Sergio Leone

Sergio Leone syntyi Roomassa. Hänen isänsä Vincenzo Leone (ohjaajanimi: Roberto Roberti) oli elokuvataiteen uranuurtajia ja äiti Francesca Bertini näyttelijä. Poika aloitti isänsä vaatimuksesta lakiopinnot, mutta toimi sen lisäksi myös elokuva-alalla. Samalla kun 18-vuotias Leone aloitti lakiopinnot, hän aloitti myös työskentelynsä elokuva-alalla. Muutaman elokuvan jälkeen (muun muassa Vittorio De Sican Polkupyörävaras) lakimiesura sai jäädä ja Leone keskittyi kokopäiväisesti elokuviin.^[3]

1950-luvulla Leone toimi apulaisohjaajana Cinecittàlla – muun muassa Hollywood-spektaakkeleissa Quo Vadis? (1951), Ben-Hur (1959) ja Sodoma ja Gomorra (1962). Ensimmäisen kerran hän pääsi ohjaamaan elokuvassa Pompeijin viimeiset päivät, kun sen ohjaaja Mario Bonnard sairastui. Alkuteksteihin hän sai nimensä vasta seuraavassa Taistelu Rhodoksesta -elokuvassa (1961).^[3]

Sopivan aiheen seuraavaan elokuvaansa Leone löysi vasta pari vuotta myöhemmin: Akira Kurosawan Yojimbo – onnensoturi (1961). Leone muokkasi sen pienen budjetin lännenelokuvaksi, joka kuvattaisiin Espanjassa. Elokuvan pääosaan Leone palkkasi tuntemattoman – ja halvan – yhdysvaltalaisen televisionäyttelijän,^[3] Lännen tiessä näytelleen Clint Eastwoodin^[4]. Musiikin elokuvaan teki Leonen entinen koulutoveri Ennio Morricone. Kourallinen dollareita (1964) muodostui jättimenestykseksi, joka muokkasi uudelleen totuttuja lännenelokuvan myyttejä. Yhtä käänteentekeviä olivat sen laajakangaskuvaus ja Morriconen musiikki. Kourallinen dollareita oli ensimmäinen merkittävä spagetti- eli italowestern, ja sitä matkittiin ahkerasti.^[3]

Kourallisen dollareita Yhdysvaltojen ensi-ilta siirtyi tekijänoikeusongelmien takia, mutta Euroopassa elokuva menestyi niin hyvin, että Leonea taivuteltiin tekemään siihen jatko-osa. Seuraavana vuonna valmistunut Vain muutaman dollarin tähden (1965) oli laajempi, pidempi ja yhtä väkivaltainen kuin edeltäjänsäkin. Eastwood ja Morricone olivat jälleen mukana, ja elokuva rikkoi yleisöennätyksiä Italiassa.^[3]

Dollaritrilogian nimen jälkikäteen saanutta sarjaa täydensi Hyvät, pahat ja rumat (1966). Pääosissa olivat elokuvan nimen mukaisessa järjestyksessä Clint Eastwood, Lee Van Cleef ja Eli Wallach. Edellisten osien tapaan musiikista vastasi Morricone ja elokuva oli jättimenestys.^[3] Sitä pidetään myös dollaritrilogian parhaana ja onnistuneimpana elokuvana.^[5]

Dollaritrilogia sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa 1967 ja 1968, ja sen ansiosta Eastwoodista tuli ykkösluokan tähti. Leone sen sijaan sai kriitikoilta vain halveksuntaa, sillä hänen katsottiin häpäisseen yhdysvaltalaisen lännenelokuvan. Elokuvasarjan vaikutus on kuitenkin nähtävissä muun muassa Sam Peckinpahin Hurjassa joukossa. Lisäksi Leone sai Paramountilta vapaat kädet seuraavan elokuvan tekoon.^[3]

Huuliharppukostajaa (1968) pidetään yhtenä western-genren merkkipaaluista.^[6] Se on mahtaviin mittasuhteisiin kasvava lännenelokuva, joka viittaa lukuisiin lännenelokuvan klassikoihin – muun muassa John Fordin lännenelokuvien klassisiin kuviin Monument Valleyssä.^[3] Kuten jo Hyvissä, pahoissa ja rumissa, Ennio Morriconen musiikki oli niin olennainen osa elokuvaa, että se oli jo samanarvoinen kuvan kanssa.^[7] Elokuva menestyi suhteellisen hyvin Euroopassa – Ranskassa se oli jopa yksi kaikkien aikojen suosituimmista elokuvista. Yhdysvalloissa se kuitenkin floppasi täydellisesti.^[3]

Leone oli jo päättänyt, että Huuliharppukostaja olisi hänen viimeinen lännenelokuvansa, mutta italowesternin politisoituminen 1960-luvun lopulla innosti hänet kirjoittamaan käsikirjoituksen elokuvaan Maahan, senkin hölmö!. Koska elokuvalle ei kuitenkaan löytynyt ohjaajaa, Leone suostui tekemään sen itse. Se ei menestynyt elokuvateattereissa. Tämän jälkeen Leone ei ohjannut elokuvia yli kymmeneen vuoteen. Hän kieltäytyi jopa Kummisedästä^[3].

Koko 1970-luvun Leone tuotti elokuvia. Vasta 1980-luvulla hän sai mahdollisuuden toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa gangsterieepoksesta Suuri gangsterisota (1984). Sen tarkoituksena oli olla gangsterielokuvalle sitä, mitä Huuliharppukostaja oli ollut lännenelokuvalle. Jopa elokuvien nimet viittasivat toisiinsa: Once Upon a Time in the West (’Olipa kerran lännessä’) ja Once Upon a Time in America (’Olipa kerran Amerikassa’). Siitä tuli Leonen pisin elokuva: 3 tuntia 49 minuuttia. Maailmanensi-illassa Cannesin elokuvajuhlilla se sai innostuneen vastaanoton.^[3] Huuliharppukostajan tapaan sitä pidetään Leonen mestariteoksena, mutta vain Leonen hyväksymänä täydellisenä versiona. Yhdysvalloissa se lyhennettiin kahteen ja puoleen tuntiin.^[8]

Suuren gangsterisodan jälkeen Leone alkoi suunnitella elokuvaa Leningradin piirityksestä. Hän ehti hankkia Neuvostoliiton tuen elokuvan tekoon. Hanke ei kuitenkaan toteutunut, sillä Leone kuoli huhtikuussa 1989^[3] sydänkohtaukseen. Hänet on haudattu Pratica di Maren hautausmaalle.

• Pompeijin viimeiset päivät (Gli ultimi giorni di Pompei, 1959) – kreditoimaton, viimeisteli ohjauksen Mario Bonnardin sairastuttua
• Taistelu Rhodoksesta (Il colosso di Rodi, 1961)
• Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964)
• Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più, 1965)
• Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966)
• Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West/C'era una volta il West, 1968)
• Maahan, senkin hölmö! (Giù la testa, 1971)
• Suuri gangsterisota (Once Upon a Time in America /C'era una volta in America, 1984)