Led Zeppelin

Led Zeppelinin alku voidaan jäljittää englantilaiseen blues-rock-yhtyeeseen The Yardbirdsiin. Jimmy Page liittyi The Yardbirdsiin vuonna 1966 korvatakseen basisti Paul Samwell-Smithin, joka oli päättänyt jättää yhtyeen. Pian Page vaihtoi bassosta soolokitaraan luoden kahden kitaristin duon yhdessä Jeff Beckin kanssa. Beck lähti lokakuussa 1966, ja The Yardbirds alkoi kyllästyä jatkuvaan keikkailuun ja äänittämiseen. Page halusi muodostaa superyhtyeen, johon olisivat kuuluneet hän ja Beck sekä The Whon rumpali Keith Moon ja basisti John Entwistle. Laulajaksi ajateltiin Steve Winwoodia ja Steve Marriottia.^[3][4] Yhtyettä ei koskaan muodostettu, vaikka Page, Beck ja Moon äänittivät vuonna 1966 kappaleen ”Beck’s Bolero”, joka on Beckin vuoden 1968 albumilla Truth. Äänityssessiossa oli myös mukana basisti/kosketinsoittaja John Paul Jones, joka kertoi Pagelle olevansa kiinnostunut tekemään yhteistyötä hänen kanssaan.^[5]

The Yardbirds esitti viimeisen konserttinsa heinäkuussa 1968. Yhtye oli kuitenkin sitoutunut muutamaan konserttiin Skandinaviassa, joten rumpali Jim McCarty ja vokalisti Keith Relf oikeuttivat Pagen ja basisti Chris Drejan käyttämään The Yardbirdsin nimeä, jotta he voisivat täyttää yhtyeen velvoitteet. Page ja Dreja alkoivat koota uutta kokoonpanoa. Pagen ensimmäinen valinta laulajaksi oli Terry Reid, joka hylkäsi tarjouksen, mutta ehdotti sijaansa Robert Plantia, laulajaa West Bromwichista.^[6][7] Lopulta Plant hyväksyi tarjouksen ja suositteli vuorostaan rumpali John Bonhamia Redditchistä.^[6][8] Kun Dreja lähti projektista ryhtyäkseen valokuvaajaksi (hän otti myöhemmin kuvan, joka esiintyy Led Zeppelinin debyyttialbumin takana), John Paul Jones otti vaimonsa yllyttämänä yhteyttä Pageen.^[9]

Uusi yhtye soitti yhdessä ensimmäistä kertaa Lontoossa Gerrard Streetillä sijaitsevan levykaupan edessä.^[10][11] Page ehdotti, että he yrittäisivät soittaa rockabilly-kappaleen ”Train Kept A-Rollin’”, jonka on tehnyt kuuluisaksi Johnny Burnette. ”Heti kun kuulin John Bonhamin soittavan,” muisteli Jones, "tiesin, että tämä tulisi olemaan loistavaa... Me löimme tiimin lukkoon välittömästi."^[12] Vähän myöhemmin yhtye soitti P. J. Probyn albumilla Three Week Hero. Albumin kappale ”Jim’s Blues” oli ensimmäinen studiokappale, joka sisälsi kaikki neljä jäsentä tulevasta Led Zeppelinistä.^[3] Proby muisteli, ”Viimeisenä päivänä meillä oli hiukan studioaikaa, joten minä vain kysyin yhtyettä soittamaan... He eivät olleet Led Zeppelin tuohon aikaan, he olivat The New Yardbirds ja heistä piti tulla minun bändini.”^[13]

Yhtye sai päätökseen Skandinavian kiertueen The New Yardbirdsinä soittaen yhdessä ensi kerran suuren yleisön edessä Tanskassa 7. syyskuuta 1968.^[14]

Kun selvisi, että Pagella ja Drejalla oli oikeudet Yardbirds-nimeen vain konserttien suhteen, yhtye otti uudeksi nimekseen Led Zeppelin.^[6][15] Nimi virallistettiin 14. lokakuuta 1968, kun yhtyeen esikoisalbumi oli jo saatu äänitettyä.^[16]

Nimi Led Zeppelin tarkoittaa ”lyijyistä ilmalaivaa” (led < engl. lead). Nimi on tiettävästi peräisin The Who -yhtyeen rumpalilta Keith Moonilta. The Whon jäsenten keskinäisen eripuraisuuden vuoksi Moon ja saman yhtyeen basisti John Entwistle suunnittelivat uuden mullistavan yhtyeen perustamista: ”a supergroup that would go down like a lead zeppelin”. Tokaisu mukaili englantilaista sanontaa ”lyijyilmapallon lailla putoamisesta” (<lead balloon = täydellinen epäonnistuminen), mutta tässä tapauksessa pudotus osuisi suoraan yleisön tajuntaan.^[17] Kun The New Yardbirds päätti syksyllä 1968 ottaa nimen käyttöön, sanasta lead ('lyijy') päätettiin pudottaa pois yksi a-kirjain, koska se näytti manageri Peter Grantin mukaan simppelimmältä, ja koska jotkut olisivat muuten ääntäneet sanan väärin, liid.^[16]

Saksalainen von Zeppelinin suku yritti estää yhtyettä käyttämästä nimeä Led Zeppelin.^[18] Kööpenhaminassa 1970 pitämänsä konsertin alla yhtye joutui uudelleen suvun huomion kohteeksi ja salanimeksi konserttiin keksittiin NOBS.^[19]

Yhtyeen manageri Peter Grant sai 200 000 dollaria ennakkosopimuksella Atlantic Recordsilta marraskuussa 1968, mikä oli suurin uuden yhtyeen koskaan saama ennakkoraha.^[13] Atlantic tunnettiin blues-, soul- ja jazzartisteistaan, mutta 1960-luvun lopussa se alkoi kiinnostua brittiläisistä progressiivista rockia soittavista yhtyeistä ja allekirjoitti sopimuksen Led Zeppelinin kanssa edes soittamatta yhtyeelle.^[11][20]

Led Zeppelin aloitti tammikuussa 1969 ensimmäisen Yhdysvaltain-kiertueensa ja julkaisi samalla esikoisalbuminsa Led Zeppelin. Albumi nousi kahdessa kuukaudessa Yhdysvaltain albumilistan kymmenen kärkeen. Yhtye kiersi Yhdysvaltoja ja Englantia koko vuoden 1969 ajan ja samalla äänitti ja julkaisi toisen albuminsa Led Zeppelin II (1969). Äänekäs, riffipainotteinen bluesalbumi nousi Yhdysvaltain listaykköseksi seitsemän viikon ajaksi ja antoi Led Zeppelinille kansainvälistä mainetta konserttiyhtyeenä.^[6]

Yhtyeen kolmas albumi Led Zeppelin III (1970) laajensi yhtyeen musiikillista profiilia ja yhdisteli raskaaseen rockiin brittiläistä folkia. Tämäkin albumi nousi listaykköseksi niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassakin, mutta sen myyntiluvut olivat kuitenkin selvästi kahta edeltäjäänsä vaatimattomammat.^[6]

Yhtyeen neljännellä albumilla ei ole nimeä, mutta se tunnetaan yleisesti nimellä Led Zeppelin IV (1971). Albumilla yhdistyvät aiempien levyjen raskas blues ja folkin mystisyys, etenkin kahdeksanminuuttisessa kappaleessa ”Stairway to Heaven”, josta on tullut yhtyeen eniten radiossa soitettu kappale. Albumi ei noussut Yhdysvaltain listaykköseksi, mutta siitä on tullut yhtyeen eniten myyty albumi. Albumia seurasi laaja maailmankiertue, josta syntyi useita legendaarisia tarinoita yhtyeen harjoittamista ylettömyyksistä.^[6]

Led Zeppelinin viides albumi Houses of the Holy (1973) yhdistelee pitkiin ja eeppisiin rock-kappaleisiin funkia ja reggaetä. Seuranneella kiertueella yhtye rikkoi Yhdysvalloissa The Beatlesin asettamia katsojaennätyksiä. New Yorkissa kiertueen lopulla nauhoitetuista konserteista koottiin myöhemmin elokuva Led Zeppelin – laulu jää pystyyn (1976).^[6]

Led Zeppelin vietti vuoden 1974 aikana hiljaiseloa eikä levyttänyt tai konsertoinut. Se perusti oman levymerkin Swan Song Records, jolta yhtyeen kaikki seuraavat albumit julkaistiin. Niistä ensimmäinen oli tupla-albumi Physical Graffiti (1975), joka nousi listakärkeen niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassakin. Kesällä ennen Yhdysvaltain-kiertuetta laulaja Robert Plant loukkaantui auto-onnettomuudessa, josta toipumiseen häneltä kului koko loppuvuosi.^[6]

Seuraava albumi Presence julkaistiin keväällä 1976. Yhtye ei tehnyt sen julkaisun yhteydessä kiertuetta, ja albumi myi hiukan vähemmän kuin edeltäjänsä, vaikka nousikin listaykköseksi. Myös konserttialbumi The Song Remains the Same (1976) nousi syksyllä Britannian listaykköseksi.^[6]

Led Zeppelin teki jälleen Yhdysvaltain-kiertueen keväällä 1977, mutta Britannian konserttilavoja se kartteli verojen vuoksi. Yhtye keskeytti kiertueen, kun Plantin kuusivuotias poika kuoli Britanniassa. Plant palasi yhtyeeseen vasta seuraavan vuoden lopulla, jolloin yhtye alkoi äänittää seuraavaa albumiaan. Seuraavana vuonna Led Zeppelin teki lyhyen Euroopan-kiertueen ja esiintyi elokuussa 1979 pitkästä aikaa ja myös viimeisen kerran Englannissa, kahdessa ulkoilmakonsertissa Knebworthissa. Ruotsissa äänitetty In Through the Out Door julkaistiin syksyllä 1979, ja se nousi listaykköseksi.^[6]

Keväällä 1980 Led Zeppelin teki Euroopan-kiertueen, ja syksyllä yhtye kokoontui valmistelemaan seuraavaa Yhdysvaltain-kiertuettaan. Rumpali John Bonham kuitenkin kuoli 25. syyskuuta edellisen päivän alkoholinkäytön seurauksena. Joulukuussa 1980 yhtye ilmoitti hajoavansa, sillä he eivät voineet jatkaa ilman Bonhamia.^[6]

Bonhamin kuoleman jälkeen Page, Plant ja Jones aloittivat kukin oman soolouransa.^[6] He ovat myös soittaneet yhdessä lavalla muutaman kerran. Vuonna 1985 yhtye kokosi rivinsä Bob Geldofin järjestämää Live Aid -konserttia varten. Yhtye soitti Philadelphiassa. John Bonhamin tilalla nähtiin kaksi rumpalia, Phil Collins ja Chic-yhtyeen Tony Thompson. Tätä konserttia ei ole muun Live Aid -materiaalin tavoin julkaistu, koska yhtyeen jäsenet pitävät sitä niin huonotasoisena. Toisen kerran yhtye kokosi rivinsä vuonna 1988 levy-yhtiönsä Atlantic Recordsin 40-vuotisjuhlakonserttia varten. Tässä konsertissa rumpalina oli John Bonhamin poika, Jason Bonham. Seuraavan kerran yhtye esiintyi yhdessä vuonna 1995, kun se valittiin Rock and Roll Hall of Fameen.

Page ja Plant tekivät kaksi yhteistä levyä ja konserttikiertueen 1990-luvulla.^[6]

Led Zeppelin esiintyi neljännen ja toistaiseksi viimeisen kerran yhdessä vuoden 1980 jälkeen Lontoossa 10. joulukuuta 2007. Rumpalina oli jälleen Jason Bonham.^[21] Konsertti taltioitiin konserttifilmiksi nimeltä Celebration Day, joka sai ensi-iltansa lokakuussa 2012. Kuukautta myöhemmin se julkaistiin myös albumina, joka palkittiin parhaan rock-albumin Grammyllä.^[22]

Lontoon-konsertin jälkeen liikkui huhuja yhtyeen laajasta konserttikiertueesta. Joulukuussa 2008 Plant kuitenkin kertoi, että hänellä on nyt muita suunnitelmia, eikä comeback-kiertue toteutunut.^[23] Sen jälkeen muut kolme jäsentä jatkoivat yhdessä harjoittelemista ja kappaleiden tekemistä Englannissa. He järjestivät jopa koelauluja siltä varalta, että he lähtisivätkin kiertueelle uuden laulajan kanssa. Harjoituksia jatkettiin siihen asti, kunnes Jones lähti soittamaan Them Crooked Vultures -yhtyeeseen. Sen jälkeen myös Page on arvellut, ettei Led Zeppelin enää koskaan palaa yhteen. Plant ei ole kuitenkaan täysin tyrmännyt ajatusta, vaan on vain sanonut, ettei hänellä ole ollut syytä palata yhteen.^[24]

Jimmy Page uudelleenmasteroi kaikki Led Zeppelinin studioalbumit, ja ne julkaistiin lisämateriaaleineen vuosien 2014 ja 2015 aikana.^[25]

Jimmy Page ja Robert Plant joutuivat vuonna 2016 oikeuteen Los Angelesissa syytettyinä ”Stairway to Heaven” -kappaleensa intron plagioinnista Spirit-yhtyeen instrumentaalikappaleesta ”Taurus”, mutta oikeus hylkäsi syytteen.^[26]

Led Zeppelinin esikuvia olivat muun muassa Robert Johnsonin ja Muddy Watersin kaltaiset blueskitaristit. Creamin tapaan Led Zeppelin kuitenkin kehitti alusta saakka soundiaan perinteistä bluesrockia raskaammaksi ja sävellyksiään monipuolisemmiksi antaen näin merkittävää pohjaa heavy metalin synnylle. Yhtye kuitenkin seisoi uransa loppuun asti amerikkalaisen ”juurimusiikin” perustuksella, jonka varaan se rakensi eri musiikkityylien tyylisekoituksia.

Yhtye sisällytti levyilleen omaperäisiä rytmikokeiluja sekä vaikutteita kelttiläisestä kansanmusiikista, arabialaisesta ja intialaisesta musiikista (esimerkiksi kappaleessa ”Kashmir”).^[27] Yhtye käytti joissakin esityksissään harvinaista Theremin-antennisoitinta.

Yhtyeen basisti John Paul Jonesin mukaan tyylillisesti Led Zeppelin sijaitsi sen neljän jäsenen välissä. John Bonham kuunteli soulia ja Motown-balladeja, Jones piti jazzista ja klassisesta musiikista, Plant kuunteli bluesia ja Elvis Presleytä, ja Page piti rockabillysta, bluesista ja folkista.^[28]

Kaikki Led Zeppelinin albumit tuotti Jimmy Page. Innovatiiviselle Pagelle oli tunnusomaista esimerkiksi asetella mikrofonit kauas soittimista, jotta soundille tuli tilaa hengittää, ja tätä hän myös itse pitää suurimpana saavutuksenaan tuottajana.^[29] Tilamikityksellä hän esimerkiksi pystyi nostamaan John Bonhamin rumpujensoiton rockissa ennenkuulumattoman tärkeään asemaan.^[30] Page puhuu myös usein ”valosta ja varjosta” musiikissaan.^[31]

Led Zeppelinin suosituimmat albumit ovat Physical Graffiti, Led Zeppelin II ja neljäs albumi, jolle yhtye ei itse antanut mitään nimeä mutta kutsutaan usein nimellä Led Zeppelin IV. Kakkosalbumi sävellettiin ja nauhoitettiin suurimmaksi osaksi yhtyeen kiertueiden lomassa useissa eri studioissa, joita yhtye varasi aikataulujen salliessa.^[32] Nelosalbumi äänitettiin Headley Grange -nimisessä vanhassa kartanossa Robert Plantin ja Jimmy Pagen haluttua rauhallisen paikan nauhoituksia varten. Kansanmusiikkikokeilut ja akustiset soittimet ovat voimakkaimmin läsnä Led Zeppelin III:lla, jonka sävellystyöstä osan Page ja Plant tekivät Walesissa Bron-Yr-Aur-nimisessä paikassa sijaitsevassa mökissä yhtyeen pitäessä taukoa. Houses of the Holy -albumilla on taas funk- ja reggaevaikutteita. Yhtyeen myöhemmilläkin levyillä kuultiin erilaisia tyylikokeiluita.

Kappale ”Stairway to Heaven” on usein äänestetty parhaimmaksi rock-kappaleeksi kautta aikojen.^[33]

Led Zeppelin käytti ulkopuolista laulajaa vain kerran, akustisessa kappaleessa ”The Battle of Evermore”, jossa Sandy Denny duetoi Plantin kanssa.

Led Zeppeliniä on usein arvosteltu siitä, että monet sen kappaleista perustuvat muiden artistien tekemiin tai levyttämiin vanhempiin kappaleisiin, eikä alkuperäisiä tekijöitä aina mainittu levyillä. Jimmy Page on myöntänyt asian, mutta hänen mukaansa Led Zeppelinin versioiden riffit olivat aina erilaisia kuin vanhempien versioiden riffit silloin kun alkuperäiset tekijät jätettiin mainitsematta.^[34] Syytökset ovat joskus johtaneet oikeusjuttuihin. ”Dazed and Confused” poiki vuonna 2010 oikeusjutun, kun Jack Holmes -niminen folkmuusikko väitti sitä itseltään varastetuksi.^[35] Kappale ”Whole Lotta Love” perustui blues-muusikko Willie Dixonin sävellykseen ”You Need Love”. Laulun säveltäjiksi kuitenkin ilmoitettiin Led Zeppelinin jäsenet. Dixon oli nostaa oikeusjutun, mutta asia selvitettiin Dixonin ja Led Zeppelinin jäsenten kesken. Uusintapainoksissa ja live-julkaisuilla Dixon on myös mainittu kappaleen säveltäjien joukossa. Myös ”Stairway to Heavenin” intron tekijänoikeuksista on käyty oikeutta.^[36][37]

Led Zeppelin tunnettiin pitkistä ja näyttävistä konserttiesiintymisistään. Yhtye ei halunnut jättää vanhoja kappaleita pois setistään, sillä nekin kehittyivät edelleen. Kun yhtye oli julkaissut toisen albuminsa, sen konserttisetti oli jo melko pitkä. Konsertit venyivät aluksi kahden ja puolen tunnin mittaisiksi ja lopulta joskus yli nelituntisiksikin. Jotkin yksittäiset kappaleet kuten ”Dazed and Confused” venyivät yli 20-minuuttisiksi, kuin omiksi konserteikseen. Jokaisella soittajalla oli konsertissa oma soolonsa, jonka aikana muut saivat levätä.^[38]

Yhtyeen konsertit kehittyivät vuosien myötä myös visuaalisesti näyttäviksi. Jäsenet olivat vielä alkuvuosina pukeutuneet lavalla arkiseen hippityyliin, mutta vuoden 1973 kiertueella erityisesti Jimmy Page pukeutui hohdokkaasti ja yhtyeen uuteen rockjumalaimagoon sopivasti. Kiertueella nähtiin myös tehosteita kuten kuivajäätä, roikkuva peilipallo, värivalorivistöt ja strobovalot.^[39]

Yhtye konsertoi muutaman kerran myös radion pienemmissä live-rockohjelmissa. Televisiossa Led Zeppelin sen sijaan ei mielellään esiintynyt, sillä yhtyeen musiikki ei päässyt oikeuksiinsa television pienissä kaiuttimissa.^[40]

Led Zeppelinin arvostus ja suosio ovat vuosien mittaan kasvaneet, ja sitä pidetään nykyään yhtenä keskeisimmistä populaarimusiikin yhtyeistä. Levyistä etenkin neljä ensimmäistä sekä Physical Graffiti nauttivat kanonisoitua suosiota. Ilmestyessään nämä äänitteet saivat kuitenkin melko nuivaa kritiikkiä. Etenkään englantilaiset arvioijat eivät tahtoneet sulattaa ensin Yhdysvalloissa maineeseen noussutta yhtyettä. Yhdysvaltoihin suuntautuivat myös yhtyeen useimmat kiertueet ja lavaesiintymiset, ja etenkin etelävaltioissa se nautti suurta suosiota. Yhtye tuli tunnetuksi siitäkin, että se ei aluksi halunnut julkaista single-levyjä, joita pidettiin tuona aikana menestyksen edellytyksenä. Atlantic kuitenkin julkaisi singlejä Yhdysvaltain markkinoita varten.

Yhdysvalloissa Led Zeppelinin suosio on säilynyt korkeana. Yhtyeen levyjä on myyty maassa yli 110 miljoonaa kappaletta.

Manageri Peter Grant runnoi Zeppelinin konserttipalkkiot uudelle tasolle. Kun aiemmin sääntönä oli ollut lipputulojen tasajako promoottorin ja esiintyjän kesken, ilmoitti Grant, että Led Zeppelin ei esiintyisi, ellei saisi 90 prosenttia potista. Järjestäjien ei auttanut kuin suostua. Toki yhtyeen esiintymispaikat olivat stadioneja ja suuria, jopa 20 000 katsojan sisähalleja, jotka mahdollistivat molempia osapuolia hyödyttävän liiketoiminnan. Yhtye pitikin manageriaan ”viidentenä jäsenenään”. Taloudellisilla perusteilla Led Zeppelin vaihtoi myös levy-yhtiönsä Atlanticin itse perustamaansa Swan Song Recordsiin vuonna 1974.

Led Zeppelin esiintyi Suomessa yhden kerran, Helsingin Kulttuuritalolla 23. helmikuuta vuonna 1970^[41] osana European 1970 -kiertuetta. Konsertissa kuultiin kappaleet ”We’re Gonna Groove”, ”I Can’t Quit You Baby”, ”Dazed and Confused”, ”Heartbreaker”, ”White Summer”, ”Black Mountain Side”, ”Since I’ve Been Loving You”, ”Organ Solo/Thank You”, ”Moby Dick”, ”How Many More Times”, ”Let That Boy Boogie”, ”Move On Down the Line”, ”Hideaway”, ”Cocaine Blues”, ”C Rider”, ”Lemon Song”, ”Be-Bop-a-Lula”, ”Whole Lotta Love”.^{[42]lähde tarkemmin?}

Led Zeppelinin oli tarkoitus esiintyä Suomessa myös toisenkin kerran vuonna 1975, Helsingin uuden messukeskuksen avajaisissa. Tämä konsertti, kuten muutkin samalle syksylle kaavaillut esiintymiset, kuitenkin peruuntuivat Robert Plantin jouduttua auto-onnettomuuteen Rhodoksella samana kesänä^[43] Suomessa toimii Led Zeppelin -tribuuttiyhtye, jonka nimi on Let’s Eppelin. Tämä väännös yhtyeen nimestä on otettu Mauri Kunnaksen sarjakuvasta Nyrok City.^[44]

• Led Zeppelin – laulu jää pystyyn (The Song Remains the Same, 1976, fiktiivisiä kohtauksia sisältävä konserttielokuva, jonka esiintymiset nauhoitettiin vuonna 1973)
• Led Zeppelin DVD (2003, kokoelma esiintymisistä vuosilta 1970–1979)
• Mothership (2007)
• Led Zeppelin: Celebration Day (2012, vuoden 2007 paluukonsertin taltiointi)

Pääartikkelit: Led Zeppelinin diskografia ja Luettelo Led Zeppelinin kappaleista

• Led Zeppelin (1969)
• Led Zeppelin II (1969)
• Led Zeppelin III (1970)
• Led Zeppelin IV (1971)
• Houses of the Holy (1973)
• Physical Graffiti (1975)
• Presence (1976)
• In Through the Out Door (1979)
• Coda (1982)

• Tolinski, Brad: Jimmy Page. Yksinoikeudella. (Light and Shade. Conversations with Jimmy Page, 2012.) Suomentanut Jere Saarainen & Jaakko Teittinen. Helsinki: Minerva, 2013. ISBN 978-952-492-736-9
• Wall, Mick: Led Zeppelin. Jättiläisten aika. (When Giants Walked the Earth, 2008.) Suomentanut Petri Silas. Helsinki: Like, 2010. ISBN 978-952-01-0380-4

• Davis, Stephen: Jumalten vasara. Saaga Led Zeppelinistä. (Hammer of the Gods. The Led Zeppelin Saga, 1985.) Suomentanut Mika Järvinen. Helsinki: Johnny Kniga, 2005. ISBN 951-0-30935-4
• Williamson, Nigel: The Rough Guide to Led Zeppelin. Lontoo: Rough Guides, 2007. ISBN 978-1-84353-841-7 (englanniksi)
• Draper, Jason: Led Zeppelin. Koko ura. (Led Zeppelin Revealed, 2008.) Suomentanut Timo Pekonen. Helsinki: Jyväskylä: Minerva, 2008. ISBN 978-952-492-062-9

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Led Zeppelin Wikimedia Commonsissa

• Kotisivut (englanniksi)