Klisee

Klisee (myös klišee < ransk. cliché ’kuvalaatta’) tarkoittaa kulunutta ideaa tai ilmaisua. Sanaa käytetään esimerkiksi taiteen, kirjallisuuden, musiikin ja elokuvan alalla. Sellaisena sillä on vähättelevä merkitys. Klisee on alun perin tarkoittanut myös kirjapainossa tehtyä kuvalaatan jäljennöstä.^[1]

Kliseisen sanonnan käyttäminen liitetään sovinnaiseen tai mielikuvituksettomaan kielenkäyttöön. Yksittäinen sana ei kuitenkaan ole klisee, vaan usean sanan muodostama ilmaus. Monet suomen kielen kliseet ovat kirjallista alkuperää: ne löytyvät paljon luetuista kirjoista. Tällaisia ovat “ollako vai eikö olla” (Shakespeare), “niin muuttuu maailma, Eskoseni” (Aleksis Kivi), “vieras mies tuli taloon” (Mika Waltari) ja “antaa soittaa” (Väinö Linna). Kliseen käyttäjä ei kuitenkaan aina tiedä, mistä sanonta on peräisin. Näin on erityisesti raamatullisten sanontojen osalta: “susi lammasten vaatteissa”, “antakaa keisarille, mikä keisarin on” ja “vasen käsi ei tiedä, mitä oikea tekee”. Kliseisiä sanontoja on muodostunut myös antiikin kreikan- ja latinankielisistä teksteistä: “jäljet pelottavat”, “konsulit valvokoot”, “ei Roomaa päivässä rakennettu” ja “erehtyminen on inhimillistä”. On kuitenkin runsaasti kliseitä, joiden alkuperää ei tiedetä: “hitaasti mutta varmasti”, “siitä vaan”, “nythän on niin” tai “sellaista on elämä”.^[2]

Kohteliaisuuden ja tervehdysten muodot ovat varsin kliseisiä, mutta niitä ei pidetä hylättävinä kuten muita kuluneita sanontoja. Niinpä “otan osaa suruusi” on kuluneisuudestaan huolimatta osuva ja moniin tilanteisiin sopiva ilmaus. Samoin hyväksytään erilaiset tervehdykset sekä suullisina että kirjoitettuina. ^[2]

Kliseen käyttö ei kuulu hyvään kirjalliseen, kuvalliseen tai puheen tyyliin. Poikkeuksena kuitenkin on klisee silloin, kun tavoitellaan ironista, parodista tai satiirista sävyä. Myös lastenkirjallisuuden sanonnat “olipa kerran”, “sen pituinen se�� ja “he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka” puolustavat paikkaansa.^[2]