Loppusointu

Loppusointu eli riimi (ruots. rim) tarkoittaa runoudessa säkeiden lopputavujen äänteellistä yhtäläisyyttä.^[1]

Suomen vanhassa kalevalamittaisessa runoudessa ei käytetty loppusointuja, vaan ne saapuivat suomalaisiin teksteihin virsisuomennosten mukana muista kielistä.^[2]

Sanojen loppuosan samankaltaisuutta voidaan kutsua puhekielessä rimmaamiseksi ja tällaisten säkeiden luomista riimittelyksi. Kahdesta keskenään rimmaavasta sanasta voidaan käyttää nimitystä riimipari. Riimipareja ovat esim. "luu" ja "suu" – näissä on lyhyt loppusointu. Pitkiä ovat esim. "taateli" ja "kaateli". Yksitavuista riimiä kutsutaan miespuoliseksi ja kaksitavuista naispuoliseksi.

Loppusointuja käytetään esimerkiksi seuraavassa runossa:

”Tarhapöllö se oksallansa

laululintuja kuulee.

Makumestari olevansa

laulun maassa luulee.”

(Eino Leino: Tarhapöllö.)

Riimiparin äänteellinen yhtäläisyys lasketaan viimeisen nousutavun (eli viimeisen painollisen tavun) ensimmäisestä vokaalista.^[3] Riimejä eivät siis ole ”koira” ja ”kissa” tai ”lakana” ja ”orpana”, sillä niissä loppusointua muistuttava samankaltainen osuus alkaa painottomasta tavusta.