Monte Cassinon taistelu

Liittoutuneet avasivat uuden rintaman Eurooppaan kesällä 1943 noustessaan maihin Sisiliassa (operaatio Husky). Kahden liittoutuneiden Italian joukkojen komentajan kenraali Harold Alexanderin johtaman armeijan maihinnousu Italian mantereelle syyskuussa 1943 aloitti liittoutuneiden etenemisen pohjoiseen kahtena kummallakin puolella Italian jakavaa vuoristoa etenevänä osastona. Länsipuolella eteni Napolista marssinsa aloittanut kenraaliluutnantti Mark W. Clarkin komentama Yhdysvaltain 5. armeija ja itäpuolella Adrianmeren rannikolla kenraali Bernard Montgomeryn brittiläinen 8. armeija.

Vaikea maasto, sateet ja akselivaltojen joukkojen kova vastarinta hidastivat 5. armeijan etenemistä. Saksalaisten valmistellut viivytysasemat aiheuttivat eteneville joukoille runsaasti tappioita ja mahdollistivat puolustusasemien rakentamisen taaemmas Rooman eteläpuolelle. Liittoutuneiden suunnitelma Rooman valtaamisesta lokakuuhun mennessä osoittautuivat liian optimistiseksi.

Itäpuolella etenevät brittijoukot mursivat saksalaisten puolustuksen, ja joukot valtasivat Ortonan. Etenemisen vuoristossa kuitenkin estivät talvimyrskyt joulukuun lopulla, jolloin lumipeite pysäytti kulun maastossa ja huono sää ilmatuen. Idästä Roomaan kulkeva valtatie 5 ei siten ollut mahdollinen etenemisreitti, ja jäljelle jäivät vain Napolista Roomaan kulkevat valtatiet 6 ja 7. Valtatie 7 eli roomalaisten via Appia seurasi länsirannikkoa ja Rooman eteläpuolella saksalaisten veden alle laskemien Pontisten soiden läpi. Valtatie 6 kulki Lirin laaksoa pitkin, minkä eteläpäätä hallitsi Cassinon kaupungin takana oleva vuoristo. Vuoristo tarjosi erinomaisen tähystyspaikan, mikä mahdollisti saksalaisille liittoutuneiden toimien seurannan ja häirinnän sekä pohjoiseen etenemisen estämisen. Liittoutuneiden reitin poikki virtasi Cassinon kaupungin halki kulkeva kiivaasti virtaava Apenniineilta alkunsa saava Rapidojoki.

Saksalaisten vahvasti linnoittama Cassinon alue muodosti keskeisen osan Gustav-linjaa, joka oli merkittävin osa saksalaisten talveksi valmistelemaa puolustuslinjaa. Cassinon 1300-luvulla rakennetun benediktiiniluostarin historiallisen merkityksen vuoksi Italiassa olevien saksalaisjoukkojen komentaja marsalkka Albert Kesselring oli kieltänyt joulukuussa 1943 luostarin käytön puolustusta suunniteltaessa. Tämä määräys oli ilmoitettu myös Vatikaanille ja liittoutuneille. Liittoutuneiden lentotiedustelu kuitenkin ilmoitti saksalaisjoukkojen olevan luostarin alueella. Luostarin ollessa loistava tähystyspaikka yli ympäröivän maaston mahdollistaen saksalaisten tykistötulenjohtamisen. Luostarin tuhoutuessa oli selvää, että saksalaiset miehittäisivät rauniot.

Benito Mussolini kukistettiin ja hänen seuraajansa solmivat rauhan liittoutuneiden kanssa syksyllä 1943, jolloin saksalaiset miehittivät Italian pohjois- ja keskiosat riisuen alueella olleet italialaisjoukot aseista.^[1]

Yhdysvaltain 5. armeijan komentajan kenraali Mark W. Clarkin hyökkäyssuunnitelman mukaan brittiläinen X armeijakunta hyökkäisi 17. tammikuuta 1944 lähellä rannikkoa yli Garigliano-joen 30 kilometriä leveänä rintamana, jossa olisi kaksi divisioonaa rinnan (5. ja 56. jalkaväkidivisioona). Yöllä 19. tammikuuta hyökkäisi Lirin ja Gadriglianon liittymäkohdan alapuolelta ylitse brittiläinen 46. jalkaväkidivisioona tukien Yhdysvaltain II armeijakunnan oikealla tekemää päähyökkäystä. Päähyökkäyksen etulinjan muodostaisivat Rapido-joen ylittävä 36. jalkaväkidivisioona ja kenraali Alphonse Juinin komentama ranskalainen armeijakunta kohti Monte Cairoa.^[2]

Clark ei uskonut nopeaan läpimurtoon, mutta hän uskoi Roomaan sijoitettujen saksalaisten reservien siirtoon alueelle, mikä mahdollistaisi Anzion maihinnousun onnistumisen. Anziossa nousisi 22. tammikuuta maihin Yhdysvaltain VI armeijakunta, jonka tehtävänä oli vallata valtateitä 6 ja 7 hallitseva Alban-vuoristo. Samalla häirittäisiin saksalaisten huoltoyhteyksiä ja mahdollisesti pakotettaisiin saksalaiset vetämään joukkonsa kohti pohjoista.

Kovia taisteluita käytyään 5. armeija saavutti Gustav-linjan vasta 15. tammikuuta, kun viimeiseen kymmeneen kilometriin oli käytetty kuusi viikkoa. Kuuden viikon aikana joukot läpäisivät Bernhardt-linjan, mikä aiheutti liittoutuneille 16 000 miehen tappiot. Hitaan etenemisensä vuoksi joukoille ei jäänyt riittävästi aikaa valmistautua suunniteltuun hyökkäykseen, mitä olisi tarvittu niiden käytyä Napolista lähdettyään kolme kuukautta yhtäjaksoisia taisteluita. Kuitenkin liittoutuneiden ylijohdon oli tehtävä maihinnousu Anzioon tammikuun lopulla maihinnousukaluston siirtyessä helmikuussa muualle, joten hyökkäys Gustav-linjalle piti aloittaa suunnitellusti kolme vuorokautta ennen maihinnousua.

Liittoutuneet aloittivat 17. tammikuuta hyökkäyksen, kun brittiläinen X armeijakunta ylitti Gariglianon aiheuttaen Saksan XVI panssariarmeijakunnan komentajalle ja Gustav-linjan kaakkoisosan puolustuksesta vastaavalle kenraali von Sengerille ongelmia. Saksan 94. jalkaväkidivisioonan puolustus joutui koville pakottaen Sengerin pyytämään apua, jolloin Kesselring lähetti Roomasta 29. ja 90. panssarikrenatööridivisioonat täydennyksinä alueelle. Kaksi vuorokautta myöhemmin brittiläinen 46. divisioona aloitti hyökkäyksen oikealla sivustalla.

Brittijoukoilla ei ollut reservejä eikä Clarkin tekemää suunnitelmaa muutettu, joten Roomasta lähetettyjen täydennysten saavuttua 21. tammikuuta saksalaiset kykenivät vakauttamaan puolustuksensa. Liittoutuneet saavuttivat kuitenkin hyökkäyksellä tavoitteensa saksalaisten reservien siirroista. Hyökkäyksessä X armeijakunta menetti 4 000 miestä.

Yhdysvaltain 36. divisioona aloitti etenemisen 20. tammikuuta. Divisioonalla ei ollut ollut riittävästi aikaa valmistautua, jolloin joenpenkan miinoitukset olivat raivaamatta sekä ylimenon tiedustelu ja harjoittelu tekemättä. Vaikka 143. rykmentin pataljoona ylitti San Angelon eteläpuolella Rapidon ja kaksi komppaniaa 141. rykmentistä pohjoispuolella, sillanpäät olivat eristettyinä pääosan ajasta. Sillanpäissä olleet joukot olivat täysin kenraali Eberhard Rodtin komentaman 15. panssarikrenatööridivisioonan hallinnassa jäätyään ilman omien panssarijoukkojen tukea. Eteläpuolen sillanpään joukot vetäytyivät seuraavana päivänä, jolloin II armeijakunnan komentaja kenraalimajuri Geoffrey Keyes määräsi 36. divisioonan komentajan kenraalimajuri Fred Walkerin uusimaan hyökkäyksen.

Kaksi rykmenttiä aloitti hyökkäyksen hyvin kaivautuneita saksalaisia vastaan. 143. rykmentti sai jälleen kaksi pataljoonaa yli joen, mutta ilman panssarivoimien tukea ne tuhoutuivat jouduttuaan voimakkaaseen tuleen. 141. rykmentti ylitti myös kahdella pataljoonallaan joen, ja ne etenivät lähes kilometrin. Ilman panssaritukea joukot kuitenkin tuhoutuivat 22. tammikuuta mennessä ja ainoastaan 40 miestä palasi liittoutuneiden asemiin. Kaksi vuorokautta kestäneessä hyökkäyksessä 36. divisioona menetti kaikkiaan 2 100 miestä.

Kenraalimajuri Charles W. Ryderin 34. jalkaväkidivisioona aloitti Cassinon pohjoispuolella hyökkäyksen tulvan alle jääneen Rapidon laakson halki 24. tammikuuta. Joukkojen tehtävänä oli laakson ylitettyään nousta vuorille, jonka jälkeen niiden tuli kääntyä vasemmalle edeten edelleen kohti Monte Cassinoa. Divisioonan oikealla sivustalla etenivät Ranskan siirtomaajoukot. Hyökkäävien joukkojen eteneminen oli tulvan vuoksi hidasta ja paikoin mahdotonta. Panssarijoukot kykenivät etenemään ainoastaan valmisteltuja uria pitkin. Joukoilta vei kahdeksan vuorokautta ylittää tulviva tasanko ja työntää samalla tieltään rinteeseen kaivautunut kenraali Franckin komentama 44. jalkaväkidivisioona.

Oikealla sivustalla edenneet marokkolais-ranskalaiset joukot menestyivät aluksi taistellessaan aluetta puolustavaa kenraali Julius Ringelin komentamaa 5. vuoristodivisioonaa vastaan. Etenijät saivat vallattua jalansijan Monte Cifalcon alarinteeltä ja Monte Cifalcon kiertänyt 3. Algerialainen divisioona valtasi Monte Belvederen ja Colle Abaten. Ranskalaisia komentava kenraali Juin ehdotti Cassinon kiertämistä ja alueella olevien saksalaisjoukkojen piirittämistä pyytäen reservien toimittamista hyökkäyksen tueksi. Pyyntö kuitenkin torjuttiin ja alueella reservinä ollut 36. divisioonan rykmentti siirrettiin tukemaan 34. divisioonan hyökkäystä. Ranskalaisjoukot kaivautuivat 31. tammikuuta keskeyttäen hyökkäyksensä edelleen saksalaisten hallussa olleelle Monte Cifalcolle, josta oli hyvät näkymät alueella olleisiin liittoutuneiden asemiin. Kaksi marokkolaisdivisioonaa oli kärsinyt taisteluissa 2 500 miehen tappiot.

Yhdysvaltain 34. divisioona vahvennettuna 142. rykmentillä sai tehtäväkseen hyökätä etelään pitkin kukkulajonoa kohti luostarikukkulaa, jonka jälkeen joukkojen tuli jatkaa Gustav-linjan selustaan Lirinlaaksoon. Tehtävä oli vaativa kallioisen ja rikkonaisen maaston vuoksi. Poteroiden kaivaminen oli mahdotonta ja yläpuolella olevista asemista voitiin hallita tulella alarinteitä. Saksalaisilla oli ollut kolme kuukautta aikaa linnoittaa alue ja valmistella puolustustaan miinoituksin ja estein.

Helmikuun alkuun mennessä joukot olivat vallanneet San Onofrion lähistöltä reilun kilometrin päästä luostarista. Pataljoona saavutti 7. helmikuuta luostarin alapuolisen kukkulan (piste 445), josta oli matkaa alle puolikilometriä. Eteneminen kuitenkin pysähtyi saksalaisten konekiväärituleen. Kovista taisteluista huolimatta divisioona ei kyennyt saavuttamaan tavoitettaan 2. laskuvarjodivisioonan III pataljoonan puolustamaa kukkulaa 593, joka hallitsi luostariharjannetta.

Yhdysvaltalaisjoukot vetäytyivät 11. helmikuuta viimeisen kolme vuorokautta kestäneen yrityksen epäonnistuttua. Kaksi ja puoliviikkoa kestäneiden kiivaiden taisteluiden päätyttyä Yhdysvaltain II armeijakunta oli kulutettu loppuun. 34. divisioona oli kärsinyt 2 200 miehen tappiot eli lähes 80 prosenttia taisteluvahvuudestaan. Vetäytyvien yhdysvaltalaisjoukkojen tilalle siirtyi kenraaliluutnantti Bernard Freybergin komentama brittiläisen 8. armeijan Uuden-Seelannin armeijakunta.

Toinen hyökkäys alkoi helmikuussa. Tällä kertaa liittoutuneiden joukkoja oli enemmän; mukaan olivat tulleet 2. uusiseelantilainen divisioona, 4. intialainen divisioona ja 76. brittidivisioona. Saksalaisia vahvistivat laskuvarjojääkärit. Uusiseelantilaisten joukkojen komentaja Freyberg olisi halunnut aloittaa rynnäkön pommittamalla ensin raskaasti luostaria, mutta Yhdysvaltain VI armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Mark Clark kielsi sen. Cassino oli tärkeä kulttuurikohde, ja Clark uskoi saksalaisten vakuuttelut siitä, etteivät nämä miehittäisi luostaria. Freyberg ei kuitenkaan uskonut. Hänen mielestään ”yksi liittoutuneiden sotilas oli arvokkaampi kuin kaikki Cassinon aarteet yhdessä.” Freybergin mielipide voitti, ja heti kun munkit ja kaikki heidän aarteensa oli siirretty luostarista pois, liittoutuneiden koneet pommittivat sen kivimurskaksi. Toimenpide kylläkin kostautui, sillä saksalaiset miehittivät luostarin rauniot, jotka tarjosivat nyt heille hyvän suojan. Näistä asemista ammuttu ristituli tyrehdytti liittoutuneiden ensimmäiset hyökkäykset. Yöllä 16. helmikuuta kuninkaallisen Sussexin rykmentin sotilaat aloittivat yllätyshyökkäyksensä luostarin rinteillä. Saksalaiset ampuivat kolme vihreää valoammusta. Sattumalta se oli myös brittien sopima merkki vetäytymisestä, joten brittijoukot kuuliaisesti vetäytyivät. Kun erehdys tajuttiin, yritettiin vielä kerran, mutta hyökkäys torjuttiin. Uusiseelantilaiset yrittivät vallata kaupungin kukkulan juurella, mutta saksalaiset panssarit ajoivat heidät pois. Kolmen taistelupäivän jälkeen Freyberg joutui keskeyttämään hyökkäyksensä.

Aiemmista taisteluista saatujen kokemusten pohjalta talvimyrskyjen seurauksena tulvivan ja kiivaasti virtaavan Rapidon ylitystä Cassinon alapuolelta eikä oikealta vuoristoa edeten pidetty toimivana ratkaisuna. Siten tehtiin päätös aloittaa kaksipuolinen hyökkäys pitkin Rapidon laaksoa. Toinen osasto etenisi kohti linnoitettua Cassinon kaupunkia ja toinen kohti luostarikukkulaa. Tämän jälkeen osastot yhdistyisivät ja jatkaisivat etenemistä edelleen Lirinlaaksoon. Helmikuun lopulla alueelle saapunut ja Uuden-Seelannin armeijakuntaan liitetty brittiläinen 78. jalkaväkidivisioona ylittäisi Rapidon ja aloittaisi marssin Roomaan.

Kukaan liittoutuneiden komentajista ei ollut tyytyväinen suunnitelmaan, mutta he toivoivat hyökkäystä edeltäneiden ilmapommitusten takaavan onnistumisen. Hyökkäystä tuli edeltää kolme pilvetöntä päivää. Joukot joutuivat odottelemaan kolme viikkoa kylmässä ja sateessa sopivaa säätä. Tilannetta ei helpottanut Uuden-Seelannin 2. divisioonan komentajan kenraalimajuri Kippenbergerin haavoittuminen miinoituksessa. Divisioonankomentajaksi määrättiin prikaatinkenraali Graham Parkinson.

Hyökkäys alkoi 15. maaliskuuta lentokoneiden pudotettua kolmessa ja puolessa tunnissa 750 tonnia 500 kilon pommeja ja 746 tykin tukiessa etenemistä. Tulituki oli surmannut noin puolet kaupunkia puolustaneista 300 laskuvarjojääkäristä. Liittoutuneiden panssarijoukot eivät kyenneet tehokkaasti etenemään veden täyttämien pommikuoppien vuoksi. Saksalaiset saivat kuitenkin puolustuksensa kuntoon ennen kuin liittoutuneiden eteneminen saatiin kunnolla käyntiin. Säätiedotuksesta huolimatta sateet alkoivat uudelleen estäen ilmatuen etenivältä joukoilta.

Uusiseelantilaiset valtasivat oikealla sivustalla suunnitelman mukaisesti linnavuoren ja pisteen 165. Kenraalimajuri Alexander Gallowayn Intian 4. divisioonan piti hyökätä pisteen 236 kautta pisteeseen 435. Sekaannuksen vuoksi 9. Gurkharykmentin I pataljoonan komppania kiersi pisteen 236 ja valtasi 435. Pisteeseen 236 hyökännyt 6. Rajputanan rykmentin I pataljoona lyötiin takaisin. Illalla 17. maaliskuuta noin pataljoonan vahvuinen gurkhaosasto hallitsi noin 230 metriä luostarista olevaa pistettä 435, vaikka osaston yhteydet olivat pistettä 236 hallitsevien saksalaisjoukkojen valvonnassa. Samoin kaupunki oli edelleen saksalaisten hallussa, vaikka osia siitä oli uusiseelantilaisten hallussa. Saksalaiset kykenivät kuitenkin täydentämään joukkojaan ja kykenivät lähettämään tarkka-ampujia jo vallattuihin osiin kaupunkia.

Saksalainen 1. laskuvarjodivisioona aloitti 19. maaliskuuta vastahyökkäyksen luostarista linnavuorelle esti suunnitellun liittoutuneiden hyökkäyksen jatkamisen. Liittoutuneiden hyökkäyksen tueksi siirretyt tankit tuhoutuivat ilman jalkaväen tukea. Kaupungin tilanne ei juurikaan muuttunut vastahyökkäystä seuranneiden taisteluiden aikana.

Freyberg siirsi 20. maaliskuuta osia 78. divisioonasta taistelualueelle. Joukoilla mahdollistettiin aluksi kaupungissa suurempi joukkojen määrä, jotta saksalaisten tarkka-ampujien siirrot jo liittoutuneiden hallussa oleville alueille estettiin. Lisäksi uusilla joukoilla täydennettiin linnavuorella olevia joukkoja, jotta saatiin suljettua saksalaisten huoltoreitti kaupunkia puolustaville joukoille. Taistelut jatkuivat kiivaina seuraavan päivän ja huoltoreittiä ei saatu kokonaan tukituksi ja kaupunkia jouduttiin valtaamaan talo talolta.

Freyberg keskeytti 23. maaliskuuta hyökkäyksen kiivaiden taisteluiden väsytettyä uusiseelantilaiset ja intialaiset. Kolme seuraavaa päivää käytettiin rintaman vakiinnuttamiseen. Saarroksiin joutuneet joukot vetäytyivät liittoutuneiden asemiin. Kaupungista taistelleet uusiseelantilaiset korvattiin brittiläisellä 1. kaartinprikaatilla ja intialaiset brittiläisellä 78. divisioonalla. Uuden-Seelannin armeijakunnan esikunta hajotettiin 26. maaliskuuta ja se korvattiin brittiläisellä XIII armeijakunnalla. Intian 4. divisioona menetti rintamalla olo aikanaan 3 000 miestä ja Uuden-Seelannin divisioona 1600 miestä.

Kevään tullessa sää parani ja liittoutuneet pystyivät aloittamaan 11. toukokuuta suurhyökkäyksen Cassinoa vastaan tykistövalmistelulla 2 000 tykin voimalla, BBC aikamerkki 23. 00 merkkinä. Tämän jälkeen joukot lähtivät etenemään Cassinosta aina mereen saakka olevalla rintamalla.

Kenraali Juinin johtamat Vapaan Ranskan joukot, jotka koostuivat pääasiassa pohjois-afrikkalaisista, mursivat Gustav-linjan Cassinon etelä-puolella. Kaupungin valtaus oli jätetty kenraaliluutnantti Wladyslaw Andersin 50 000 miehen vahvuiselle Puolan II armeijakunnalle. Armeijakunta koostui Puolasta Puolan offensiivin jälkeen paenneista sotilaista.

Aamulla 12. toukokuuta puolalaiset etenivät ylös rinnettä kohti luostarin raunioita. He saivat joitakin asemia haltuunsa, mutta laskuvarjojääkärit löivät takaisin kaikki puolalaisten hyökkäykset. Kesti viisi lähitaistelujen täyttämää päivää, ennen kuin puolalaiset pääsivät eteenpäin kukkulalle ja saivat valloitettua kaikki asemat luostarin ympäriltä. 18. toukokuuta puolalaisten ulaanien yksikkö pääsi luostariin. Saksalaiset olivat tyhjentäneet paikan muutamia haavoittuneita lukuun ottamatta. Laskuvarjojääkärit olivat joutuneet saartouhan alle ja vetäytyneet. Puolalaisia kaatui pelkästään viimeisessä Cassinon taistelussa yli 1 200, yhteensä 3 779 kaatuneesta puolalaisesta.

Kenraali Juinin johtamat ”vapaat ranskalaiset”, olivat etelämpänä murtaneet 13. päivänä Gustav-linjan puolustuksen Gariglianossa. Edettyään Aurunci-vuorten yli se valvoi viimein 17. päivän iltana koko Itristä Picoon vievää tietä. Via Casilinan ja muidenkin saksalaisten huoltoyhteyksien katkettua liittoutuneet olivat jo lähes motittaneet Cassinoa puolustaneet laskuvarjosotilaat, joten Kesselringin epätoivoinen vetäytymiskäsky pelasti saksalaisten 1. laskuvarjojääkäridivisioonan viime hetkellä.

23.05 Anzion sillanpäässä taistelleet amerikkalaiset murtautuivat viimein ulos ja he olisivat helposti voineet edetä saksalaisten linjojen taakse, mutta saksalaisten motittamisen sijaan Rooman sotilaallisesti merkityksetön valtaaminen katsottiin tärkeämmäksi, joten Kesselringin onnistui ryhmittää joukkonsa nopeasti uudelle vahvalle puolustuslinjalle Rooman pohjois-puolelle. Monte Cassinon valtauksen jälkeen tie Roomaan oli viimein liittoutuneille auki.

Puolalaisten hyökkäys lopetti viisi kuukautta kestäneen taistelun. Ainakin 45 000 liittoutuneiden sotilasta sai surmansa. Monte Cassinon taistelun alkamispäivästä 15. tammikuuta Rooman valtaukseen 4. kesäkuuta asti, liittoutuneiden kaikki tappiot taistelussa olivat yhteensä 115 000 kaatunutta, haavoittunutta ja kadonnutta. Saksalaisten tappioista ei ole luotettavia arvioita, mutta kaupungin pohjoispuolella on 20 027 kaatuneen saksalaisen sotilaan hautausmaa. Cassinon murruttua saksalaiset vetäytyivät Gustav-linjalta, ja liittoutuneet saattoivat keskittyä Rooman valtaamiseen. Liittoutuneet valloittivat Rooman 4. kesäkuuta 1944.

• Tim Newark: 50 taistelua, jotka muuttivat maailmaa. Gummerus, 2003. ISBN 951-20-6139-2
• Rudolf Böhmler: Monte Cassino. E.S. Mittler, 1956.