Krepost Sveaborg

Venäjä menetti laivastonsa Japania vastaan käydyn Venäjän–Japanin sodan aikana Tsushiman meritaistelussa 1905. Kireä poliittinen tilanne ennen ensimmäistä maailmansotaa pakotti Venäjän kehittämään muita keinoja perinteisen laivaston lisäksi pääkaupunkinsa Pietarin suojaamiseksi. Kaupungin turvallisuuden takeeksi päätettiin rakentaa laaja merilinnoitus Suomenlahden saarille ja suurimpiin rannikkokaupunkeihin. Autonomisen Suomen alueelle sijoitettiin Pietari Suuren merilinnoituksen Helsingin ja Viipurin maa- ja merilinnoitukset sekä joukko muita pienempiä linnoituskokonaisuuksia. Venäjä linnoitti muualla maassa esimerkiksi tärkeitä liikenteen solmukohtia ja muita strategisia paikkoja.^[3] Suomen linnoitteiden oli tarkoitus torjua Pohjanlahden rannikon suunnalta tuleva hyökkäys.

Krepost Sveaborgin perustana oli Ruotsin vaiheittain rakentama Suomenlinnan merilinnoitus, jonka ympäristöön uutta laajempaa linnoitusta alettiin rakentaa. Työmaa oli Pietarin Insinöörihallinnon alainen, mutta sen töitä johtivat käytännössä Viaporin insinööriesikunnan sotilasinsinöörit, joilla oli apunaan myös sapöörejä ja sapööriupseereita. Linnoitustöiden pääinsinöörikonttori sijaitsi Helsingissä, minkä lisäksi Leppävaarassa ja Pakilassa oli myös omat insinöörikonttorinsa.^[3]

Maarintaman ensimmäistä kenttälinnoitteista koostuvaa osaa ryhdyttiin rakentamaan ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vuonna 1914 linjalle Meilahti, Ruskeasuo, Pasila, Käpylä, Koskela, Viikki, Marjaniemi, sekä linjalla Kulosaari, Herttoniemi, Tammisalo, Laajasalo, Jollas.^[4] Vuoden 1914 lopun strategisten suunnitelmien muutoksen seurauksena nykyisen pääkaupunkiseudun alue päätettiin linnoittaa vahvemmin rakentamalla uusi puolustuslinja Laajalahdesta Leppävaaran, Mäkkylän, Kannelmäen, Pakilan, Tuomarinkylän ja Oulunkylän kautta Vantaajoen itäpuolelle Pukinmäen ja Viikin kautta Vartiokylään. Linnoitukset rakennettiin kestävämmiksi kuin vuoden 1914 kenttälinnoitteet. Keväällä 1915 linnoitusta päätettiin jatkaa nykyisten Tapiolan, Haukilahden ja Westendin alueille. Itäinen rintamaosa sai vahvistusta 1916, kun vuonna 1915 rakennettujen linnoitteiden yhteyteen rakennettiin uusia linnoitteita. Rakennustahti hidastui vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen ja rakennustyöt loppuivat täysin vuoden 1918 kevääseen mennessä.^[5]

Linnoitustyömailla työskenteli arviolta 10 000 henkilöä.^[5] Rakentajina oli venäläisten linnoitussotilaiden ja -työläisten lisäksi suomalaisia, jotka hakeutuivat työmaille sotatilan aiheuttaman työttömyyden seurauksena. Suomalaisia työmaille veti myös niiden hyvät palkat, ja osa rakentajista nostikin palkkaa usealta eri työmaalta lahjotun kirjurin avulla.^[3] Linnoitustöistä maksettiin pääasiassa neljän markan päiväpalkkaa, mutta osa valu- ja räjäytystöistä tehtiin myös urakkapalkalla. Erikoisosaajat, kuten kivityömiehet saivat muita parempaa palkkaa.^[6] Työvoiman tarvetta ei tosin saatu täysin tyydytettyä vapaaehtoisilla, minkä seurauksena rakennustöihin pakko-otettiin miehiä ja kuljetuskalustoa sotatilalain nojalla. Työmailla työskenteli myös noin 3 000 kiinalaista vankia syksyllä 1916.^[3] Ensimmäiset 2 100 kiinalaista saapuivat maahan elokuussa 1916, ja heidät jaettiin viiteen ryhmään Espoon ja Helsingin maalaiskunnan alueille. Kiinalaisia ei käytetty varsinaisiin rakennustöihin, vaan he kaatoivat metsää linnoitteiden tieltä.^[5] Talven lähestyessä kiinalaisten olot huononivat, koska heillä ei ollut talvivarustusta eikä lämmintä majoitusta. Niinpä tottelemattomuus ja töistä kieltäytyminen lisääntyivät, ja sattui jopa muutamia yhteenottoja kiinalaisten ja suomalaisten poliisien välillä. Viranomaisia työllistivät myös lisääntyneet rikokset, jotka pantiin kiinalaisten syyksi. Suomen kenraalikuvernööri sai runsaasti kirjelmiä, joissa vaadittiin kiinalaisten poistamista maasta. Tammikuun 1917 loppuun mennessä Suomesta oli lähetetty pois yli 2 600 kiinalaista.^[7]

Rakennustyömailla tapahtui paljon onnettomuuksia, muun muassa kallioiden räjäytyksissä. Suomalaisten esimiesten alaisuudessa olleet suomalaiset rakentajat saattoivat saada pieniä loukkaantumiskorvauksia. Rakennustöissä kuolleita haudattiin muun muassa Malmin hautausmaalle.^[3]

Rakennustyömaalla oli vahva vaikutus ympäristön elinkeinotoimintaan. Valtavien työmaiden työntekijät vaativat muonitusta ja asuintiloja. Pidemmältä tulleet suomalaiset majoittuivat usein työmaiden lähialueiden vuokra-asuntoihin ja venäläiset kasarmeille ja niiden puutteessa telttoihin.^[3]

Krepost Sveaborgin linnoitteita ei koskaan käytetty niiden alkuperäiseen tarkoitukseen, eli venäläisten puolustamiseen saksalaisia vastaan. Saksalaisten tiedetään varustautuneen linnoituksia vastaan käytäviä taisteluita varten hankkimalla esimerkiksi tiedustelutietoja linnoitteiden rakenteesta. Saksalaisilla oli käsissään venäläisestä sensuurista ja linnoitusten tarkasta valvonnasta huolimatta esimerkiksi Tuomarinkylän linnoitteita esitteleviä raportteja vuodelta 1915. Raportit oli ilmeisesti vuotanut joku linnoitustyömaalla johtotehtävissä työskennellyt.^[3]

Venäläiset päättivät vetäytyä saksalaisten lähestyessä Helsinkiä keväällä 1918 hyvistä puolustuslaitteistaan huolimatta. Osasyynä vetäytymiseen oli varmasti myös Suomen edellisen vuoden joulukuussa tekemä itsenäisyysjulistus. Saksalaisten venäläisten kanssa tekemään vetäytymissopimukseen kuului esimerkiksi tykkien vaarattomaksi tekeminen, mikä toteutui ainakin osittain. Venäläisten perääntymisestä huolimatta saksalaiset eivät päässeet marssimaan Helsinkiin täysin taisteluitta, sillä suomalaiset punakaartin taistelijat tekivät voimakasta vastarintaa esimerkiksi Leppävaaran Nupukivenkallion ja Gransinmäen varustuksista. Leppävaaran taistelussa kuoli kolme saksalaista ja 13 punakaartilaista. Taistelupaikan lähistöille Mäkkylään on haudattu saksalainen sotilas Xavier Brummer, jonka haudalle Leppävaaran suojeluskunta pystytti graniittisen muistokiven 1923.^[3]

Sodan loputtua linnoitus siirtyi sotasaaliskonttorin käsiin.^[3] Linnoitteista purettiin kaikki hyödynnettävissä oleva kuten puurakenteet, puhelinkaapelit sekä etenkin katettujen linnoituslaitteiden, kuten konekivääripesäkkeiden ja suojahuoneiden teräspalkkivahvistukset.^[5] Varsinaista käyttöä linnoituksille ei keksitty ja niitä käytettiin lähinnä koulutusmaastona, jossa tutustuttiin hyvään ja huonoon linnoitustapaan. Kapteeni Pauli Öljymäki pohti vuoden 1938 diplomityössään linnoitusten hyödyntämiskeinoja, mutta joutui toteamaan niiden vaativan liikaa miehistöä Suomen pieniin asevoimiin nähden. Toisen maailmansodan kynnyksellä Helsingin teollisuuspiiri^[5] ja Suomen puolustusministeriö inventoivat linnoitukset ja niihin kuuluneet luolat, joista osa kunnostettiin ammussorvaamoiksi, varastoiksi ja väestönsuojiksi.^[3]

Vuosikymmenten heikon arvostuksen ja unohduksiin joutumisen seurauksena linnoitukset ovat päässeet pahasti rappeutumaan. Merkittävä osa linnoitteista on jäänyt teiden ja rakennusten alle. Suurin osa linnoituksen suojahuoneista ja ampumapesäkkeistä räjäytettiin kiskojen ja muun metallin poiston yhteydessä, minkä lisäksi viranomaiset turvautuivat räjähdyksiin myös pelätessään irtolaisten pesiytyvän rakennelmiin. Linnoitteiden rappeutumista on edesauttanut myös eroosio, puurakenteiden maatuminen ja kasvillisuuden leviäminen.^[3] Pääkaupunkiseudulle rakennettiin 569 linnoituslaitetta, joista Pääkaupunkiseudulle rakennetuista 569 linnoituslaitteesta oli vuonna 2006 laaditun selvityksen perusteella tuhoutunut kokonaan 43 prosenttia ja osittain 17 prosenttia. Säilyneitä kohteita on jäljellä 40 prosenttia. Espoon 121 kohteen osalta 43 prosenttia oli kokonaan tuhoutunut, 21 prosenttia osittain tuhoutunut ja 36 prosenttia säilynyt.^[5] Merkittävä osa pääkaupunkiseudun alueen tykkiteistä on jäänyt myöhemmän rakentamisen alle, tästä huolimatta tykkiteiden entiset linjaukset näkyvät monin paikoin nykyisen tieverkon linjauksissa (esim. Helsingin Pakila^[8] ja Espoon Mäkkylä^[9])

Museoviraston (silloinen Muinaistieteellinen toimikunta) päätöksellä linnoitukset liitettiin muinaismuistolain piiriin 1971, mikä kieltää niiden täyttämisen, kaivamisen ja muilla tavoin hävittämisen ilman museoviraston lupaa. Linnoitusten hoidosta julkaistiin 1996 opas. Joihinkin maalinnoituksen kohteisiin on rakennettu suoja-aitoja, siltoja ja opastauluja. Linnoitusrakenteissa kasvavaa kasvillisuutta on myös paikoitellen raivattu.^[3] Linnoitusta on pidetty arvokkaana kulttuurihistoriallisena kohteena, minkä lisäksi sillä on ollut huomattava kasvistoa rikastava merkitys. Linnoituksesta ovat hyötyneet esimerkiksi erilaiset niitty- ja kalliokasvit, sekä sen läheisyyteen venäläisten joukkojen mukana kulkeutuneet vieraslajit.^[10]

Helsingin linnoitteiden tehtävänä oli suojata Helsingin Kruunuvuorenselällä ja Katajanokalla sijaitsevaa Venäjän Itämeren laivaston sotasatamaa. Linnoitukseen kuului rannikkopattereista koostuva meririntama sekä kolme maarintaman puolustusvyöhykettä.^[5] Maarintama rakennettiin hajautetun järjestelmän mukaisesti, jossa linnoitteet sijoitettiin maastoon hajautetusti, jotta vihollisen tykistötuli olisi jouduttu hajauttamaan ja sen teho olisi pienentynyt.^[5]

Linnoitus kuului Viaporin komendantin alaisuuteen, ja sen maa- ja meririntamalla, sekä tykistöllä oli jokaisella oma komentajansa. Maarintaman komentajina toimi ensin kenraali Pobojevski, myöhemmin eversti Timonov. Maarintaman esikunta sijaitsi Viaporin Komendantinsaarella (nykyinen Iso Mustasaari).^[3]

Maarintama jaettiin lopullisessa linnoitussuunnitelmassa itäiseen, pohjoiseen ja läntiseen puolustuslohkoon, joiden tukikohdat saivat idästä alkaen numerot I–XXXVII (1–37). Suunnitelmassa otettiin myös virallisesti käyttöön nimitykset maa- ja meririntama. Linnoituksen itäiseen lohkoon kuuluivat linnoitukset I–XIV (1–14), pohjoiseen XV–XXV (15–25) ja läntiseen XXVI–XXXVII (26–37). Itäisen lohkon linnoitteet sijaitsivat Vantaanjoen itäpuolella, pohjoisen Vantaan- ja Mätäjoen välisellä alueella, sekä läntisen Mätäjoen länsipuolella. Puolustuslohkojen tykit jaettiin lisäksi 4–5 tykkipatterin ryhmiin.^[3]

Krepost Sveaborgin linnoitteisiin kuului myös useita ilmatorjuntapattereita. Maarintaman patterit sijaitsivat Ilmalassa ja Laajasalossa pääosan IT-pattereista sijaitessa meririntaman saarilla. Linnoitteiden etumaastoissa, noin 30–100 metrin päässä itse kestolinnoitteista sijaitsi usein 7–10 metrin levyinen piikkilankaeste. Piikkilankaa saattoi olla yhden puolustusaseman edessä kilometrikaupalla. Pääkaupunkiseudun linnoitteiden esteet olivat usein kaksin- tai jopa kolminkertaisia. Esteet sijoitettiin mataliin kaivantoihin, joita peitti vihollisen puolella 1–2 metrin korkuinen valli.^[11]

Pääartikkeli: Krepost Sveaborgin maalinnoitteet

Maarintamaan kuului alun perin numeroimattomat vuonna 1914 rakennetut kenttälinnoitteet,^[12] sekä yhteensä 37 numeroitua tukikohtaa^[3] Helsingin ympäristössä nykyisten Espoon, Helsingin ja Vantaan kuntien alueilla.^[12] Linnoitteet rakentuivat taistelu- ja yhdyshaudoista, suojahuoneista, varastoluolista, kuuden eri tyypin tuliasemista, tykkiasemista ja linnoituksen tukikohtia yhdistävistä tykkiteistä.

Taistelu- ja yhdyshautojen rakenne vaihtelee niiden rakennusajankohdan mukaan. Vuoden 1914 kenttälinnoitteiden haudat koostuivat usein vain kivivallista, jonka edusta oli vahvistettu hiekkavallilla. Kenttälinnoitteita kaivettiin myös maahan maaperän salliessa.^[13]

Vuoden 1915 taisteluhaudat rakennettiin kallioon louhimalla tai pehmeään maahan kaivamalla. Hautojen etupuoli on useimmiten vahvistettu harkkokivimuurauksella, joissakin kohteissa betonilla. Selustanpuolista seinää ei yleensä muurattu. Yhdyshaudoissa rakennettiin enimmäkseen vahvistamattomina, joissain paikoissa käytettiin tosin hirsiä.^[13]

Vuoden 1916 haudoista sekä räjäyttämällä että kaivamalla tehdyissä on käytetty betonivalua seinämien vahvikkeena. Vuoden 1916 linnoitteissa on käytetty paikoitellen erikoisia rakenneratkaisuja, kuten Myllypuron ja Kontulan alueen tukikohtien paikoittain murtoviivaisesti toteutetut rintavarustukset. Pihlajamäen linnoitteiden jyrkimpiin kohtiin rakennettuihin yhdyshautoihin on tehty betonisia porrastuksia liikkumisen helpottamiseksi.^[13]

Linnoitteiden suojahuoneet on usein rakennettu kallioon louhimalla ja vahvistamalla seinät betonilla. Pienemmät suojarakenteet tehtiin joko katetuiksi korsuiksi tai avoimiksi sirpalesuojiksi. Korsujen kattona oli yleensä hirsien päälle valettu betonikerros. Suojahuoneiden katot sortuivat myöhemmin yleisimmin hirsien lahotessa. Suurikokoisimpien suojahuoneiden katot tehtiin yleensä rautapalkkien varaan valetusta betonista. Rauta on tosin useimmissa kohteissa myöhemmin poistettu romumetallin keräämisen yhteydessä, mutta osassa kohteita suojahuoneiden katot ovat tästä huolimatta säilyneet rakenteiden massiivisuuden ansiosta. Säilyneissä suojahuoneissa onkin tavattu jopa puolentoista metrin paksuisia kattoja.^[13]

Linnoitteisiin kuuluneita kallioon louhittuja luolia käytettiin useimmiten ammus- tai muina varastotiloina. Luolien pohjamuoto on useimmiten suorakulmion, ristin tai kaaren muotoinen, ja niissä on yhdestä kahteen sisäänkäyntiä. Eturintaman luolat yhtyvät linnoitteisiin juoksuhaudoin taaempana sijaitsevien ollessa tykkiteiden varrella. Linnoitteiden suurimman varastoluolan pinta-ala oli 1 400 neliömetriä.^[13]

Maalinnoitteiden tuliasemat jakautuvat muotonsa ja rakenteensa perusteella kuuteen eri tyyppiin, joista osa on ollut kattamattomia, osa katettuja. Vuoden 1979 inventoinnissa jäljellä oli enää kahdeksan katettua asemaa muiden alun perin katettujen ollessa sortunut.^[14]

• Tyyppi A: Avoin tai katettu konekivääriasema, pohja neliskulmainen yhden sivun ollessa segmenttikaari. Pinta-ala noin neljä neliömetriä. Aseman syvyys noin 130 tai 60 senttimetriä.^[14]

• Tyyppi B: Avoin tai katettu konekivääriasema, pohja neliskulmainen Koko hyvin vaihteleva. Aseman syvyys A-tyypin luokkaa.^[14]

• Tyyppi C: Avoin tai katettu konekivääriasema, pohja segmenttikaaripäätteinen pitkä suorakulmio. Ei selkää oviaukkoa, pinta-ala neliömetrin luokkaa. Aseman syvyys noin 130 senttimetriä.^[14]

• Tyyppi D: Katettu konekivääriasema, pohja soikio. Pinta-ala noin kaksi neliömetriä, tarkoitettu kahdelle tai kolmelle ampujalle. Koko linnoituksen alueella on säilynyt vain kaksi D-tyypin asemaa.^[14]

• Tyyppi E: Katettu konekivääriasema, tilaa neljälle tai kahdeksalle ampujalle, syvyys 130 senttimetriä. Koko linnoituksen alueella oli vain neljä E-tyypin asemaa, joista kaikki ovat sortuneet.^[14]

• Tyyppi F: Avoin konekivääriasema, tilaa kahdeksasta yhdeksään ampujalle. Koko linnoituksen alueella oli kaksi F-tyypin asemaa, jotka olivat vuoden 1979 inventoinnissa hyväkuntoiset.^[14]

Maarintaman tykkiasemat rakennettiin yleisimmin hirsivahvistetun maavallin taakse, vain muutamissa asemissa käytettiin betonia. Kaikista asemista puuttui selkäsuoja. Tykkiasemat oli rakennettu 2–6 tykille, yleisimpien tykkiasemien ollessa kolme- tai nelitykkisiä. Patterien suojatilat oli sijoitettu rintasuojaan tai kokonaan patterin ulkopuolelle.^[14]

Pääartikkeli: Krepost Sveaborgin merilinnoitteet

Meririntaman linnoitteet rakentuivat Helsingin edustan saarille rakennetuista tykkipattereista, ammus- ja panoskellareista, mittaus- ja tulenjohtotorneista, valonheitinasemista, sekä linnoitteita yhdistävistä kulkureiteistä.

Meririntaman tykkipatterit rakennettiin yksittäin suunniteltuna, ja ne sijoitettiin suorasta suuntaustavastaan johtuen maaston korkeimmille paikoille. Miessaaren ja Rysäkarin asemia lukuun ottamatta asemien suunnittelussa ei otettu huomioon maaston korkeuseroja, jolloin asemat toteutettiin lähes aina muodoltaan säännöllisinä maastosta riippumatta. Ainoa selvästi muista poikkeava patteri on Pihlajasaareen rakennettu hajasijoitettu tykkipatteri, jonka tyyppiset patterit yleistyivät vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen.^[15]

Tykkipatterien ammusvarastot rakennettiin rintavarustuksen alle tukevan rautavahvisteisen betonikaton alle. Ammusvarastoissa oli käsikäyttöiset hissit, joilla ammuksia nostettiin maan päällä oleville tykeille.^[15]

Tykkipatterien läheisyyteen rakennettiin yleensä myös matalia 1–2-kerroksisia betonirakenteisia mittaus- ja tulenjohtotorneja.^[15]

Meririntaman valonheitinasemat koostuivat voima-asemasta, valonheittimen suoja-asemasta, sekä valaisuasemasta. Valonheitin siirrettiin valaisuasemaan suoja-asemastaan sähkökäyttöisellä hissillä, ratakiskoilla tai molempia yhdistelemällä.^[15]

Asemien huoltoa varten saarille rakennettiin laivalaiturit, mukulakivetyt tiet, sekä mahdollisesti kapearaiteinen rautatie. Erikoisena piirteenä meririntaman linnoitteissa oli myös usein niiden yhteyteen rakennettu paikka ikonille.^[15]

Maalinnoituksen puolustus tukeutui jalkaväkeen ja sitä avustavaan tykistöön. Linnoituksen laskettiin vaativan 54 pataljoonaa joukkoja, mutta todellisuudessa sen joukot olivat vajaavahvuiset. Maarintaman joukot koostuivat keskimäärin kolmesta jalkaväkirykmentistä ja yhdestä tykistörykmentistä. Linnoituksen miehistön vaihtuvuus oli suuri meneillään olleiden itärintaman taisteluiden seurauksena. Maarintaman raskaan aseistuksen muodostivat vanhentuneet jäykkälavettiset kuuden tuuman 190 ja 120 puudan piirityskanuunat M/1877, sekä yhdeksän ja yhdentoista tuuman rannikkomörssärit. Linnoituksen uusinta kalustoa edustivat 152 millimetrin Canet-rannikkokanuunat.^[3] Maarintaman ilmatorjuntapattereiden aseistuksena oli puisille, täyden ympyrän kääntyville jalustoille sijoitetut 76 millimetrin kenttätykit.^[11] Maarintaman tykistö yhdistyi saumattomasti meririntamaan ja päinvastoin. Esimerkiksi Miessaaren Canet-patteri kuului läntisen puolustuslohkon tykkiryhmään 10.^[3]

Maarintamalla oli kymmenen patterin (62 tykin) reservi, joka oli sijoitettuna Viikin latokartanon ja Hagalundin parakkivarikoille. Raskaan tykistön vahvuus oli 186 tykkiä kesäkuussa 1916. Maarintamalla oli vuoden 1916 luettelon mukaan kaikkiaan 443 tykkiä.^[3]

• Laaksonen, Lasse (toim.): Ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitukset Helsingissä : suojeluluettelo. Helsinki: Museovirasto, Rakennushistorian osasto, 1980. ISBN 951-9074-49-X
• Lagerstedt, John: Helsinki, Vuosaari, Mustavuori – Ensimmäisen maailmansodan aikaisen tukikohdan linnoitteiden inventointi. Helsinki: Museovirasto/RHO, 2009. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 12.4.2015).
• Laine, Sirkku: Ensimmäisen maailmansodan aikainen maalinnoitus Espoossa. Espoo: Espoon kaupungin tekninen keskus, 1998. ISBN 951-857-352-2
• Laine, Sirkku: Ensimmäisen maailmansodan aikainen maalinnoitus Helsingissä. Helsinki: Helsingin kaupungin rakennusvirasto, 1996. Helsingin rakennusviraston julkaisuja 1996:3. ISBN 951-772-825-5
• Laine, Sirkku: Ensimmäisen maailmansodan aikainen maalinnoitus Helsingissä – Hoito-ohje. Helsinki: Helsingin kaupungin rakennusvirasto, 1996. Helsingin rakennusviraston julkaisuja 1996:4. ISBN 951-772-826-3
• Lagerstedt, John & Laulunmaa, Vesa: Ensimmäisen maailmansodan linnoitusvyöhyke. Helsinki: Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto, 2014. Yleissuunnitteluosaston selvityksiä 2014:32 Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 29.3.2015).

• Manninen, Markus: Viapori: merilinnoitus ensimmäisessä maailmansodassa 1914-1918. Helsinki: Sotamuseo, 2000. ISBN 951-25-1137-1
• Lagerstedt, John: Viaporin maarintama. Retkiopas ensimmäisen maailmansodan linnoitteille. Helsingin, Espoon ja Vantaan kaupunginmuseot, 2014. ISBN 978-952-272-713-8

• Lagerstedt, J. & Saari, M. 2000. Krepost Sveaborg - Helsingin maa- ja merilinnoitus ensimmäisen maailmansodan aikana
• Yle Elävä arkisto: Helsinki linnoitettiin lujasti maailmansotaa varten
• Maahan kaivetut miljoonat. Helsingin ympäristön kesken jääneet venäläisten linnoitustyöt, Hakkapeliitta, 31.03.1931, nro 13-14, s. 18, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot