Inkerikot

Inkeroisten varhaisimmasta historiasta arvellaan, että varhaiskarjalaiset jakaantuivat 800–900-lukujen tietämillä nyky-karjalaisiksi ja inkerikoiksi. Ensimmäinen historiallinen maininta inkerikoista (ven. ižory) on vuodelta 1228. Inkeriin, jonne vatjalaiset olivat virolaisten tutkijoiden mukaan tulleet jo 1000-luvulla, inkerikot saapuivat 1200-luvulla, mutta heidän saapumissuunnistaan tiedetään varmaksi vain se, että on eri kuin vatjalaisilla.^[6] Inkerikot ovat käyttäineet historiansa varhaisina aikoina itsestään kansannimeä karjalaiset.^[6] Sen on katsottu puoltavan käsitystä inkeroisten siirtymisestä Inkerinmaalle Muinais-Karjalasta tai jostain Olhavan suupuolella sijainneesta karjalais­keskuksesta.^[6] Yleisesti inkeroisten uskotaankin saapuneen Inkerinmaalle idästä.^[6]

1000-luvulla inkerikot taistelivat useissa sodissa Novgorodin ruhtinaskunnan puolella. Ruotsin ja Novgorodin solmima Pähkinäsaaren rauha erotti inkerikot suurimmasta osasta muista karjalaisista. Lisäksi epävakaus rajalla johti monien muuttoon muualle. Moskovan ruhtinaskunnan otettua alueen haltuunsa vuonna 1478 alueelle alkoi muuttaa venäläisiä uudisasukkaita. 1500-luvulle mennessä inkerikot alkoivat käyttää venäläisiä nimiä, mutta kansallinen identiteetti säilyi yhä.

Kun Ruotsi otti Inkerin haltuunsa vuonna 1617 suuri osa ortodoksisesta väestöstä (mukaan lukien inkeroiset ja vatjalaiset^[5]) muutti pois ruotsalaisten luterilaistamispolitiikan johdosta. Ruotsin vallan aikana alueelle tuli suomalaisia siirtolaisia etenkin Savosta ja Karjalasta. Inkerikot eivät juurikaan sulautuneet suomalaiseen väestöön sillä naimisiin meno ortodoksien ja luterilaisten välillä oli harvinaista. Venäjä otti alueen takaisin haltuunsa Suuressa Pohjan sodassa vuonna 1703 ja alkoi rakentaa Pietarin kaupunkia inkeroisalueelle. Kaupungin kasvaessa kasvoi myös venäläisväestö sen ympärillä. Vuonna 1732 inkerikkoja laskettiin olevan Inkerinmaalla 14 500 henkilöä.^[7]

Tilastojen mukaan vuonna 1917 Inkerissä asui 20 000 inkerikkoa.^[6] Vuonna 1926 Venäjän väestönlaskennassa inkerikoiksi ilmoittautui 26 100 henkilöä ja Virossa noin 1 000 henkilöä^[8]. Venäjän kommunistivallankumouksen jälkeen inkeroisten asema koheni hetkellisesti ja muutamissa inkeroiskylissä alettiin käyttää inkeroista opetuskielenä. Kielellä julkaistiin myös kirjoja, joista osa oli käännöskirjallisuutta^[9], ja Leningradin yliopiston inkeriläissyntyinen dosentti Väinö Junus kehitti inkeroiselle kirjakielen.

Vuonna 1932 Junus laati Dubovin ja Lensun kanssa inkeroisen aapisen, seuraavina vuosina kaksi lukukirjaa ja vuonna 1936 inkeroisen kieliopin. Ensimmäiset kirjat perustuivat Soikkolan murteeseen, mutta vuoden 1936 kielioppiin oli otettu piirteitä myös Ala-Laukaan kielimuodosta. Oppikirjoissa on havaittavissa myös vaikutteita suomen kielestä.^[10] Kulttuurillinen kehitys pysähtyi nopeasti, ja vuonna 1937 inkerikonkielinen opetus lopetettiin. Syynä tähän oli Josif Stalinin valtaannousu.^[5] Väinö Junus teloitettiin Stalinin vainoissa syyskuussa 1937 ampumalla.^[11] Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkään inkeroiselle ei ole yritetty kehittää uutta kirjakieltä.^[9]

Jatkosodan aikana inkeroisia evakuoitiin yhdessä vatjalaisten ja inkeriläisten kanssa Suomeen, mutta sodan jälkeen Neuvostoliitto vaati evakkojen luovuttamista takaisin ja inkerikot sijoitettiin Novgorodin, Kalininin ja Jaroslavlin alueille, jotka eivät ole perinteisiä inkeroisten asuinalueita^[5]. Toisen maailmansodan jälkeen inkerikkoja oli enää 1 062.^[7] Syynä tähän olivat nimenomaan sodan jalkoihin jääminen, mutta myös sulautuminen venäläiseen valtaväestöön.^[5]

Vuonna 1979 inkeroisia laskettiin asuvan silloisessa Neuvostoliitossa 748, mutta on mahdollista, että osa inkeroisista on tilastoitu venäläisiksi.^[6] Vuoden 1989 Venäjän väestölaskennassa 890 henkeä ilmoitti kansallisuudekseen inkeroisen.^[12] Manja Lehto Lundin yliopistosta esittää, että luku oli tuolloin noin 2 000 henkeä, mutta lisää, ettei tiedossa ollut, kuinka moni heistä taitoi inkeroisen kielen.^[6] 1990-luvun alussa inkeroisväestön kooksi arvioitiin 300–800 henkeä. Vuoden 2010 Venäjän väestönlaskennassa luku oli enää 266 henkilöä, ja heistäkin vain 126 puhui inkeroisen kieltä.^[5]

Suomalaiset kielitieteilijät ovat aina viime vuosikymmeniin saakka käyttäneet inkeroisen kielestä käsitettä inkeroismurteet. Inkeroisen karjalais­lähtöisyys tun­nustet­tiin Suomessa jo Porkan vuonna 1885 ilmestyneen Inkerin kielimuotoja käsittelevän väitöskirjan Ueber den Ingrischen Dialekt mit Berück–sichtigung der übrigen finnisch-ingermanländischen Dialekte julkaisemisen jälkeen; käsitteistöön tulivat Inkerin karjalais­murre ja Inkerin karjala.^[6]

Antti Sovijärven Foneettis-äännehistoriallinen tutkimus Soikkolan inkeroismurteesta julkaistiin vuonna 1944. Hän käyttää tut­kimuk­sensa alkupuheessa käsitteitä inkeroismurre ja inkeriläismurre. Jälkimmäinen oli ilmeisesti Sovijärven mielestä yhteisnimitys inkeroiselle ja Inkerin suomalaismurteille.^[6]

Kun tarkastellaan suomalaisia kielitutkimuksia vaikuttaa siltä, että vasta kun karjalan kieli laskettiin Suomessa omaksi kielekseen, myös inkeroista alettiin käsitellä itsenäisenä kielenä. Vaikka kirjallisuudessa edel­leen usein käytetään käsitettä inkeroismurteet, voi sen tietenkin tul­kita tarkoittavan ennen muuta itsenäisen inkeroisen kielen murteita.^[6]

Virolaiset tutkijat ovat 1950–1960-luvulta alkaen pitäneet inkeroista omana kielenään ja etnisenä ryhmänään. Virolaisen Arvo Laanestin vuonna 1964 esittämät inkeroisen kielen Soikkolan murteen piirteet näyttäisivät eroavan vain harvoilta piirteiltään suomen ja karjalan kielistä. Nämä piirteet ovat lähinnä ääntöopillisia, äänneopillisia ja morfofonologisia. Tosin inkeroisen sanasto eroaa edellä mainituista kielistä selvästi.^[6]

Vuonna 1971 suomalainen R. E. Nirvi toimitti teoksen nimeltään Inkeroismurteiden sanakirja. Siinä hän esittää, että inkeroisen ja suomen kielen erot ovat huomattavat, erityisesti äännerakenteen osalta. Nirvi jatkaa, että venäjän kieli on vaikuttanut inkeroisen sanastoon.^[6]

Inkeroisen murteista Nirvi on todennut, että Soikkolan, Hevaan ja Ylä-Laukaan puhujien väliset murre-erot ovat olleet määrältään vähäisiä, ja näin ollen näiden murteiden katsotaan edustavan varhaisempaa inkeroisten kielimuotoa. Ala-Laukaan murteiden on vastaavasti katsottu saaneen runsaasti vaikutteita ympäristökielistään, eritoten vatjasta ja alueella puhutuista suomen kielen eri murteista. Suurimmat erot Ala-Laukaan murteessa muihin inkeroisen kielen murteisin nähden näyttäisivät olevan sanastossa. Tämä kertoo tiiviistä ja taajoista kontakteista naapuri­kieliin, ja on ehdotettu, että varsinaisia inkeroisen kielen sanoja "paljastettaessa" Ala-Laukaan murresanoihin suhtauduttaisi varautuen. On myös mahdollista, että Ala-Laukaan murteet ovat alun perinkin eronneet muista inkeroisen murteista. Antti Sovijärvi on esittänyt, että Ala-Laukaalla ei puhuttaisikaan "varsinaista inkeroismurretta" eli inkeroisen kieltä.^[6]

Suomalainen H. Leskinen on vuonna 1991 esitellyt inkeroisen kielestä tiettyjä arkaismeja, yhteisiä piirteitä karjalan ja vepsän kieliin sekä sellaisia luonteenomaisia piirteitä, joita ei karjalan kielessä ja suomen päämurteissa ole. Näistä seikoista hän tekee johtopäätöksen, että inkeroinen on oma kielensä. Manja Lehto kuitenkin huomauttaa, että näitä tiettyjä luonteenomaisia piirteitä on myös Inkerin alueella puhutuissa suomen kielen murteissa, vaikka hän ei kiistäkään inkeroisen olevan oma kielensä.^[6]

Inkeroisryhmistä erityisesti Soikkolan asukkaat ovat tiettävästi aina pitäneet itseään karjalaisina. Inkerikkojen perinteisiä elinkeinoja olivat kalastus ja käsityöläisyys. Kuten muutkin itämeren suomalaiset kansat, inkerikot harjoittivat runonlaulantaa. Monet runoista kertoivat samoista aiheista kuin karjalaiset ja suomalaiset runot, jotka päätyivät Kalevalaan. Ehkä tunnetuin inkerikko on runonlaulaja Larin Paraske.^[5] Paraske on näyttelijä Eeva Litmasen isoisän äidinäiti.^[13] Näin ollen hän on sukua myös Litmasen tyttärelle Karoliina Franckille^[14].

Toinen tunnettu inkeroisrunonlaulaja oli Ontropo Melnikov, joka syntyi vuonna 1834 Vuoleen Sohvolassa ja kuoli siellä vuonna 1915.^[15] Laulettuaan runoja vuonna 1859 kansanperinnettä keräämässä olleelle ylioppilas F. A. Saxbäckille Melnikov sai moision työvoudilta julkisen raipparangaistuksen.^[15] Omien sanojensa mukaan Ontropo Melnikov ei muistanut runoja Larin Paraskeen lailla, koska "Mieheltä, joka julkisesti kärsii raipparangaistuksia kuin pahantekijä, jäykät niskat niksahtaa, vielä muistikin murenee”.^[15] Traagisilla aineksilla oli Melnikovin lauluissa huomattava sijansa, ja hän lauloi muun muassa balladin miehentappajaneidosta.^[15]

Inkerikot ovat perinteisesti saaneet toimeentulonsa maanviljelystä ja kalastuksesta. Myöhemmin tärkeiksi aloiksi on muodostunut myös erilainen käsityöläisyys. Läntiset inkerikot olivat tunnettuja erityisesti raudantyöstötaidoistaan ja itäiset inkerikot kudonnastaan. Inkerikkokylät olivat jo 1800-luvulla lähes täysin identtisiä venäläisten kylien kanssa.^[7]

Suuri uhka inkerikkojen ja samalla alueella vielä elävien vatjalaisten kulttuurille on heidän asuinalueelleen suunnitteilla oleva Ust-Lugan teollisuuskeskus ja satama, minkä johdosta ihmisiä joudutaan siirtämään alueelta pois, todennäköisimmin Pietariin, jossa sulautumisriski kasvaa merkittävästi. Kaupungista tulee suunnitelmien mukaan 35 000 asukkaan kokoinen.^[16]

Inkeroiskulttuuria on pyritty elvyttämään sen hankalasta asemasta huolimatta. Useissa Kingiseppin piirin kylissä toimii lauluryhmiä, jotka esiintyvät inkeroisen kielellä. Esimerkiksi Viistinän kylässä on toiminut vuodesta 1993 alkaen inkeroisten kotiseutumuseo.^[5]

Inkeroisten kansalliseepos on yhteinen vatjalaisten kanssa, ja sen nimi on Pääskölintu – päivälintu. Teoksen on laatinut Arvo Survo.^[17]

Vuonna 1534 Novgorodin arkkipiispa kertoi inkerikkojen palvelevan metsiä, kiviä, jokia, järviä, soita, lähteitä, vuoria, kukkuloita, aurinkoa, kuuta ja tähtiä, auringon nousua kohti oli tapana kumartaa. Inkerikot antoivat jumaluuksilleen myös uhreja kuten kotieläimiä. Lapset nimesi shamaani eli arbui. Vieläkin perinteisiin kuuluu "kalmoille" eli kuolleille vietävä ruoka. Nykyisin inkerikot ovat ortodokseja.^[18]

• Inkerikot, setot ja vatjalaiset – Kansankulttuuri, kieli ja uskomusperinteet (teos)

• Brailovskaja, S.M. & Rybnikova, M.A.: Lukukirja inkeroisia oppikoteja vart. Kolmas oppivuus. Vennäen kiilest käännetty. Leningrad: 1933.
• Jokipii, Mauno (toim.): Itämerensuomalaiset: Heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Jyväskylä: Atena, 1995. ISBN 951-9362-80-0
• Junus, V. J.: Lukukirja inkeroisia oppikoteja vart. Toiseel oppivuuvveel. Leningrad: 1933.
• Jussila, R. (toim.): Inkeroismurteiden käänteissanasto. (Lexica Societatis Fenno Ucricae XVIII, 2). Helsinki: 1986.
• Kettunen, L.: Suomen murteet II. Murrealueet. Helsinki: 1930.
• Kuronen, Aira: Inkerikot: Historia, uskonto ja perinne. Onkamo: Kannaksentie, 2008. ISBN 978-952-92-4372-3
• Laakso, J. (toim.): Uralilaiset kansat. Tietoa suomen sukukielistä ja niiden puhujista. Helsinki: 1991.
• Laanest, Arvo: Isurid ja isuri keel. Tallinn: 1964.
• Laanest, Arvo: Isuri murdetekste. Tallinn: 1966.
• Laanest, Arvo: Sissejuhatus läänemere soome keeltesse. Tallinn: 1975.
• Laanest, Arvo: Isuri keele ajalooline foneetika ja morfoloogia. Tallinn: 1986.
• Laanest, Arvo: Isuri keele Hevaha murde sonastik. Tallinn: 1997
• Lehto, Manja: Ingrian Finnish: Dialect Preservation and Change. Uppsala: 1996.
• Nevalainen, P. & Sihvo, H. (toim.): Inkeri. Historia, kansa, kulttuuri. (SKST 547). Helsinki: 1991.
• Nirvi, R. E. (toim.): Inkeroismurteiden sanakirja. Lexica societatis Fenno-ugricae XVIII. Helsinki: 1971.
• Porkka, V.: Ueber den Ingrischen Dialekt mit Berück­sichtigung der übrigen finnisch-ingerman­ländischen Dialekte. Helsingfors: 1885.
• Ruoppila, V.,: Äyrämöismurteiden äännehistoria. (SKST 245.) Helsinki: 1955.
• Ruoppila, V.: Kalevala ja kansankieli. SKS. Helsinki: 1967.
• Ruoppila, V. (toim.): Itäkannaksen murresanakirja. (SKST 392). Helsinki: 1984.
• Ruoppila, V.: Venäläisperäistä sanastoa suomen murteissa. (Suomi 136). SKS. Helsinki: 1986.
• Sjögren, A. J.: Ueber die Finnische Bevölkerung des St. Peter­burgischen Gouvernements und ueber den Ursprung des Namens In­ger­mannland. St. Peters­burg: 1833.
• Tetjurev, V. A.: Luunnontiito. Alkuoppia vart. III oppivuus. Ensimäin osa. Leningrad: 1933.
• von Köppen, P.: Ethnographische Karte St. Peterburgischen Gouvernements. St. Petersburg: 1849.

•   Inkeroisenkielinen Wikipedia hautomossa
• Video inkerikoista (Arkistoitu – Internet Archive)