Pimiö

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Pimiö (valokuvalaboratorio) on tila, jota käytetään valokuvien kehitykseen. Pimiössä voidaan käsitellä filmejä tai valokuvapaperia niin, etteivät ne valotu tarkoituksettomasti. Pimiöitä on käytetty jo 1800-luvun loppupuolelta.

Pimiön voi harrastelija rakentaa kotonaan tilaan, jonka saa täysin pimennettyä. Yksinkertaista kuvien vedostamista varten pimiön varustukseen tarvitaan muun muassa suurennuskone, alan liikkeestä hankittava suojavalo, valokuvapaperia, altaat sekä kemikaalit (kehite ja kiinnite). Filmin kehittämistä varten riittää, että sen saa täysin pimeässä laitettua kehityspurkkiin; loput voi hoitaa huoneenvalossa.

Pimiössä voidaan kehittää mustavalko- tai värivalokuvia. Kun filmi on valotettu, se on ensin kehitettävä. Filmi kierretään spiraalille, joka laitetaan valotiiviiseen tankkiin. Tankista voi vaihtaa kemikaalit prosessin aikana. Mustavalkofilmin kehitysprosessin eri vaiheet ovat kehitys, keskeytys (huuhtelu), kiinnitys, loppuhuuhtelu ja kuivaus. Kun filmi on kehitetty, voidaan siitä vedostaa kuvia. Mustavalkopaperin kehitysprosessin ensimmäiseen vedostukseen valmiilta negatiivilta sisältyy neljä vaihetta: valokuvauspaperin valotus negatiivin projisoivalla suurennuskojeella ja paperin kemiallinen käsittely kolmessa nesteessä: kehite, keskeyte (tai vain huuhtelu) ja kiinnite. Värifilmeille ja -papereille nämä prosessit ovat erilaiset.

Pankromaattisia mustavalkofilmejä täytyy käsitellä ennen kehitysprosessia täysin pimeässä (poikkeuksena niin kutsuttu päivänvalotankki), mutta ortokromaattisten filmien ja valokuvapapereiden kanssa voidaan käyttää suojavaloa helpottamaan työskentelyä. Ortokromaattiset filmit ja mustavalkopaperit eivät ole punaiselle valolle herkkiä, joten suojavalo on usein elokuvistakin tuttu punainen, mutta se voi olla muunkin värinen nykyisillä papereilla. Värikuvat valotetaan useimmiten pimeässä, sillä paperi on kaikille spektrin väreille sensitiivinen, lukuun ottamatta jyrkkää pudotusta herkkyydessä noin 590 nm:n kohdalla. Niinpä värivedostuksessa voidaan käyttää erityistä suojavaloa, joka hohtaa himmeästi hyvin kapealla alueella juuri 590 nm:n aallonpituudella. Pienen totuttelun jälkeen työskentely sujuu tässäkin valaistuksessa.

Värivalokuvauksen suosio ja toisaalta kameraseuroissa kiertäneet paikkansapitämättömät huhut^selvennä sen kehitysprosessin monimutkaisuudesta laskivat 1980- ja 1990-luvuilla pimiötyöskentelyn suosiota valokuvauksen harrastajien keskuudessa. Myöhemmin nopeasti yleistyneen digitaalisen valokuvauksen myötä pimiöt ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi, sillä nykyisin filmikuvat useimmiten skannataan ja sitten tulostetaan tai teetetään vedokset ammattilaboratorioissa.