Henrikin Liivinmaan kronikka

Pääartikkeli: Henrik Lättiläinen

Kronikan käsikirjoituksessa ei mainita kirjoittajan nimeä. Tästä huolimatta tutkijat ovat olleet lähes yksimielisiä siitä, että teoksen on kirjoittanut kronikassa usein esiintyvä Henricus de Lettis. Henrikin itsensä mukaan hän oli lättiläisten pappi (Lettorum ministor) tai pappi ja tulkki Henricus de Lettis. Ei sen sijaan ole täyttä selvyyttä siitä, viittaako lisänimi ”Lättiläinen” Henrikin kansallisuuteen vai pelkästään toiminta-alueeseen lähetyssaarnaajana. Kronikan ensimmäisen painetun version vuonna 1740 julkaissut Daniel Gruber piti Henrikiä latvialaisena, mutta 1800-luvulla useat saksalaiset tutkijat alkoivat pitää häntä saksalaisena, ja myöhemmän tutkimuksen valtavirta on asettunut tämän oletuksen puolelle. Tässä vaiheessa myös nimen saksankielinen muoto korjattiin Gruberin käyttämästä muodosta Heinrich der Lette (lättiläinen Henrik) muotoon Heinrich von Lettland (Lätinmaan Henrik). Todisteina Henrikin saksalaisuuden puolesta on pidetty sitä, että kronikassa viitataan useasti saksalaisiin sanalla nos (”me”) ja että kronikan mukaan Henrikillä oli kehno lätin kielen taito. Latvialainen tutkija Arvēd Švābe piti kuitenkin vuonna 1938 kirjoittamassaan artikkelissa Henrikiä latvialaisena.^[4]

Henrik ilmeisesti oleskeli Liivinmaalla vuodesta 1208 alkaen ja toimi piispa Albertin oppilaana. Hän osallistui vuosina 1216–1220 useisiin kalparitarien sotaretkiin virolaisia vastaan ja kastoi joukoittain pakanoita kristityiksi. Kielitaitonsa ansiosta hän toimi myös tulkkina useissa neuvotteluissa. Kronikan sisällön perusteella Henrik aloitti sen kirjoittamisen pian elokuussa 1224 tapahtuneen Tarton valtauksen jälkeen. Hän täydensi siihen myöhemmin uusia tapahtumia vuoteen 1227 saakka. Myöhemmin Henrik oli seurakuntapappina Virossa ja viimeinen maininta hänestä on vuodelta 1259.^[4]

Liivinmaan kronikan alkuperäinen käsikirjoitus on hävinnyt. Teoksesta tunnetaan kuitenkin 16 käsikirjoituksen kopiota, joista viisi on kopiota alkuperäisestä teoksesta. Näistä vanhin on Codex Zamoscianus. Kyseessä on 1300-luvun alussa^[5] tai 1200-luvun lopulla tehty kopio, joka on kuitenkin epätäydellinen, sillä se loppuu kappaleeseen 23^[6]. Lisäksi se on pergamentille kirjoitettuna kellastunut ja rapistunut pahasti. Kyseinen teos on nykyisin säilössä Puolan kansalliskirjastossa Varsovassa. Toinen vanha säilynyt käsikirjoituksen kopio on 1600-luvulta peräisin oleva riialaisen kauppiaan Nathaniel Skodieskyn kokoelmista löytynyt teos. Tätä teosta on voitu käyttää täydentämään Codex Zamoscianuksen puuttuvat kohdat. Viimeksi mainittua teosta säilytetään Riian kaupunginkirjastossa.^[5]

Liivinmaan kronikka edustaa kronikkatyyppiä, jossa tekijä kertoo itse kokemistaan tapahtumista. Lisäksi hän saattoi täydentää tietojaan silminnäkijöiden kertomuksilla ja joskus harvoin kirjallisilla lähteillä. Henrik itse toteaa teoksessaan: ”Tähän ei ole kirjoitettu mitään muuta, paitsi se, minkä melkein kaiken olen nähnyt omin silmin. Sen, mitä en ole nähnyt omin silmin, olen saanut tietää niiltä, jotka sen näkivät ja olivat mukana.” Teos keskittyy paljolti pohjoisen Liivinmaan tapahtumiin, mikä johtunee siitä, että Henrikin on arveltu kirjoittaneen teoksensa, kun hän oli latgallien pappina Rubenesissä lähellä virolaisaluetta. Ajalta ennen Henrikin saapumista Liivinmaalle vuonna 1205 tärkein lähde oli pappi Teoderik. Kirjallisina lähteinä on vähäisessä määrin käytetty annaaleja. Henrik ryhtyi kirjoittamaan kronikkaansa vuonna 1225 Tarton valtauksen jälkeen. Teos alkaa Meinhardin tulosta Liivinmaalle ja jatkuu yhtenäisenä kokonaisuutena Tarton valtaukseen saakka. Tämän jälkeen Henrik kirjasi vielä hajanaisia tapahtumia vuoden 1226 huhtikuun loppuun asti. Viimeiset kirjoitukset käsittelevät Saarenmaan muinaismaakunnan valloitusta vuonna 1227. Tutkijat ovat jakaneet kronikan 30:een roomalaisin numeroin jaettuun päälukuun, jotka puolestaan on jaettu arabialaisin numeroin merkittyihin kappaleisiin.^[7]

Liivinmaan kronikka koostuu neljästä kirjasta^[7]:

• ”Liivinmaa” kertoo piispa Meinhardista. Tämä kirja on varsin lyhyt.
• ”Piispa Bertold” kertoo nimensä mukaisesti piispa Bertoldista, jolle kyseinen kirja on omistettu. Tämä kirja on vielä ensimmäistäkin lyhyempi.
• ”Piispa Albert” alkaa piispa Albertin vihkimisestä piispaksi vuonna 1198 ja etenee vuosi kerrallaan Albertin kahdeksanteen hallintovuoteen.
• Neljäs Viroa käsittelevä kirja alkaa kesken piispa Albert -kirjan päälukua. Tämä kirja kertoo parikymmenvuotisesta sodasta virolaisia vastaan.

Kaksi ensimmäistä kirjaa ovat huomattavan lyhyitä verrattuina kahteen jälkimmäiseen. Ilmeisesti Henrikin tarkoituksena oli kunnioittaa Meinhardia ja Bertoldia nimeämällä heille omat kirjansa niiden lyhyydestä huolimatta. Kaksi viimeistä kirjaa käsittelevät piispa Albertin hallintokautta. Kolmas kirja kertoo eteläisen Liivinmaan ja neljäs pohjoisen Liivinmaan sekä Viron valloituksesta.^[5]

Kronikka kuvaa latvialaisia hyvin myönteisessä valossa. Tämän on arveltu johtuneen siitä, että latvialaiset kääntyivät kristinuskoon verrattain nopeasti ja taistelivat monesti saksalaisten rinnalla pakanoita vastaan. Syynä on pidetty myös Henrikin mahdollista latvialaisuutta. Virolaisiin kronikoitsija suhtautuu melko vihamielisesti, mutta toisaalta kehuu heidän urheuttaan.^[7] Esimerkiksi virolaisten päällikkö Lembitua kuvataan taitavaksi sotapäälliköksi^[8]. Lisäksi kirjoittaja kannustaa voitettujen virolaisten myötämieliseen kohteluun, jotteivät nämä hylkäisi kristinuskoa. Venäläiset kuvataan usein virheellisesti pakanoina, vaikka he olivat kristittyjä, tosin ortodokseja. Heitä kuvataan myös kristittyjen perivihollisina.^[7] Venäläiset tukivatkin pakanoita monissa taisteluissa saksalaisia vastaan ja toisaalta yrittivät itsekin alistaa näitä valtansa alle.^[9] Tanskalaisiin suhtaudutaan viileästi, sillä he olivat saksalaisten kilpailijoita Virossa.^[7] Pakanoita kuvataan usein halventavin sanankääntein, ja heitä pidetään epäluotettavina^[10].

Vaikka teksti onkin monin paikoin hyvin puolueellista, Henrik ei jätä ristiretkeläisiäkään arvostelun ulkopuolelle. Osansa saa jopa hänen opettajansa piispa Albert. Ristiretkeläisten kerrotaan esimerkiksi ryöstelevän ja murhaavan pakanoita.^[11] Erityisen raa’asti Henrikin mukaan käyttäytyivät kuitenkin kristinuskoon kääntyneet paikalliset. Kristinuskoon kääntyneitä pidetään myös epäluotettavina, ja heidän kääntymisensä motiivit kyseenalaistetaan erityisesti liiviläisten ja virolaisten käännytettyjen kohdalla.^[7]

• Henrik Lättiläinen: Henrikin Liivinmaan kronikka. ((Heinrici chronicon Livoniae, 1200-luku.) Suomennos: Maijastina Kahlos & Raija Sarasti-Wilenius. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 934) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-521-1

• Piippo, Mikko: Keskiajan historiankirjoitusta uusina suomennoksina. Historiallisia arvosteluja 3/2004.