Hylkeet
Hylkeet[1] (Phocidae) on eväjalkaisiin kuuluva vedessä elävien petoeläinten heimo, johon kuuluu 19 nykyisin elävää lajia. Heimosta on käytetty yleisesti myös nimeä varsinaiset hylkeet,[2][3] erotukseksi korvahylkeistä (Otariidae). Suomessa säännöllisesti tavattavia hyljelajeja ovat norppa ja halli eli harmaahylje. Kirjohylje on Suomessa satunnaislaji.
| Hylkeet | |
|---|---|
 Kirjohylje (Phoca vitulina) |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Petoeläimet Carnivora |
| Alalahko: | Caniformia |
| Heimo: |
Hylkeet Phocidae Gray, 1821 |
| Suvut | |
|
|
| Katso myös | |
Hylkeet ovat kehittyneet maalla elävistä lajeista, varsinaiset hylkeet luultavasti saukon kaltaisista eläimistä.[4]
Ulkomuodoltaan hylkeet ovat sileitä ja pulleita. Ruumiinrakenne soveltuu sulavaan vedessä liikkumiseen. Ranteesta ja kämmenestä ovat muodostuneet etuevät ja nilkasta ja jalkaterästä takaevät. Evät ovat heikot, eikä niitä voi käyttää apuna maalla liikkumiseen. Hylkeet liikkuvatkin maalla siten, että ne siirtävät painoa rinnan ja vatsan varaan. Erotuksena lähisukulaisistaan korvahylkeistä, joihin kuuluvat muun muassa merileijonat, varsinaisilla hylkeillä ei ole ulkoisia korvalehtiä. Varsinaisten hylkeiden uiminen tapahtuu evien ja ruumiin takaosan sivuttaissuuntaista liikettä apuna käyttäen.lähde?
Hylkeet ovat useimmiten väriltään harmaan ja ruskean sävyisiä. Ihossa on usein tummia täpliä. Joidenkin lajien poikaset ovat syntyessään valkoisia tai kullanruskeita. Hylkeet syövät katkarapuja, kalmareita ja kaloja, isot hylkeet myös merilintuja ja pienempiä hylkeitä. Saalistaminen tapahtuu veden alla. Hylkeet näkevät vedenpinnan alapuolen hämäryydessä hyvin suurten silmiensä avulla.lähde? Paksu ihonalainen eristävä rasvakerros suojaa kylmältä merivedeltä.[5]
Kookkain hyljelaji on etelänmerinorsu, joka on suurimmillaan lähes viisi metriä pitkä ja painaa 2 400 kilogrammaa. Pienin hylje on norppa, joka on noin 120 senttimetriä pitkä ja painaa 45 kilogrammaa.lähde?
Lisääntyminen
muokkaaHyljenaaras on sukukypsä kolmen tai neljän vuoden iässä. Poikasia eli kuutteja syntyy vain yksi kerrallaan. Synnyttäminen tapahtuu maalla tai jäällä, norpalla lumi- tai jääluolassa, tavallisesti keväällä tai alkukesästä. Syntyessään kuutilla on turkki, joka ei pidä erityisen hyvin vettä. Hylkeen maito on varsin rasvaista, ja sitä juodessaan poikanen saa nopeasti lisää painoa. Urokset parittelevat usean naaraan kanssa. Jotkin lajit, kuten pohjanmerinorsu ja harmaahylje, kokoontuvat parittelemaan suurella joukolla rannoille tai jäälle, ja urokset karjahtelevat toisilleen ja iskevät toisiaan hampaillaan. Toiset lajit, kuten norppa ja kirjohylje, taas keskittyvät puolustamaan reviiriään veden alla.lähde?
Hylkeiden metsästys
muokkaaHylkeitä on metsästetty esihistoriallisista ajoista lähtien. Muun muassa grönlanninhylje kuoli pari tuhatta vuotta sitten Itämereltä sukupuuttoon todennäköisesti liiallisen metsästyksen takia.[6]
Etelämeren hylkeenpyynnin historia
muokkaaEteläisellä pallonpuoliskolla tehokas hylkeenpyynti alkoi vuonna 1778 Etelä-Amerikan, Australian ja Uuden-Seelannin vesillä ja vastikaan löydetyllä Etelä-Georgialla. Aluksi pyydettiin merikarhuja niiden turkin vuoksi, myöhemmin myös merileijonia ja merinorsuja niistä saatavan öljyn vuoksi. Hylkeiden valtaisan lukumäärän ja kesyyden vuoksi niiden pyynti tapahtui tappamalla eläimet nuijilla. Hylkeenpyytäjät olivat luultavasti ensimmäiset ihmiset, jotka asuivat Etelä-Georgian, Kerguelenin, Heardinsaarten ja Eteläisten Orkney- ja Shetlandsaarten rannoille. Vuoteen 1800 mennessä useimmilta alkuperäisiltä hyljesaarilta hylkeet oli pyydetty sukupuuttoon ja pyytäjät siirtyivät etelämmäs. Antipodisaaret pyydettiin tyhjiksi vuonna 1800, Aucklandsaaret 1806 ja Campbellinsaaret sekä Macquariensaari vuonna 1810. Jokaiselta saarelta tapettiin kaikki hylkeet muutaman vuoden kuluessa. Eteläisiltä Shetlandsaarilta pyydettiin neljän vuoden kuluessa niiden löytämisestä 320 000 merikarhun nahkaa ja 940 tonnia öljyä, jonka jälkeen saarille ei enää kannattanut purjehtia. 1830-luvulla pyyntiä ei enää kannattanut jatkaa nahkojen vuoksi, mutta öljyn vuoksi sitä jatkettiin pienemmässä mitassa koko 1800-luvun. Uudelleen pyynti-innostus alkoi 1870-luvulla, kun Eteläisillä Shetland- ja Sandwichsaarilla hyljekannan havaittiin elpyneen, mutta vuosikymmenen lopussa se oli täysin tuhottu. Uudesta-Seelannista toimineet öljynpyytäjät jatkoivat vielä toimintaansa, joka lopetettiin 1919 yleisen mielipiteen vuoksi.[7]
Nykyinen hylkeenpyynti
muokkaaHylkeiden pyyntiä jatketaan muun muassa Kanadassa Saint Lawrencen lahdella maaliskuun lopulla, jossa se on joutunut ympäristöaktivistien silmätikuksi.lähde?
Harmaahyljettä eli hallia sekä Itämerennorppaa metsästetään myös Suomen merialueilla.[8]
Suomessa hylkeenpyynti on kiintiöpohjaista, kuitenkaan kiintiöitä ei käytetä täysin ja hyljekannat jatkavat nousuaan.[9]
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- Ylimaunu Juha: Itämeren hylkeenpyyntikulttuurit ja ihminen-hylje-suhde. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-156-9 sid.
- Koko perheen eläinkirja (engl. alkuteoksen nimi Children's Encyclopedia of the Animal Kingdom). Gummerrus Kustannus Oy, 1991. ISBN 951-20-3804-8 , s. 166–169
- Integrated Taxonomic Information System (ITIS): Phocidae (TSN 180640) itis.gov. Viitattu 3.9.2006. (englanniksi)
Viitteet
muokkaa- ↑ Nisäkäsnimistötoimikunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet luomus.fi. 2008. Viitattu 7.11.2010.
- ↑ Nurminen, Matti (toim.): Maailman eläimet: Nisäkkäät 1, s. 230 ja 262. (Englanninkielinen alkuperäisteos The Encyclopedia of Mammals 1, sarjassa World of animals) Helsinki: Tammi, 1986. ISBN 951-30-6530-8
- ↑ Halkka, Antti; Miettinen, Kaarina ym.: Kotimaan luonto-opas, s. 366. Porvoo: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19804-8
- ↑ Etelämantereen eläimiä, s. 115
- ↑ blubber National Geographic Society. Arkistoitu 28.8.2022. Viitattu 28.8.2022. (englanniksi)
- ↑ Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, s. 35–37. (10. painos) Helsinki: Otava, 2009. ISBN 951-1-13753-0
- ↑ (suom.) Klaus Karttunen: Etelämantereen eläimiä (engl. Animals of the Antarctic and the ecology of the Far South. Kirjayhtymä, 1981. ISBN 951-26-2056-1 , s. 129–131
- ↑ https://riista.fi/metsastys/palvelut-metsastajalle/lupahallinto/harmaahylkeen-kiintiometsastys/
- ↑ https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/uutiset/3fe69757-0f51-4b40-ab7e-39612f798eae
Aiheesta muualla
muokkaa- Seppo Keränen, Markku Lappalainen: Hylkeet (Maahenki, 2009)
- Elävä arkisto: Hylkeenpyytäjät -lyhytelokuva (1957) https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/11/03/perameren-hylkeenpyytajat