Harjus

Nimi harjus viittaa lajin korkeaan selkäevään.^[3] Harjus on nimi useissa suomalais-ugrilaisissa kielissä, mikä voi selittää lajilla olleen suurta merkitystä suomensukuisille kansoille vuosituhansien ajan.^[4] Pohjois-Suomessa käytetty muoto harri taas on peräisin skandinaavisista kielistä.^[5]

Harjus kasvaa keskimäärin 25–45 senttimetriä pitkäksi ja 400–800 gramman painoiseksi.^[6] Suurin maailmalla mitattu yksilö on ollut noin neljän kilogramman ja suurin Suomessa 2000-luvulla mitattu yksilö 2,47 kilogramman painoinen.^[4] Laji on ulkonäöltään pitkälti siian mukainen. Kyljet ovat väritykseltään hopeiset tai ruskeat, toisinaan myös violetit tai vihertävät. Kyljet ovat juovikkaat, sillä suomut ovat keskeltä vaaleampia kuin ylä- ja alaosista. Suomut ovat tiiviisti ihossa kiinni. Joillain yksilöillä voi olla myös pieniä tummia täpliä iholla.^[3] Harjuksen pää ja suu ovat suhteellisen pienet. Suupielet kattavat silmien etuosat tai keskivaiheet.^[7]

Lajin näkyvimpiä tunnuspiirteitä on pitkä ja korkea, 17–24 ruotoinen selkäevä. Sen takaosa on korkeampi sukukypsillä ja etenkin suurilla koirailla.^[5] Koiraan purje on suurempi ja värikkäämpi.^[4]

Harjus elää hapekkaissa, kivi- tai sorapohjaisissa joissa tai järvenrannoilla. Virtaavissa vesissä se elää kivien seassa, joissa virtausnopeus on alhaisempi. Järvissä ja Pohjanlahden vähäsuolaisilla alueilla se taas elää kivikkoisilla selkäkareilla ja ranta-alueilla, joissa vesi on jatkuvassa liikkeessä. Lajia tavataan myös rehevöityneissä ja seisovissa vesissä, vaikka ne eivät sovellu lisääntymiseen. Harjus kestää alle neljän promillen suolapitoisuuksia ja eteläisimmät luonnonkannat ovatkin Porin-Merikarvian alueilla.^[3]

Harjus on levinneisyysalue käsittää alueita Euroopan mantereelta sekä Ison-Britannian saarelta. Idässä sitä tavataan Tonava, Volgan, Uraljoesta ja Dnestristä. Pohjois-Euroopassa lajia tavataan paljon Ruotsissa ja Suomessa sekä muutamassa joessa Tanskassa ja Etelä-Norjassa.^[5][7]

Harjus syö paljon selkärangattomia, kuten kotiloita, äyriäisiä sekä vesiperhosten, survaissääskien ja mäkäräisten toukkia. Kesällä suurin osa ravinnosta koostuu vedenpinnalla olevista hyönteisistä varsinkin niiden kuoriutumisen aikoihin. Järvissä elävät yksilöt syövät enemmän pohjaeläimiä, koska niissä on jokiin verrattuna vähemmän pintaravintoa. Harjuksen ravintotottumukset eivät todennäköisesti ole kovin tarkkoja, ja se syö lähes mitä tahansa, joka mahtuu sen suuhun. Harjus on kylmän veden kala, joten se syö ympäri vuoden, mutta enemmän kesäisin. Lajin mahoista on löydetty usein muun muassa kalojen mätimunia, simppuja, ahvenia, mutuja ja erilaisten kalojen poikasia. Saalistavat harjukset ovat tyypillisesti yli 35 senttimetrin pituisia.^[3]

Harjus elää sekä yksin että pienissä parvissa. Järvissä sen elinympäristöä ovat kivikkorannat ja selkäkarit, kun taas joissa hitaammin virtaavilla kivikkoiset alueet, jotka sijaitsevat koskien läheisyydessä. Joissa elävät yksilöt valtaavat itselleen reviirin, jota se puolustaa lajikumppaneita vastaan. Reviirien koko vaihtelee merkittävästi, mutta niiden koko seuraa pitkälti kalan kokoa; isommilla yksilöillä reviiri on isompi.^[3]

Harjus viettää talvet syvällä joissa tai järvissä lähellä kesän elinalueita. Pienten purojen yksilöt poistuvat syksyllä usein suurempiin jokiin talveksi. Laji on talvisaikaan hyvin paikallinen ja palaa pienempiin vesiin keväällä ennen kutua. Ne saattavat siirtyä aiemmin hetkeksi läheiseen järveen, mikäli kevättulva on hyvin voimakasta, minkä jälkeen palata takaisin jokeen.^[3]

Harjus on ainoa Suomen vesistöissä tavattava alkuperäinen lohikala, joka on kevätkutuinen.^[3] Laji saavuttaa sukukypsyyden 3–6 vuotiaana,^[6] noin 27–33 senttimetrin pituisena.^[8] Kutu käynnistyy nopeasti jäiden sulamisen jälkeen touko-kesäkuussa, kun vesi on noin 4–8 asteista. Ne voivat siirtyä kutemaan järvien ja Pohjanlahtien murtovesistä myös jokiin. Lisääntyviä harjuskantoja tavataan lisäksi osittain järven- ja merenrannikon kivikkorannoilla ja selkäkarikoilla.^[3]

Ennen kutua koiraat valtaavat muutaman neliömetrin kutureviirin, jota ne puolustavat muita koiraita vastaan. Ne kuitenkin muuttavat käytöksensä ja aloittavat kosintamenot, kun lisääntymisvalmis naaras saapuu alueelle. Kivikkoisilla pohjilla reviirit ovat pienempiä verrattuna avoimiin alueisiin, koska naapurireviiriä hallitsevaa koirasta ei haluta havaita. Joissa kutupaikat ovat usein alueella, jossa virtausnopeus on yli 40 senttimetriä sekunnissa. Kudun alueella on 2–10 senttimetrin paksuisia kiviä. Suojana voi olla esimerkiksi kiviä tai puunjuuria, muttei kasvillisuutta.^[8]

Lisääntyminen tapahtuu yleensä iltapäivällä tai illalla. Naaras kaivaa pyrstöllään muutaman senttimetrin syvyisen kutukuopan osalle mädistä. Sitten koiras ajaa naaraan pois alueelta ja jatkaa reviirin vartiointia. Naaras voi lisääntyä myös toisen koiraan kanssa, jos mätiä jäi kudusta jäljelle. Puolikiloisessa naaraassa on keskimäärin 4 000 ja kaksi kertaa painavammassa 15 000 mätimunaa, jotka ovat halkaisijaltaan 2,5–3,5 millimetriä. Mädinkehitys kestää hieman alle kuukauden.^[8]

Harjuspoikaset saavuttavat 10 senttimetrin pituuden syksyyn mennessä. Laji voi kasvaa Keski-Suomessa 40 senttimetrin pituiseksi neljässä vuodessa, mutta Lapissa kala saavuttaa vastaavan pituuden vasta kymmenessä vuodessa. Koiraat kasvavat hieman naaraita nopeammin.^[9]

Harjus on suhteellisen lyhytikäinen kala.^[3] Se elää Keski-Euroopassa yleensä vain 5–7 vuotiaaksi. Ruotsissa ollaan havaittu 10-vuotias, Sloveniassa 13-vuotias ja Saksassa 14-vuotias yksilö. Suomen vanhin yksilö oli iältään 16-vuotias Enontekiön Kivijärveltä.^[9]

Harjus on suosittua etenkin perhokalastuksessa, sillä se on siiman päässä vikkeläliikkeinen ja sinnikäs vastustaja. Lajia kalastetaan eniten pintaperhoilla, mutta myös lippauistimilla, jigeillä ja osittain verkoilla. Aiemmin käytettiin myös harrilautoja, mutta ne ovat myöhemmin lähes kadonneet. Lisäksi erityisesti kutuvaelluksella olleita kaloja tavoitelleet menetelmät lippoaminen ja nuottakalastus ovat lähes poistuneet käytöstä. Harjusta pilkitään talvisin pienissä määrin.^[4]

Harjuksen liha on maukasta ja siian lihaa kiinteämpää. Liha on kuitenkin huonosti säilyvää. Harjusta voi muun muassa paistaa, savustaa tai valmistaa graavikalaksi. Myös kalakeitto on suosittu ruoka.^[4] Mariharjus on kokonaan rauhoitettu.^[10]

• Yrjölä, Sakke & Lehtonen, Hannu & Nyberg, Kari: Suomen kalat. Kustannusosakeyhtiö Nemo, 2015. ISBN 978-952-240-278-3
• Lehtonen, Hannu & Varjo, Markku: Suomen kalat - lajiopas. Readme.fi, 2021. ISBN 978-952-373-192-9
• Koli, Lauri: Suomen kalat. WSOY, 1990. ISBN 951-0-16337-6

• Laji.fi: Harjus (Thymallus thymallus)
• Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseura ry (SKES): Harjus (Thymallus thymallus)
• RKTL Kala-atlas: Harjus (Arkistoitu – Internet Archive)
• Luontoportti: Harjus (Thymallus thymallus)
• ITIS: Thymallus thymallus (englanniksi)
• Thymallus thymallus (peilipalvelin) FishBase. Froese, R. & Pauly, D. (toim.). (englanniksi)