Schlieffen-suunnitelma

Schlieffen-suunnitelman taustalla oli Saksan kenraalien pelko kahden rintaman sodasta Ranskaa ja Venäjää vastaan. Tilannetta oli alettu pohtia jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Saksan yleisesikunnan päällikkönä vuosina 1858–1888 toimineen Helmuth von Moltken alkuperäinen suunnitelma oli tällaisessa tilanteessa ensin pysytellä puolustuskannalla lännessä ja lyödä Venäjän armeija idässä ennen kuin joukot tuotaisiin länteen vastahyökkäystä varten. Hänen seuraajansa Alfred von Waldersee oli samalla kannalla. Virkaansa vuonna 1891 astunut Alfred von Schlieffen otti suunnitelmissaan kuitenkin täysin päinvastaisen kannan. Hän laski, että Venäjä tarvitsisi vähintään kuusi viikkoa suuren armeijansa mobilisoimiseen. Maan suuruus, huonot rautatiet ja byrokratia tekisivät välittömän mobilisoinnin mahdottomaksi. Tästä syystä hän piti parempana ajatuksena jättää itärintamalle mahdollisimman vähän joukkoja ja sijoittaa valtaosan länteen. Ranskaa vastaan ne hyökkäisivät puolueettoman Belgian kautta Ranskan puolustuslinnoitusten ohi. Hyökkäys kulkisi ensin länteen ja koukkaisi sitten etelään kohti Ranskan sydänaluetta valloittaen Pariisin ja lyöden siten Ranskan pois sodasta vain muutamassa viikossa. Ranskan kukistuttua joukot siirtyisivät itään, jossa venäläiset voitettaisiin suurella joukkojen keskityksellä.^[1]

Ennen jäämistään eläkkeelle vuonna 1905 von Schlieffen teki vielä muutoksia alkuperäiseen suunnitelmaansa. Saksalaisten hyökkäysjoukkojen pohjoinen siipi kulkisi Alankomaiden eteläosan kautta, jolloin ne välttäisivät Liègen ja Namurin linnoitukset Maasjoen laaksossa. Pohjoinen siipi tulisi sitten Ranskaan Lillen kaupungin lähellä ja jatkaisi länteen lähelle Englannin kanaalia, josta se jatkaisi etelään Pariisista länteen suojaten hyökkäyksen oikeaa siipeä ranskalaisten vastahyökkäykseltä. Hyökkäyksen onnistuessa saksalaiset olisivat vallanneet koko Luoteis-Ranskan, piirittäneet Ranskan armeijan pohjoisessa ja vallanneet Pariisin pakottaen Ranskan rauhaan.^[1]

Suunnitelman toteuttaminen vaati suuria joukkomääriä ylivoiman saavuttamiseksi ja esimerkiksi hyökkäyksen ohittamien belgialaisten linnoitusten vartioimiseksi. Schlieffen suunnitteli käyttävänsä noin seitsemän kahdeksasosaa hyökkäyksen joukoista oikealla ja keskimmäisellä hyökkäyksen siivellä, jolloin Saksan länsirajaa ranskalaisten hyökkäykseltä turvaamaan jäisi vain yksi kahdeksasosa joukoista. Schlieffenin seuraaja Helmuth von Moltke nuorempi noudatti myös tätä suunnitelmaa ja se pantiin täytäntöön ensimmäisen maailmansodan sytyttyä.^[1]

Ranskan suunnitelma Saksan-vastaiseen sotaan oli Suunnitelma XVII. Ranskan ylipäällikkö Joseph Joffre aikoi suunnitelman mukaisesti vallata sodan aluksi Elsass-Lothringenin, minkä jälkeen ranskalaiset hyökkäisivät pohjoiseen Reinin suuntaisesti ja katkaisisivat Belgiaan hyökänneiden saksalaisten yhteydet.^[2]

Joffre odotti saksalaisten hyökkäystä vasempaan sivustaansa, mutta arvioi saksalaisten hyökkäykseen Belgiaan olevan laajuudeltaan vain kolmasosan siitä, mitä se todellisuudessa oli. Hän ei myöskään arvioinut saksalaisten käyttävän reservejään vielä sodan alun taisteluissa. Näin Ranskan joukot oli ryhmitetty kohtaamaan huomattavasti todellista pienempi hyökkäys.^[2]

Schlieffen-suunnitelma toimi hyvin sodan alussa: hyökkäyksen ensimmäisinä päivinä saksalaiset tunkeutuivat Belgian suurten linnoitusten ohi ja työnsivät Belgian armeijan tieltään. Brittien ja ranskalaisten yritys pysäyttää hyökkäys epäonnistui jo pelkän alivoiman vuoksi. 23. elokuuta mennessä ympärysvaltojen koko vasen siipi vetäytyi, mutta vetäytyminen tehtiin järjestyksessä. 13 päivän ajan Saksan 1. ja 2. armeija eteni Ranskassa etelään ja kohti Pariisia. Tässä vaiheessa vaikutti siltä, että ranskalaisten vuoden 1870 tappio Saksan–Ranskan sodassa toistuisi. Vuonna 1870 Ranskan armeija oli kuitenkin jo lyöty, kun saksalaiset etenivät kohti Pariisia.^[2]

Usein väitetään virheellisesti, että Saksan sotaonnen kääntyminen olisi yleisesikunnan päällikön von Moltke nuoremman syytä, koska hän muutti alkuperäistä Schlieffen-suunnitelmaa. Alkuperäinen suunnitelma ei ollut alun alkaenkaan käyttökelpoinen. Saksan sotilaiden ruokahuolto olisi pettänyt, ellei hyökkäys olisi tapahtunut elonkorjuun aikaan. Tuhansittain kuormaeläimiä kuoli uupumukseen ja nääntymiseen. Pitkä hyökkäys länteen väsytti saksalaiset sotilaat ja venytti huoltoyhteydet katkeamispisteeseen. On epätodennäköistä, että Saksan hyökkäys olisi jatkunut suunnitelman mukaisesti itään, vaikka Marnen taistelu olisi voitettu ja Pariisi piiritetty.^[2]

Ranskan armeijaa ei ollut vielä voitettu, eikä sen vasenta sivustaa kierretty. Se piti asemansa länsirintaman eteläisellä ja keskiselle osuudella. Läntisellä osuudella (vasen siipi) ranskalaiset joukot vetäytyivät, mutta niitä ei ollut vielä lyöty taistelussa.^[2]

Schlieffen-suunnitelma oletti ranskalaisten joukkojen pysyvän alkuperäisillä sijoitusalueillaan. Joffre suhtautui saksalaisten etenemiseen Pariisia kohti kylmäpäisesti ja asianmukaisesti: hän pysäytti oman hyökkäyksensä idässä, jätti rintamalle puolustukseen riittävät joukot ja siirsi suuren osan armeijastaan Pariisiin. Tämä muutti strategisen tilanteen Pariisin ympäristössä. Ranskalaisten hyökkäys kaupungin itäpuolelle edenneiden saksalaisten sivustaan pakotti saksalaiset kääntämään rintamansa kohti Pariisia. Samalla aikaisemmin vetäytyneet ranskalaiset joukot tekivät vastahyökkäyksen. Saksan 1. ja 2. armeijan väliin muodostui aukko, johon ranskalaiset ja britit suuntasivat uuden hyökkäyksen. Saksalaisilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin vetäytyä ja järjestäytyä uudelleen. Näin Schlieffen-suunnitelman pilvilinnat romahtivat.^[2]

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Schlieffen-suunnitelma Wikimedia Commonsissa

• "Jollemme voita nopeasti, niin me häviämme". Kuinka "Ranskan Cannaesta" tuli "Marnen ihme". Kuinka saksalaisen voimaneron v. Schlieffenin sotasuunnitelma murtui Pariisin porteilla, Hakkapeliitta, 18.09.1934, nro 38, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot