutamaa tuntia aiemmin Mike Gravel oli lukenut Pentagonin papereita senaatissa 3 ½ tuntia ja siirtänyt niitä myös kongressin kirjastoon.^[27][28][30]

Seuraavana aamuna (1.7.1971) huolestunut Nixon soitti Haldemanille ja sanoi: "Vastassamme on vihollinen, salaliitto. He käyttävät kaikkia keinoja. – Me käytämme kaikkia keinoja. Onko selvä? … Haluan, että Brookings-instituutin kassakaappi tyhjennetään."^[31]

Vasta myöhemmin osattiin yhdistää Watergate ja yhdysvaltalaisen sotilasalan tutkijan Daniel Ellsbergin käyttämän psykiatrin toimistoon tehty murto. Ellsberg itse oli vuotanut salaisia Pentagonin asiakirjoja lehdistölle ja oli syytteessä vakoilusta, varkaudesta ja salaliitosta. Murron tehneet Hunt ja G. Gordon Liddy eivät löytäneet mitään, jonka avulla voisivat saattaa Ellsbergin julkisuudessa huonoon valoon. Siksi he tuhosivat koko toimiston jälkien peittämiseksi. Murto yhdistettiin Valkoiseen taloon vasta paljon myöhemmin ja Ellsbergiin kohdistunut oikeudenkäynti päätettiin keskeyttää.

Presidentti Nixon ja hänen neuvonantajansa Bob Haldeman keskustelivat 23. kesäkuuta mahdollisuudesta käyttää CIA:ta FBI:n tutkimuksien jarruttamiseksi. Keskustelu nauhoitettiin, mikä oli Nixonin suosima vakiokäytäntö, joka tosin pidettiin salassa. Nixon pyysi CIA:ta jarruttamaan FBI:n rikostutkimuksia ja väitti, että kyseessä oli kansallinen turvallisuus. Itse asiassa rikos ja monet muut likaiset temput oli tehty CRP:n nimissä, pääosin Huntin ja Liddyn alaisuudessa. He olivat myös työskennelleet Valkoisen talon erikoistutkintaryhmässä, joka sai lempinimekseen ”Valkoisen talon putkimiehet” tai ”Putkimiehet”. Ryhmän tehtävänä oli tutkia tietovuotoja, joista hallinto ei halunnut suuren yleisön tietävän, sekä suorittaa demokraattien ja sodanvastustajien vastaisia operaatioita. Ryhmään kuuluivat ainakin David Young, E. Howard Hunt, G. Gordon Liddy ja Frank Sturgis.

On edelleen kiistanalaista, kuinka paljon Valkoisen talon keskeisillä hahmoilla (kuten John Mitchell, Bob Haldeman, Charles Colson ja John Ehrlichman sekä Nixon itse) oli osaa tapahtumien suunnittelussa. CRP:n johtajana Mitchell hyväksyi yhdessä kampanjajohtaja Jeb Stuart Magruderin ja Fred LaRuen kanssa Huntin ja Liddyn vakoilusuunnitelmat sekä murtautumisen toimistoon. On epäselvää, oliko suunnitelmassa mukana korkeampia henkilöitä.

Pääartikkeli: Syvä kurkku

McCord ilmoitti kuulusteluissa olevansa CIA:n agentti. Washingtonin piirisyyttäjän toimisto alkoi tutkia McCordin ja keskustiedustelupalvelun välisiä yhteyksiä ja totesi lopulta McCordin saaneen rahoitusta CRP:ltä.The Washington Postin toimittaja Bob Woodward oli myös paikalla syytteenluvussa, ja hän alkoi tutkia murtoa Carl Bernsteinin kanssa seuraavien kuukausien aikana.

Suurin osa Washington Postin julkaisemasta materiaalista oli jo FBI:n ja muiden hallituksen tutkijoiden tiedossa – etenkin kun nämä olivat useimmiten lähteinä – mutta lehtijutut pitivät Watergate-skandaalin otsikoissa liaten presidentinkanslian julkisuuskuvaa. Woodwardin tärkeimmän sisäpiirissä olleen yhteyshenkilön ”Syvän kurkun” henkilöllisyys paljastui vasta vuosikymmeniä myöhemmin toukokuussa 2005, kun FBI:n entinen kakkosmies W. Mark Felt kertoi Vanity Fair -lehden haastattelussa olleensa Watergate-uutisten lähde, ja Bob Woodward vahvisti tiedon. Tietovuotajan henkilöllisyys olikin yksi lehdistön historian suurimpia arvoituksia.

8. tammikuuta 1973 murtomiehet joutuivat Liddyn ja Huntin kanssa tuomiolle. McCordia ja Liddyä lukuun ottamatta kaikki myönsivät syyllisyytensä, mutta jokainen tuomittiin osallisuudesta salaliittoon, murtautumisesta ja salakuuntelusta. CRP oli maksanut syyllisille, jotta nämä tunnustaisivat syyllisyytensä, mutteivät sanoisi mitään. Tämä suututti tuomari John Siricaa niin paljon, että hän antoi 30 vuoden vankeusrangaistukset, mutta vihjasi, että rangaistukset lyhenisivät, mikäli ryhmä olisi yhteistyöhaluisempi. McCord suostui ja kertoi CRP:n osallisuudesta murtoon ja murtomiesten lahjomiseen.

Watergaten yhteys presidentin uudelleenvalintakampanjan rahoituskomiteaan kasvatti rikoksen huomattavuutta sekä poliittisia panoksia merkittävästi. Sen sijaan, että tutkimukset olisivat päättyneet oikeudenkäynnin ja tuomion jälkeen, ne kasvoivat entistäkin laajemmiksi. Senaattori Sam Ervinin johtama komitea perustettiin tutkimaan Watergatea^[1], ja pian Valkoisen talon henkilökuntaa ryhdyttiin haastamaan todistajiksi oikeuteen.

30. huhtikuuta Nixonin oli pakko pyytää kahden vahvimman avustajansa, Haldemanin ja Ehrlichmanin, eroa. Molemmat joutuivat pian syytteeseen ja lopulta vankilaan. Hän erotti myös Valkoisen talon neuvonantajan John Deanin, joka oli juuri todistanut Senaatin edessä ja josta tulisi myöhemmin avaintodistaja Nixonia vastaan.

Samana päivänä Nixon nimesi Elliot Richardsonin uudeksi oikeusministeriksi ja antoi hänelle oikeuden nimetä erikoisneuvonantajan koko ajan paisuvalle Watergate-tutkinnalle. Jotta uuden neuvonantajan riippumattomuus säilyisi, hänet pidettäisiin erillään tavanomaisesta oikeusministeriön hierarkiasta. Richardson nimesi 18. toukokuuta tehtävään Archibald Coxin. Televisioitu Senaatin kuuleminen oli alkanut edellisenä päivänä.

Senaatin Watergate-komitean koko kesän 1973 jatkuneet kuulustelut näytettiin televisiossa, mikä oli poliittisesti tuhoisaa Nixonille. Dean oli tähtitodistaja, ja useat entiset virkamiehet antoivat raskauttavia todistuksia. Senaatin tutkijat saivat perjantaina 13. heinäkuuta tietoonsa ratkaisevan tärkeän asian: Alexander Butterfield paljasti, että Valkoiseen taloon asennettu nauhoitusjärjestelmä tallensi presidentin toimistossa automaattisesti kaiken. Nämä nauhoitukset todistaisivat, valehteliko Nixon vai Dean. Sekä Cox että Senaatti jättivät 23.7. haasteen, jossa nauhoja vaadittiin pikaisesti todistusaineistoksi.^[32]

Toukokuussa 1973 tuleva oikeusministeri Elliot L. Richardson oli nimittänyt professori Archibald Coxin jutun erikoissyyttäjäksi. Cox pyysi Nixonilta yhdeksän keskustelun nauhoituksia. Kun Nixon kieltäytyi luovuttamasta nauhoja, tuomari John Sirica antoi presidentille haasteen. Nixon vastasi, että "presidentti ei ole tuomioistuinten pakollisten prosessien alainen", ja presidentin lakimiehet vetosivat johtajan etuoikeuteen tai loukkaamattomuuteen, "executive privilege". Cox huomautti, että etuoikeudet on menetetty, jos keskusteluissa on ollut rikollista ainesta. Nixon valitti asiasta, mutta muutoksenhakutuomioistuin piti Sirican määräyksen voimassa.^[33]

Nixon yritti kiertää päätöksiä esittämällä 19.10. Coxille kompromissina, että nauhoituksista tehtäisiin kirjallinen versio. Senaattori John C. Stennis kuuntelisi nauhat ja selvittäisi, onko kirjallinen versio pätevä.^[34] Huonokuuloisena^[35] tunnettu Stennis kertoi myöhemmin, että hän ei olisi suostunut kuuntelemaan nauhoja.^[36]

Cox ei hyväksynyt Nixonin peliä. Vastavetona Nixon määräsi oikeusministeri Elliot Richardsonin erottamaan Coxin. Oikeusministeri kieltäytyi ja erosi välittömästi. Seuraavaksi Nixon pyysi apulaisoikeusministeri William Ruckelshausia erottamaan Coxin. Tämäkin kieltäytyi ja erosi. Kolmantena Nixon pyysi varaoikeuskansleri Robert Borkia tehtävään. Tämä totteli. Lehdistö antoi lauantain 20.10.1973 tapahtumille nimen "Saturday Night Massacre".^[34][37] Vaikka Borkin kollegat ovatkin puolustaneet hänen päätöstään, tapaus nosti valtavaa kritiikkiä ja varjosti Borkin loppuelämää.^[38]

Syytökset vallan väärinkäytöstä saivat Nixonin julistamaan 17. marraskuuta lehdistötilaisuudessa, että hän on ansainnut kaikki rahansa eikä ole koskaan estänyt oikeutta: ”En ole konna”.^[39]

Vaikka Nixon kieltäytyi luovuttamasta alkuperäisiä nauhoja, hän salli lukuisien muokattujen puhtaaksikirjoitettujen nauhojen julkaisemisen. Nämä vahvistivat pääpiirteissään Deanin version ja uusi skandaali oli jo odottamassa: tärkeä 18,5 minuutin mittainen osa eräästä nauhasta löydettiin päällenauhoitettuna. Nauha ei ollut koskaan päässyt Valkoisen talon ulkopuolelle, ja syy langetettiin Nixonin sihteerin Rose Mary Woodsin niskoille. Hän sanoi tuhonneensa nauhan vahingossa, koska oli painanut väärää nauhurin poljinta vastatessaan puhelimeen. Selitys oli hieman ontuva, sillä puhelimeen vastaaminen ja kyseisen polkimen painaminen vaati asentoa, joka olisi ollut voimistelijallekin hankala. Lisäksi hänen olisi pitänyt pysyä tässä asennossa koko 18 ja puolen minuutin ajan. Myöhemmät tutkimukset osoittivat, että kyseinen kohta oli poistettu useita kertoja, mahdollisesti jopa yhdeksään otteeseen.

Kiista nauhojen saatavuudesta meni aina Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen, jossa 24. heinäkuuta 1974 yksimielisesti todettiin Nixonin executive privilege pätemättömäksi ja määrättiin nauhat luovutettavaksi erikoissyyttäjä Leon Jaworskille. Nixon totteli määräystä ja luovutti nauhat 30. heinäkuuta.

1. maaliskuuta 1974 seitsemän presidentin entistä avustajaa – Haldeman, Ehrlichman, Mitchell, Colson, Gordon Strachan, Robert Mardian ja Kenneth Parkinson – oli saanut syytteen Watergate-tutkimusten hidastamisesta. Suuri valamiehistö nimesi myös Nixonin osalliseksi salaliittoon, mutta tätä ei kerrottu julkisuuteen. Dean, Magruder ja eräät muut henkilöt olivat jo myöntäneet syyllisyytensä.

Nixonin asema muuttui entistä hankalammaksi ja edustajainhuone aloitti viralliset tutkimukset, joiden tarkoituksena oli selvittää, oliko presidentti mahdollisesti syyllistynyt virkarikokseen. 27. heinäkuuta komitea päätyi suosittelemaan äänin 27–11 ensimmäisen virka­syytteen antamisesta presidentille rikostutkinnan estämisestä. 29. heinäkuuta suositeltiin toista syytettä vallan väärinkäytöstä ja 30. heinäkuuta annettiin kolmas suositus kongressin halveksunnasta.

Elokuussa julkaistiin uusi siihen asti piilossa pysynyt nauha, joka oli nauhoitettu 23. kesäkuuta 1972 – vain muutama päivä murron jälkeen. Nauhalla Nixon ja Haldeman suunnittelivat tutkimusten jarruttamista tekaistujen väitteiden avulla, joiden mukaan kansallinen turvallisuus olisi vaarassa. Tätä nauhaa kutsuttiin ”savuavaksi aseeksi”, ja viimeisetkin Nixonin puolestapuhujat hylkäsivät hänet. Kymmenen kongressin jäsentä ilmoitti äänestävänsä nyt viraltapanon puolesta, kun äänestys tulisi koko edustajainhuoneen sekä senaatin käsittelyyn.

Johtavat republikaanisenaattorit kertoivat Nixonille, että tämän tuomitsemiseen riittävä äänimäärä oli olemassa. Niinpä presidentti ilmoitti koko Yhdysvaltoihin televisioidussa lähetyksessä, että hän eroaa virastaan 9. elokuuta alkaen. Nixonia ei koskaan tuomittu ja virkarikosprosessi jäi myös kesken, sillä ero teki näistä oikeustoimista merkityksettömiä. Nixonin seuraajaksi tuli Gerald Ford, joka armahti 8. syyskuuta Nixonin kaikista rikoksista, jotka hän oli virkakautenaan mahdollisesti tehnyt. Nixon väitti kuolemaansa asti olevansa viaton, mutta armahduksen hyväksyminen viittasi monien silmissä aivan toiseen suuntaan.

Nixonin avustajista Dean myönsi syyllisyytensä ja vietti neljä kuukautta todistajansuojeluohjelmassa yhteistyöhaluisena todistajana. Colison myönsi syyllisyytensä Ellsbergin tapaukseen, jolloin häntä ja Strachania koskevat syytteet CRP:n toiminnan salaamisesta hylättiin. Loput viisi Watergate-seitsikosta joutuivat oikeuden eteen lokakuussa 1974, ja 1. tammikuuta 1975 kaikki – Parkinsonia lukuun ottamatta – todettiin syyllisiksi. Valitustuomioistuin myönsi Mardianille uuden oikeudenkäynnin 1976, ja kaikki häntä koskevat syytteet sittemmin hylättiin. Haldeman, Ehrlichman ja Mitchell käyttivät hyväkseen kaikki juridiset valitusmahdollisuutensa. Lopulta Ehrlichman myöntyi vankilatuomioonsa vuonna 1976 ja loput kaksi syytettyä tekivät samoin vuonna 1977.

Watergaten vaikutukset eivät päättyneet Nixonin eroon ja muutaman avustajan vangitsemiseen. Skandaali johti epäsuorasti uusien lakien säätämiseen, jotka muuttivat kampanjoiden rahoitustapoja. Lisäksi se oli tärkeä vaikuttava tekijä säädettäessä tiedonvapauslakia ja hallituksen työntekijöiden rahoitusseurantaa koskevia lakeja.

Watergate oli avain uuteen aikakauteen, jossa joukkotiedotusvälineet alkoivat kertoa entistä aggressiivisemmin poliitikkojen tekemisistä. Tämän lisäksi toimittajista tuli entistä kyynisempiä politiikan suhteen. Uudet toimittajat pyrkivät hakemaan entistä hanakammin uusia skandaaleja siinä toivossa, että heistä voisi tulla seuraava Woodward tai Bernstein.

Skandaalin poliittiset ja journalistiset vaikutukset myöhempään kehitykseen ovat olleet merkittävät. Monet suuremmat skandaalit ovat sittemmin saaneet peräänsä gate-liitteen – myös Yhdysvaltojen ulkopuolella. Esimerkkeinä voidaan mainita muun muassa Whitewatergate, Contra-/Irangate ja Climategate. Suomessa pääministeri Jäätteenmäen eroon johtanutta tietovuotoa keväällä 2003 on kutsuttu Irakgateksi.

• Johnson, KC: Watergate. Brooklynin yliopisto. Arkistoitu
• Streichler, Stuart: Watergate’s Ironic Legacy. Boston Review, 16.6.2022, Arkistoitu

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Watergate-skandaali Wikimedia Commonsissa

• How the Watergate scandal changed Washington (mukana kirjan Watergate: A New History tekijä Garrett Graffin): 12.6.2022; Youtube – CBS; 8min 43s.
• McCrystal, Cal ym.: Watergate: raportti tapahtumista ja niiden taustasta. Suomennos: Häilä, Arto & Karkkolainen, Heikki & Vitikka, Jaakko. Jälkisanat Okker, Jaakko. Helsinki-Tapiola. Weilin+Göös, 1974. ISBN 951-35-1091-3 (nid.), ISBN 951-35-1092-1 (sid.).
• Watergate-skandaali Ylen elävässä arkistossa