Itävallan Alankomaat

Itävallan Alankomaiden alueelliset pää­kielet olivat saksa ja sen murteeksi katsottu luxemburg, hollanti (flaami) sekä ranska (picard ja valloni). Hienosto puhui pelkästään ranskaa.^[1] Hallinto­kielenä käytettiin myös latinaa.

Rastattin rauhan­sopimuksessa, joka vuonna 1714 lopetti Espanjan perimys­sodan, silloin vielä jäljellä ollut osa Espanjan Alanko­maista luovutettiin Habsburgien hallitsemalle Itä­vallalle.^[2][3]

Itävaltalaiset suhtautuivat yleensä tämän provinssin hallintaan välinpitämättömästi, ja sopimuksen nojalla sen rajoilla sijainneet linnoitukset olivat hollantilaisten sotajoukkojen hallussa varuskuntina. Alue olikin luovutettu Itävallalle lähinnä Britannian ja Yhdistyneiden provinssien vaatimuksesta, jotta se ei joutuisi Ranskan hallintaan, jonka kasvavaa mahtia tuolloin pelättiin.

Kaarle VI perusti Aasian-kauppaa varten Ostenden kauppakomppanian vuonna 1722 elvyyttääkseen Etelä-Alankomaiden taloudellista ahdinkoa, mutta Britannia ja Yhdistyneet provinssit pakottivat hänet luopumaan projektista. Kaarle VI:n kuoleman jälkeen 1740 Etelä-Alankomaat siirtyivät hänen tyttärelleen Maria Teresialle. Itävallan perimyssota alkoi vuonna 1740 ja sodan aikana 1744 Etelä-Alankomaat siirtyivät Ranskalle. Aachenin rauhassa 1748 alue palautettiin jälleen Itävallalle.^[1]

Itä­vallan perimys­sodan jälkeen seurasi pitkä rauhan kausi, jolloin Itä­vallan Alanko­maat kehittyivät sekä taloudellisesti että henkisesti.^[3] Koko 1700-luvun loppupuolen ajan Itävallan Habsburg-sukuisten hallitsijoiden keskeisenä ulko­poliittisena tavoitteena oli kuitenkin saada alue vaihdetuksi Baijeriin, jotta heidän valta­kuntaansa kuuluisi laaja ja pyöreähkö yhtenäinen alue Etelä-Saksassa. Versailles’n rauhassa 1757 Itävalta myöntyi itsenäisen, Parman kreivi Filipin hallitseman ja ranskalaisten sota­joukkojen puolustaman valtion perustamiseen Etelä-Alanko­maihin vastikkeeksi Ranskan avusta Sleesian takaisin­valtaamiseksi. Tämä sopimus kuitenkin kumottiin vuoden 1758 Versailles’n sopimuksessa, ja Itävallan Alankomaat pysyivät Habsburgien hallinnassa.

Antwerpen oli aikoinaan ollut huomattava kauppa­kaupunki, mutta se oli menettänyt yhteytensä merelle, kun Alankomaat oli sulkenut Schelden.^[3] Vuonna 1784 Joosef II puuttui asiaan ja vaati Alanko­maita avaamaan joen. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt suoranaisiin sota­toimiin, vaan kiista johti ainoastaan lyhyeen niin sanottuun kattilasotaan, jonka ainoaksi ”uhriksi” joutui muuan kattila. Vaikka Joosef II vuonna 1785 saikin Fontainebleaun rauhaan määräyksen, että Alanko­maiden olisi suoritettava hyvitystä Schelden sulkemisesta, tällä saavu­tuksel­laan hän ei saanut osakseen suurta suosiota.

Katso myös: Belgian historia

Itävallan Alankomaissa Joosef II:n yritykset saada aikaan vapaa­mielisiä uudistuksia herättivät ankaraa vastustusta.^[2] Vuonna 1789 joukko Alankomaiden tasavaltaan siirtyneitä pakolaisia palasi maahan, ja he voittivat Pyhän saksalais-roomalaisen keisari­kunnan yhteiset sota­joukot Turnhoutin taistelussa pakottaen keisarilliset sota­voimat vetäytymään alueelta ja rohkaisten samalla väestöä kapinoihin useissa alueen kaupungeissa. Itävallan Alanko­maiden yksi­toista osa­valtiota, Luxemburgia lukuun ottamatta, julistautuivat itsenäisiksi ja perustivat Belgian yhdysvallat. Vuoden 1790 lopulla keisarilliset sotavoimat kukistivat kapinat,^[2] myös Liègessä puhjenneet, ja keisari Leopold II sai alueen uudelleen hallintaansa.

Vuonna 1794 käytiin Habsburgien ja vallan­kumouksellisen Ranskan välillä Sprimontin taistelu, jonka tuloksena Ranska valloitti Itä­vallan Alanko­maat ja liitti ne alueeseensa. Alueliitos vahvistettiin Campo Formion rauhansopimuksessa vuonna 1797 ja uudestaan Lunévillen rauhansopimuksessa 1801.^[3]

Wienin kongressin päätöksen mukaisesti vuonna 1815 entiset Itävallan Alankomaat yhdistettiin Alankomaihin. Liitos jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä Belgia itsenäistyi jo vuonna 1830.

• Benedikt, Heinrich: Als Belgien österreichisch war. Wien: Herold, 1965. (saksaksi)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Itävallan Alankomaat Wikimedia Commonsissa