Tyyppi VII

Tyyppi VII suunniteltiin 1933–1934.^[1][2]

Ensimmäisen sarjan veneitä, Tyyppiä VIIA rakennettiin kymmenen. Näistä kuusi rakensi AG Weser Bremenissä ja neljä Friedrich Krupp Germaniawerft AG Kielissä. Veneet valmistuivat pääasiassa vuoden 1936 aikana ja viimeinen keväällä 1937.

Veneen pituus on 64,5 metriä ja uppouma 626 tonnia pinta-ajossa ja 745 sukelluksissa. Moottoreina on kaksi MAN AG:n kuusisylinteristä dieselmoottoria jota tuottavat yhteensä 2310 hevosvoimaa. Sukelluksessa vene kulkee kahden sähkömoottorin avulla, jotka tuottavat korkeintaan 750 hevosvoiman tehon. Pinnalla alus saavuttaa 17 solmun nopeuden ja sukelluksissa 8 solmua korkeintaan tunnin ajan.

Miehistöön kuuluu 42–46 miestä. Pääaseistuksena on 4 torpedoputkea edessä ja yksi takana. Torpedoja alukseen mahtuu 11 kappaletta. Torpedoista osa voidaan korvata merimiinoilla. TMA-tyyppisiä miinoja alukseen mahtuu korkeintaan 22 tai TMB-tyyppisiä 33.

Aluksen kannella 8,8 cm L/45 -tykki, johon aluksen mahtuu 220 kranaattia.

Lisäksi aluksessa on ilmatorjunta-aseistus. Aluksi yksi 20 mm tykki, myöhemmin 37 mm ja 2 x 20 mm tykit. Tyypin VIIA ongelmana oli lyhyt toimintamatka, 5 400 merimailia 10 solmun nopeudella pinta-ajossa.

Ensimmäisen sarjan lyhyen toimintamatkan korjaamiseksi seuraavaan tyyppiin, VIIB, lisättiin ulkoinen satulanmuotoinen polttoainetankki rungon ulkopuolelle, johon mahtui 33 tonnia polttoainetta. Tämä lisäsi toimintamatkaa 2 500 merimailia. Lisäksi veneeseen tehtiin tilaa kolmelle lisätorpedolle.

Osassa veneitä käytettiin jo VIIA-sarjassa käytettyä MAN:in moottoreita. Osassa veneitä oli hieman tehokkaampi Germaniawerftin moottori. Myös sähkömoottorina saatoi olla AEG:n moottori Brown, Boveri & Cien valmistaman sijaan. Tärkein muutos oli kahden peräsimen asentaminen, mikä lisäsi veneen ketteryyttä.

Näitä veneitä rakennettiin 24 kappaletta vuosina 1936–1940 Kruppin Germaniawerftillä Kielissä, Bremer Vulkan-Vegesacker Werftillä Bremen-Vegesackissa ja Flender Werke AG, Lyypekissä.^[3]

Tyyppi VIIC oli modifioitu malli tyyppi VIIB:stä. Aluksissa oli käytännössä sama moottori ja vastaavat tehot, mutta VIIC oli hieman suurempi ja painavampi, mikä teki siitä edeltäjäänsä hitaamman. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta veneet oli varustettu viidellä torpedoputkella (neljä eteen ja yksi taakse suunnattu).

VIIC oli Saksan sukellusvenelaivaston työhevonen vuodesta 1940 lähtien ja pysyikin tuotannossa koko sodan ajan. Tyyppiä rakennettiin sodan aikana 568 kappaletta. Ensimmäinen tyypin vene oli U-69, joka laskettiin vesille Kielissä loppuvuodesta 1939. VIIC oli tehokas sotakone, jota käytettiinkin menestyksekkäästi lähes kaikilla sotanäyttämöillä. Pian sen käyttöönoton jälkeen Saksa kuitenkin menetti yliotteen sukellusvenesodassa liittoutuneille.

Suurin osa VIIC-veneistä oli varustettu kahdella ahdetulla Germaniawerftin 6-sylinterisellä 4-tahtisella dieselmoottorilla (M6V 40/46), jotka tuottivat 2800–3200 hevosvoiman tehon kierrosnopeudella 470–490 rpm.

Sukellettaessa käytetyissä sähkömoottoreissa eri yksilöt erosivat enemmän toisistaan. Aikaisemmat mallit käyttivät kahta AEG GU 460/8-276 sähkömoottoria, joka oli ollut käytössä myös edellisessä VIIB:ssä. Moottorit tuottivat 750 hevosvoiman tehon 296 minuuttikierroksella. Uudemmissa veneissä käytettiin kahta BBC (Brown Boveri & Co) GG UB 720/8, kahta GL (Garbe Lahmeyer) RP 137/c tai kahta SSW (Siemens-Schuckert-Werke) GU 343/38-8 sähkömoottoria, joiden kaikkien suorituskyky oli lähellä AEG:n moottoreita.

Yksi tunnetuimmista VIIC-tyypin veneistä on U-96, joka esiintyy elokuvassa Das Boot. U-581:n hylky löytyi 2017 Azoreilta. ^[4]

Neljä tyypin VIIC sukellusvenettä (U-441, U-256, U-621, sekä U-951) muutettiin ilmatorjuntaveneiksi suojaamaan Ranskan Atlantin tukikohdista lähteviä ja palaavia sukellusveneitä. Myös kolmea muuta venettä alettiin muuttaa ilmatorjuntaveneiksi, mutta ne palautettiin myöhemmin takaisin alkuperäiseen asuunsa.

Modifioidut veneet otettiin käyttöön kesällä 1943 nimillä U-flak 1–4. Ne oli varustettu kahdella 20 mm neliputkisella ilmatorjuntatykillä sekä 37 mm automaattitykillä. Myös 86 mm ilmatorjuntaohjuksia kokeiltiin, mutta ne eivät osoittautuneet toimivaksi ratkaisuksi. Myöhemmin veneisiin lisättiin kaksi 20 mm yksiputkista tykkiä. Ilmatorjuntaveneet kykenivät kuljettamaan ainoastaan viittä valmiiksi putkiinsa ladattua torpedoa ja niiden toimintasäde rajoittui Biskajanlahdelle.

Marraskuussa 1943 – puoli vuotta kokeilun aloittamisesta – kaikki ilmatorjuntaveneet oli muutettu takaisin tavallisiksi sukellusveneiksi. Ne pudottivat yhteensä ainoastaan neljä lentokonetta.

VIIC/41 kehitettiin suoraan VIIC:stä. Siinä on vastaava aseistus sekä suorituskyky. Ainoana erona on vahvempi painerunko, joka mahdollistaa sukeltamisen syvemmälle. Veneiden tekniikka oli kevyempi, jolla tasapainotettiin rungon lisäpainoa. Itse asiassa VIIC/41 on hieman edeltäjäänsä kevyempi.

Tyyppiä valmistettiin 91 kappaletta, joista U-995 on esillä Laboessa, Kielin pohjoispuolella. Se on ainoa jäljellä oleva tyypin VII sukellusvene maailmassa.

Tyyppi VIIC/42 suunniteltiin vuosina 1942–1943 korvaamaan ikääntyvää VIIC:tä. Siinä oli huomattavasti paksumpi painerunko, joka olisi mahdollistanut sukeltamisen kaksi kertaa syvemmälle kuin edeltäjänsä. Ulkomuodoiltaan alus muistutti VIIC/41:tä.

Veneitä tilattiin 164 kappaletta, joista muutama ehdittiin laskea vesille, mutta syyskuussa 1943 tilaukset peruttiin ja resurssit keskitettiin tulevaan tyyppi XXI:een. Yhtään tyypin VIIC/42 venettä ei valmistunut.^[5]

VIIC (Suluissa VIIC/41)

• Pituus: 67,10 m
• Leveys: 6,20 m
• Korkeus: 9,60 m
• Syväys: 4,74 m
• Uppouma pinnalla/sukelluksissa: 769/871 tonnia
• Nopeus pinnalla/sukelluksissa: 17,7/7,6 solmua
• Toimintamatka pinnalla/sukelluksissa: 8200 (8500)/80 merimailia
• Tehot pinnalla/sukelluksissa: 2800–3200/750 hv
• Maksimisyvyys: 230 (250)m
• Miehistö: 44–52

• Torpedoja: 14 kpl, neljä putkea eteen, yksi taakse.
• Miinoja: 26 kpl
• Tykki: C35 88 mm/L45, 220 ammusta
• Ilmatorjunta: useita, esimerkiksi 20 mm it-tykki, 37 mm it-tykki.

• Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1922-1946. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1987. ISBN 0-85177-146-7 (englanniksi)
• Bagnasco, Erminio: Submarines of World War Two. Lontoo, Englanti: Arms and Armour Press, 1977. ISBN 0-85368-331-X (englanniksi)