Inkunaabeli

Sana inkunaabeli tulee latinan kehtoa tarkoittavasta sanasta cuna. Sitä käytettiin ensimmäisen kerran kirjoihin viitaten Bernard von Mallinckrodtin pamfletissa De ortu et progressu artis typographicae (’Typografisen taiteen noususta ja kehityksestä’), joka julkaistiin Kölnissä vuonna 1639. Pamfletti sisältää ilmaisun prima typographicae incunabula, ’kirjapainon ensimmäinen varhaislapsuus’. Pian termiä alettiin käyttää kirjoista itsestään.

Vaikka inkunaabeleiden ajan katsotaan päättyneen vuoden 1500 loppuun, vuosiluku on valittu enemmän käytännöllisistä syistä kuin sen vuoksi, että kirjapainotaito olisi juuri tuolloin kehittynyt ratkaisevasti. Inkunaabelilla viitataan juuri varhaisimpiin painettuihin kirjoihin, jotka valmistuivat silloin kun osa kirjoista valmistettiin vielä käsin kopioimalla.

Kirjapainotaito levisi alkuvaiheessa asteittain, ja siitä seurasi, että inkunaabeleihin lukeutuu suuri joukko erilaisia ja eri tyyliin painettuja teoksia. Suurin osa varhaisista kirjasintyypeistä oli mallinnettu paikallisen käsin kirjoitetun tekstin mallin mukaan, tai johdettu goottilaisten kirjaintyyppien eri muodoista. Erityisesti Italiassa suosittiin humanistisia tekstityyppejä. Näistä on kehittynyt suurin osa nykyisistä digitaalisessa muodossa käytetyistä kirjaintyypeistä.

Kirjanpainajat toimivat enimmäkseen suurissa kaupungeissa, joissa oli paljon oppineita, papistoa, lakimiehiä, aatelistoa ja ammattimiehiä, joista asiakaskunta enimmäkseen koostui. Alkuvaiheessa painetut kirjat olivat enimmäkseen yleisiä latinankielisiä kirjoja, mutta kun kirjoista tuli ajan myötä halvempia, alettiin painaa myös kansankielisiä teoksia ja latinankielisten kirjojen kansankielisiä käännöksiä.

Varsinaista nimiösivua ei ole, vaan esimerkiksi painotiedot löytyvät tekstistä viimeiseltä sivulta. Näistä tiedoista käytetään termiä kolofoni. Kirjanpainajan ja painovuoden lisäksi kolofoni voi sisältää myös muita julkaisutietoja, kuten tietoja paperin laadusta, käytetyistä kirjaintyypeistä ja graafisesta suunnittelijasta.^[1]

Suuret alkukirjaimet pyrittiin vielä maalaamaan käsin, joten painettaessa niitä varten jätettiin tilaa. Tekstin ulkoasussa ja asettelussa pyrittiin mukailemaan käsin kirjoitetuissa kirjoissa noudatettuja perinteitä. Tunnusmerkit eivät esiinny usein yksittäisen kirjan kohdalla täsmällisinä.

Vuoden 1500 jälkeen painetuista kirjoista, joissa vielä on inkunaabelin ulkoiset tunnusmerkit, käytetään nimitystä postinkunaabeli. Postinkunaabeli ei ole käsitteenä yksiselitteinen, koska kirjojen painoasu muuttui vähitellen, eikä ajanjaksolle ole täsmällistä päättymisvuotta.

Ennen vuotta 1501 painettiin jo tuhansia eri kirjoja. Tunnettuja inkunaabeleita ovat Gutenbergin Raamattu vuodelta 1455 ja Hartmann Schedelin Liber Chronicarum vuodelta 1493. Tunnettuja inkunaabeleiden painajia olivat Anton Koberger, Albrecht Pfister, Günther Zainer, Johann Mentelin ja William Caxton.

Ainoa suomalainen inkunaabeli on Missale Aboense eli Turun messukirja, jonka painoi Suomen katolisen kirkon käyttöön Bartholomeus Ghotan Lyypekissä vuonna 1488.

Suurimmat inkunaabelikokoelmat löytyvät seuraavista kirjastoista:

• Baijerin osavaltion kirjasto, München (18 550)
• British Library (12 500)
• Ranskan kansalliskirjasto (12 000)
• Vatikaanin kirjasto (8 000)
• Itävallan kansalliskirjasto, Wien (8 000)
• Stuttgartin Landesbibliothek (7 000)
• Huntington Library, Yhdysvallat (5 600)
• Kongressin kirjasto, Yhdysvallat (5 600)
• Bodleian Library (5 500)
• Cambridgen yliopisto (4 600)
• John Rylands Library (4 500)
• Tšekin kansalliskirjasto (4 200)^[2]
• Harvardin yliopisto (3 600)
• Yalen yliopisto (Beinecke 3 525)
• Alankomaiden kansalliskirjasto eli Alankomaiden kuninkaallinen kirjasto (Koninklijke Bibliotheek) (2 000)

• Kirjapainotaito