Paistunturin erämaa

Paistunturin erämaa on Suomen erämaa-alueista neljänneksi suurin ollen pinta-alaltaan noin 157 000 hehtaaria. Yhdessä sen sisään jäävän Kevon luonnonpuiston sekä niihin liitoksissa olevien soidensuojelualueiden kanssa luonnontilainen kokonaisuus on laajuudeltaan lähes 238 000 hehtaaria.^[6] Pohjois-Lapin luoteisperukassa sijaitsevaa erämaata rajaa sen pohjois- ja länsipuolella oleva Tenojokilaakso. Idässä sen ja Kaldoaivin erämaa-alueen väliin jää Valtatie 4, ja etelässä puolestaan kantatie 92 (Karigasniementie), jonka eteläpuolella koskematon luonto jatkuu Muotkatunturin erämaana.^[7][3]

Suurelta osin puuton ja loiva tunturiylänkö hallitsee erämaan keski- ja pohjoisosia. Alueen korkein huippu Gáimmoivi yltää 619 metrin korkeuteen merenpinnan tasosta. 641-metrinen Guivi, joka on Paistuntureiden korkein huippu, sijaitsee kuitenkin Kevon luonnonpuiston puolella. Paistunturin erämaan lounaisosassa ympäristöstään hyvin erottuu puolestaan Ailikas-tunturi. Syvät jokilaaksot halkovat tunturimaisemaa.^[8]

Pääosa prekambrisesta kallioperästä kuuluu Lapin granuliittivyöhykkeeseen, joka kulkee luoteesta Norjan puolelta Leavvajohkan kompleksina jatkuen Paistunturin erämaan halki Inarijärven eteläosiin ja edelleen itään Venäjälle. Erämaan keski- ja itäosien maaperässä on lisäksi suurikokoisia graniittigneissikaistaleita, ja lisäksi merkittävä osa graniittigneissikallioperästä sijaitsee Kevon luonnonpuiston puolella. Graniittigneissin joukossa on magmojen synnyttämiä syväkiviä.^[9] Maaperän synty ajoittuu kvartäärikauteen, jonka alussa noin kaksi miljoonaa vuotta sitten maapallon ilmasto viileni. Suomi peittyi useita kertoja mannerjäätikön alle, ja suli välissä olevien lämpimämpien interglasiaalikausien aikana. Pohjois-Suomi sijaitsi jääkauden loppuvaiheen jäätiköitymisalueen keskiosassa, ja Paistuntureiden kohdalla mannerjäätikkö virtasi etelälounaasta pohjoiskoilliseen. Noin 10 700 vuotta sitten sulavan jäätikön reuna vetäytyi etelälounaaseen, eikä reuna ollut vaihtelevista pinnanmuodoista johtuen yhtenäinen. Tuohon aikaan korkeimmat huiput, kuten Guivi ja Gáimmoaivi olivat nunatakkeja eli jäätikön läpi työntyneitä paljaita kalliosaarekkeita. Ohentunut jäätikkö keskittyi laaksoihin, joihin muodostui jopa kilometrien mittaisia pohjoiskoilliseen hitaasti kurkottaneita jäätikkövirtoja. Merkittäviä jäävirtoja sijaitsi varsinkin Kevojoen, Cuovžájohkan ja Utsjoen laaksoissa. Jäätiköt kuluttivat laaksoista pyöreitä ruuhilaaksoja. Viimeiset pienet jäätiköt sijaitsivat syvien ja varjoisien kurujen pohjilla.^[10]

Jääkaudella tai sen jälkeen syntyneessä maaperässä on sekä kivennäismaalajeja että eloperäistä maa-ainesta. Moreeni, sora ja hiekka ovat enimmäkseen mannerjäätikön kuluttavan ja kerrostavan voiman seurauksena syntyneitä kivennäismaalajeja, mutta niiden syntymiseen ovat vaikuttaneet myös kallioperän rapautuminen, virtaava vesi ja tuuli. Turve on jääkauden jälkeisenä aikana erämaahan syntynyttä eloperäistä maa-ainesta. Alueelta löytyy myös pohjavettä.^[10]

Keski- ja pohjoisosan tunturiylänkö on lähes puutonta aluetta, mutta rehevämpää kasvillisuutta löytyy etenkin alueen länsi- ja pohjoispuolta rajaava Tenojokilaakso. Jokilaaksojen rinteitä peittävät tunturikoivikot. Erämaassa tavataan tyypillisiä tunturi- ja suolajeja, kuten tunturiylänköjen vaivaispajuja, kurjenkanervoja ja uuvanoita sekä suoalueiden vaivaiskoivuja, variksenmarjaa ja hillaa. Soiden rimmissä tavataan tyypillisesti aapasaraa ja jouhisaraa.^[8] Erämaassa kasvaa niin sanottuja kansainvälisiä vastuulajeja, joiden koko Euroopan kannasta vähintään 20 prosenttia on arvioitu sijaitsevan Suomessa. Erämaassa tavattavia tällaisia lajeja ovat esimerkiksi pohjannoidanlukko, velttosara ja lapinleinikki.^[11] Tundrasara ja lapinleinikki on määritelty Natura 2000 -kohteen suojeltaviksi kasvilajeiksi.^[12][5]

Ihmistoiminta ei ole vaikuttanut erämaan kasvilajistoon kovinkaan paljoa, ja muutokset ovat rajautuneet melko pienille alueille, joista selvimpiä esimerkkejä ovat poroerotuspaikat ja porokämppien lähiympäristöt. Osa alkuperäislajeista on hyötynyt ihmisen maastoon jättämistä jäljistä. Kulkureittien varrella tyypillinen kasvi on polkusara. Tulokaslajeja ovat esimerkiksi nurmilauha, punanata, pohjannurmikka, niittysuolaheinä sekä heinätähtimö ja pihatähtimö.^[13]

Tunturialueen eläimistö on monipuolista ja tunturiluonnolle tyypillistä, jossa lajien kantamäärät ailahtelevat suuresti vuosittain. Vaihtelusta esimerkkinä toimivat myyrät ja sopulit sekä niitä syövät petoeläimet. Kantojen määrät vuorottelevat sykleissä, joissa kantojen nousut, huiput ja romahtelut seuraavat toisiaan. Paistunturin erämaassa tavataan silloin tällöin harvinaiseksi käynyttä naalia, jonka vanhana pesintäalueena erämaa tunnetaankin. Tunturikoivikoissa ja jokivarsissa elävä riekko on melko näkyvä erämaan lintu, ja sitä tavataankin alueella kaikkina vuodenaikoina. Kapustarinta elelee erämaan tuntureilla ja soilla. Haukkojen heimoon kuuluva päiväpetolintu piekana metsästää erityisesti sopuleita ja myyriä, mutta myös muita pieniä eläimiä.^[8] Natura 2000 -alueen suojelun perusteena olevia eläinlajeja ovat ruijannokiperhonen, naali, ahma ja saukko.^[12][5]

Tuntureilla on laajoja alueita, joita luonnehtivat täysin lehdettömät kuolleet koivikot. Koivujen joukkokuoleman on aiheuttanut tunturimittari-perhonen, jonka toukat syövät puiden lehtiä.^[14] Koivujen hävittyä tilalle on jäänyt enenevissä määrin tunturipaljakkaa. Tähän on vaikuttanut erityisen paljon vuosien 1964 ja 1966 välillä tapahtunut tunturimittarien massaesiintymä, jonka vuoksi tuhoja syntyi Ylä-Lapissa noin 500 000 hehtaarin kokoiselle alueelle. Vielä vuonna 1998 tuhoalueen laajuudeksi katsottiin 235 400 hehtaaria, jossa määritelmällisesti vähintään puolet puustosta oli kuollutta. Tuhoalueesta Utsjoella sijaitsi 101 500 hehtaaria, joka oli 62 % koko kunnan 164 000 hehtaarin koivikkopinta-alasta.^[15]

Erämaa kuuluu kokonaisuudessaan saamelaisten kotiseutualueeseen. Virkistyskäytön lisäksi paikkakuntalaiset luontaiselinkeinojen harjoittajat harjoittavat alueella etenkin poronhoitoa, metsästystä, kalastusta sekä hillastusta. Poronhoitoalueet jakautuvat pääosin Paistunturin, Muddusjärven, Kaldoaivin ja Muotkatunturin paliskunnille. Paikalliset pyytävät alueella paitsi hirviä, myös erityisesti riekkoja käyttämällä myös vanhan perinteen mukaisia ansoja. Ulkopaikkakuntalaiset virkistysmetsästäjät vierailevat erämaassa syysaikana ja kevättalvella.^[6][14]

Retkeily on painottunut varsinaisen erämaa-alueen ulkopuolelle, sillä useimmat reitit vievät Kevon luonnonpuistoon – joskin kulkien osittain Paistunturin erämaan kautta. Merkittyjen reittien vähyyden vuoksi kulkua erämaassa tapahtuu pitkälti reittien ulkopuolella, eikä Metsähallitus ole suunnitellut reittien merkittäviä lisäyksiä. Lähellä Utsjokea sijaitseva Kuoppilasjärvi on suosittu retkeilykohde, ja se sijaitseekin osittain erämaa-alueen sisäpuolella.^[6]

• Paistunturin erämaa-alueen ja siihen liittyvien soidensuojelualueiden hoito- ja käyttösuunnitelma (pdf) 20.12.2010. Metsähallitus. Viitattu 30.9.2021.

• Paistunturin erämaa-alueen ja Kevon luonnonpuiston luonto, käyttö ja paikannimistö (pdf) 15.12.2006. Metsähallitus. Viitattu 30.9.2021.