Siirtoväki

Siirtoväki tarkoittaa Suomen Neuvostoliitolle toisen maailmansodan seurauksena luovuttamilta alueilta eli talvisodan jälkeen luovutetusta Karjalasta, Kuusamon ja Sallan silloisista itäosista ja Petsamon Kalastajasaarennon luoteisosasta, jatkosodan jälkeen samoilta alueilta sekä koko Petsamosta ja Porkkalan vuokra-alueelta, vuonna 1947 Jäniskosken–Niskakosken alueelta evakuoituja henkilöitä, evakkoja, jotka viimeistään jatkosodan päätyttyä oli ryhdyttävä asuttamaan pysyvästi Suomen uuden rajan sisäpuolelle. Evakuoiduista suurin osa oli karjalaisia. Siirtoväkeä oli noin 420 000 henkeä^[1] eli 12 prosenttia Suomen silloisesta väkiluvusta.^[2] Karjalan liitto uutisoi vuonna 2024, että vuodesta 2025 alkaen vietetään evakkojen liputuspäivää 20. huhtikuuta eli liiton perustamispäivänä.^[3]

Suomen siirtoväki on maailman miljoonien karkotettujen ja pakolaisten joukossa siinä mielessä erityisasemassa, että se on koko ajan säilyttänyt täydet kansalaisoikeutensa ja sen hyväksi on harjoitettu paljon siirtoväkipolitiikkaa. Siirtoväkeä varten tehdyt erityisjärjestelyt koskivat ensisijaisesti maataloussiirtoväkeä. Myös muille siirtoväkeen kuuluville myönnettiin etuuksia asunnon hankkimisen helpotukseksi säännöstelynalaisista huoneistoista. Toisaalta kaikki luovutetuilla alueilla siihen asti asuneet Suomen kansalaiset olivat velvollisia kuulumaan siirtoväkeen ja siten muuttamaan Suomen jäljelle jääneelle alueelle, koska heidän evakuointinsa kuten evakuoinnit yleensäkin oli pakkotoimi.^lähde?

Siirtoväkijärjestelyissä otettiin pääperiaatteeksi, että muut suomalaiset luovuttavat osan omaisuudestaan siirtoväen asuttamista varten. Vuosien 1942 ja 1945 omaisuudenluovutuslaeilla ei saatu riittävää tuottoa, joten päädyttiin hankkimaan varoja verotuksella. Vuoden 1940 korvauslaki jäi panematta toimeen. Vuoden 1942 niin sanottu ensimmäinen korvauslaki rakentui sen toivon varaan, että Suomi saisi luovutetut alueet pysyvästi takaisin, joten vuonna 1945 säädettiin toinen korvauslaki. Maataloussiirtoväki pyrittiin asuttamaan Helsingistä ja Jyväskylästä katsoen suunnilleen samaan järjestykseen kuin se oli alueluovutukseen asti asunut Viipurista ja Sortavalasta katsoen^{[4]lähde tarkemmin?}. Muun siirtoväen sijoittumiseen vaikuttivat muun muassa sellaiset tilanteet, joissa esimerkiksi tehtaan johtaja lupasi, että työntekijät saavat uudelta tehdaspaikkakunnalta työpaikan, jos sitä tahtoisivat ja muuttaisivat työnantajan uudelle paikkakunnalle^lähde?.

Keväällä 1946 siirtoväki marssi eduskuntatalolle ja presidentinlinnan edustalle, ja karjalaisten edustajat kävivät neuvotteluja eduskuntaryhmien kanssa siirtoväkeä koskeneiden ongelmien ratkaisemisesta.^[5] Suhtautuminen karjalaiseen siirtoväkeen muualla Suomessa oli aihetta tutkineen filosofian tohtori Heli Kanasen mukaan karumpaa kuin jälkeenpäin on yleisesti haluttu muistaa. Sotien aikana tuli täytenä yllätyksenä, että paikkakunnalle ilmestyi äkkiä suurin joukoin vierasta murretta tai kokonaan outoa kieltä, karjalaa, puhuvaa väkeä, jolla oli oudot tavat ja jotka sotkivat paikkakunnan totuttua järjestystä. Pika-asutus- ja maanhankintalakien nojalla siirtoväelle otettiin maata elämiseen, minkä jotkut maata luovuttamaan joutuneet kokivat jopa varastamiseksi. Torjuva suhtautuminen johtui uusien tulijoiden vieroksumisen ohella myös siitä, että myös sodan tuhoilta säästyneillä alueilla oli kaikesta pulaa, eikä omasta vähästä oltu halukkaita luovuttamaan muille. Täysin luterilaisilla alueilla suhtauduttiin erityisen kylmästi ortodokseihin. Erityisen vaikeaa sopeutuminen näyttää olleen Vaasan läänissä, josta muutti vuoteen 1949 mennessä pois lähes 80 000 karjalaista. Vuosien kuluessa siirtoväen ja alkuperäisväestön suhteet kuitenkin paranivat ja alkuvaiheen epäluuloinen ilmapiiri jopa haluttiin unohtaa puolin ja toisin.^[6]