Henrik Gabriel Porthan

H. G. Porthan oli sukujuuriltaan karjalainen. Hänen isänsä puolelta suku johti viipurilaiseen kauppiaaseen Kustaa Purtaseen, jonka poika oli päässyt pappisuralle ja vaihtanut nimensä asianmukaisesti hienompana pidetyksi Porthaniksi. Isä toimi kirkkoherrana Viitasaarella, jossa Henrik Gabriel syntyi 1739. Isä sairastui mieleltään Henrik Gabrielin ollessa viiden, ja tämä päätyi enonsa, Kruunupyyn kirkkoherran Gustaf (Kustaa) Jusleniuksen huollettavaksi. Gustaf Juslenius oli ensimmäisen fennofiilin Daniel Jusleniuksen poika, ja Porthan sai häneltä vaikutteita kansallisiin harrastuksiinsa. Toinen Porthanin suomalais-isänmaallisuuteen vaikuttanut hahmo oli piispa K. F. Mennander. Porthanin ajattelun ohjenuorana olivat kuitenkin ennen muuta valistusfilosofian empiiriset ja rationaaliset menetelmät.^[4]

Porthan aloitti opiskelut 15-vuotiaana Turussa ja valmistui maisteriksi vuonna 1760. Tämän jälkeen Porthan toimi palkattomana kaunopuheisuuden dosenttina ja yksityisopettajana. Vuonna 1770 Porthan perusti yhdessä serkkunsa Pietari Jusleenin ja C. F. Fredenheimin kanssa Aurora-seuran. Seuraan liittyi Porthanin nimenomaisesta pyynnöstä muun muassa Kokkolan silloinen kirkkoherra Anders Chydenius, piispa Karl Fredrik Mennander ja muita merkkihenkilöitä.

Kirjeessään Anders Chydeniukselle 6. lokakuuta 1770 Porthan hahmotteli seuran aikeita ja pyrkimyksiä seuraavasti:

”Täällä Turussa on perustettu seura, jonka tarkoituksena on vaalia ja levittää keskuuteemme ennen kaikkea kaunokirjallisuuden harrastusta. Seura on myös pättänyt maanmiestensä luettavaksi julkaista viikkolehteä, joka tulee sisältämään sekä uutisia Turusta ja muilta Suomen paikkakunnilta että kirjoituksia maan historiasta, maantieteestä, kielestä jne. Samaten siihen tulee kuvauksia kaikensäätyisten huomattavien maanmiestemme elämästä, tietoja Suomen koulujen tilasta, lyhyitä selostuksia ja tietoa taloudellisista asioista, katsauksia maan ja kaupunkien elinoloihin ja liikenteeseen ym. – – Seura ei voi saavuttaa päämääriään, elleivät sitä tue eri puolilla Suomea asuvat taitavat ja kunnioitettavat henkilöt. Sen vuoksi on päätetty ottaa joukko poissa olevia jäseniä. Tällöin on seuran piirissä erikoisesti muistettu herra Kirkkoherran tunnetusti laajat tiedot ja isänmaallinen ajatustapa.”

Osana toimintaansa seura alkoi näin melko koruttomasti julkaista Suomen ensimmäistä sanomalehteä, Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo, vuonna 1771. Lehti perustettiin alun pitäen edellä mainitun sisällön ohella myös yleisen tieteellisen ja akateemisen sivistyksen laajempaa julkaisemista varten. Lehti ilmestyi 1771–1778 ja 1782–1785 ja jatkui sen jälkeen nimellä Åbo Tidningar. Kirjoitustensa monipuolisuuden ja laadukkaan tason johdosta lehti oli oloissamme ainutlaatuisen merkittävä. Lehteen kirjoittivat Porthanin lisäksi muun muassa Calonius, J. J. Tengström ja F. M. Franzén.

Vuonna 1772 Porthan nimitettiin Turun akatemian kirjastonhoitajaksi. Hän kartutti yliopiston kirjavarastoa etenkin vanhoilla suomalaisilla teoksilla, mikä merkitsi Suomen kansalliskirjaston alkua. Vuonna 1777 Porthan nimitettiin kaunopuheisuuden professoriksi; virkaa oli hakenut myös Gabriel Tidgren. Porthanin luennot olivat tavattoman suosittuja, ja hän herätti oppilaissaan suurta ihailua. Paitsi Cicerosta ja Horatiuksesta hän luennoi myös monista muista aiheista: Hugo Grotiuksen ja edelleen Samuel Pufendorfin kehittämästä luonnonoikeudellisesta filosofiasta, oppihistoriasta ja jopa arkkitehtuurista. Julkiset luentonsa hän piti latinaksi, yksityiset ruotsiksi.^[3] Porthan matkusteli paljon Suomessa, ja vuonna 1779 hän teki matkan Saksaan ja tapasi sikäläisiä oppineita.

Porthan oli hyvin kiinnostunut Suomen kansallisesta menneisyydestä. Hän oli omaksunut uuden lähdekriittisen menetelmän. Siksi hän tyrmäsi monet aiemmat teoriat epätieteellisinä, esimerkiksi näkemykset suomen ja heprean sukulaisuudesta, joita muun muassa Daniel Juslenius oli esittänyt. Porthan tutki suomalaista kansanrunoutta ja historiallisia kysymyksiä, kuten Paavali Juusteinin piispainkronikkaa ja pirkkalaisia. Porthania onkin sanottu "Suomen historian isäksi". Tämän uuden, empiirisellä pohjalla alkaneen kansallisen tutkimustyön seurauksena alkoivat väitöskirjat nyt, romantiikan ajan kynnyksellä, käsitellä oman maan historiaa, kansanperinnettä, kansanrunoutta ja suomen kieltä. Suomen kielen arvostuksestaan huolimatta Porthan ei nähnyt ongelmaa siinä, että Suomessa käytettiin kahta muutakin kieltä (ruotsia ja latinaa), eikä vastustanut esimerkiksi sosiaaliseen nousuun liittynyttä kielenvaihtoa ruotsiin vaan ainoastaan ruotsin kielen levittämistä pakolla.^[5]

Porthanin merkityksen vuoksi aikakautta on sanottu ”Porthanin ajaksi”. Hänen perintönsä vaikutti suuresti 1800-luvun alun kansallisen kulttuurin nousuun, esimerkiksi Turun romantiikkaan.

Vuosina 1766–1778 Porthanilta oli ilmestynyt viisiosainen väitöskirja De Poesi Fennica (Suomalaisesta runoudesta), joka perustui hänen lukuisilla keräys- ja tutkimusmatkoillaan muistiin merkitsemiinsä kansanrunoesityksiin sekä hänen tietoihinsa muun muassa antiikin runoudesta. Porthanin tutkimus oli uraauurtava myös uudenaikaisen metodinsa vuoksi. Runonäytteitä esittämällä hän selvitteli ja eritteli kansanrunoutemme muotoja ja lainalaisuuksia. Teoksessa onnistuttiin ensimmäisen kerran selittämään muun muassa kalevalainen runomitta.

Vuonna 1779 tekemällään ulkomaanmatkalla Porthan tutustui Saksan tieteelliseen elämään ja uusiin eurooppalaisiin hengenvirtauksiin. Kohdistaessaan huomionsa tämän jälkeen uudelleen oman maansa ja kansansa sivistyshistoriaan Porthan teki useammallakin eri alalla perustavanlaatuista tieteellistä esityötä. Hän selvitti muinaissuomalaisten alkuperää, tutki suomalaisten muinaisia uskomuksia (De superstitione veterum Fennorum theoretica et practica, 1782), suomalaisten loitsutaitoa (De fama magiae Fennis attributa, 1789), suomalais-ugrilaisia kieliä, sananlaskuja, murteita ym.

Porthanin pääteoksena on pidetty vuosina 1784–1800 ilmestynyttä laajaa, 56-osaista selvitystä Paavali Juusteinin piispainkronikasta (M. Pauli Juusten Chronicon Episcoporum Finlandensium). Aikaisemmissa teoksissaan hän oli luonut kuvan suomalaisten sivistyksen tilasta pakanuuden ajan lopulla; tällä teoksella, joka sisälsi alkuteosta monin verroin laajemmat selitysosiot, Porthan valotti onnistuneesti myös Suomen keskiaikaa.

Porthan oli ärsyyntynyt edeltäjiensä, goottilaisten historiankirjoittajien, mielikuvituksellisista tutkimustuloksista ja olemattomasta lähdekritiikistä. Goottilaisen perinteen mukaisesti kirjoittaneet puhuivat avoimesti luottamuksestaan todennäköisyyteen, "probabilitas", ja käyttivät sitä historiallisena metodina huomattavalla vapaudella. Todennäköisyyskäsitys joutui kuitenkin vastatusten absoluutin totuuden kanssa kartesiolaisen vallankumouksen ja rationalismin myötä. Suomessa tätä uutta suuntausta tuli ensimmäisenä edustamaan Porthan.

Porthan esitti tutkimustaan ohjaavat periaatteet väitöskirjassaan "Historiallisesta skeptisismistä", jota pidetään ensimmäisenä Suomessa ilmestyneenä historian metodioppina. Se oli suunnattu ennen kaikkea ylioppilaille, joita Porthan opasti luennoitsijana ja professorina.

Porthanin kriittisyyden tunnuksena oli "sobria dubitatio", järkevä epäily. Se tarkoitti käytännössä uutteraa vaivannäköä, materiaalin hankkimista ja eri teosten tietojen vertailua. Keskeistä oli lähteiden runsaus, dokumentointi ja tallentaminen. Porthan ammensi matemaattis-tilastollisista tutkimusmenetelmistä, jotka esiteltiin 1700-luvulla uutuuksina. Niiden yhteisenä nimittäjänä oli intohimo laskea, luetella, taulukoida ja rekisteröidä. Väestölaskennasta esimerkiksi innostuttiin, koska ajateltiin, että valtakunnan mahti on suorassa suhteessa sen väestömäärään. Maan pitkän historian toteen näyttämiseksi taas alettiin keräillä muinaismuistoja. Niihin laskettiin kaikki maan luonnonoloja, hallintoa, taloutta ja väestön kuvausta valaiseva aineisto. Mitä enemmän materiaalia löydettiin, sitä kunniakkaampana maa sai pitää muinaisuuttaan.

Laskenta ja tallennus tulivat myös historiankirjoitukseen. Ruotsin historiaa kirjoittanut Anders Botin korosti lähteiden määrää laadun takeena ja vannotti käyttämään vähintään kahta yhtäpitävää lähdettä. Hänen kollegansa Jonas Hallenberg taas vyörytti esiin mahdollisimman monia arkistolähteitä tallentamisfunktiossa. Porthanin piispainkronikan selityksissä yhdistyvät molemmat suuntaukset, joista hän on saanut myös maineensa lähdekriittisenä ja nykyajan historiankirjoituksen vaateet täyttävänä tutkijana. Porthan ei kuitenkaan ollut vapaa edeltäjiensä perinnöstä, vaan käytännössä hän johti tutkimustuloksensa todennäköisyyspäätelmin. Asiat joko tuntuivat todennäköisiltä tai ainakaan ne eivät olleet epätodennäköisiä. Näin kriittisyyttä jäi edustamaan lähinnä aiemmin sanotun dokumentointi.^[7]

• Henrik Gabriel Porthanin patsas
• Suomi-kuva
• Porthania
• 2333 Porthan

• Tommila, Päiviö: Suomen historiankirjoitus: Tutkimuksen historia. Porvoo: WSOY, 1989. ISBN 951-0-15304-4
• Kannisto, Päivi: Suolatut säkeet: Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen. (Diss) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997. ISBN 951-717-947-2 Teoksen verkkoversio.

• Porthan, Henrik Gabriel: Valitut teokset. (Kääntänyt, esipuheen ja johdannon kirjoittanut Iiro Kajanto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 373) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1982. ISBN 951-717-260-5

• Henrik Gabriel Porthan. 375 humanistia 15.2.2015. Helsingin yliopisto.
• Porthan, Henrik Gabriel hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)