Deutsche Arbeitsfront

Toukokuun 2. päivänä vuonna 1933, pian sen jälkeen kun kansallissosialistinen puolue oli noussut valtaan, natsit miehittivät ammattiliittojen toimipisteet kaikkialla maassa. Ammattiyhdistysliikkeen varat takavarikoitiin, johtajat pidätettiin ja monet vietiin keskitysleireille.^[1] Ammattiliitot ja työläisjärjestöt julistettiin laittomiksi. Niiden tilalle natsihallinto perusti 10. toukokuuta 1933 Saksan Työrintaman ainoaksi työjärjestöksi valtakunnassa. Järjestön tehtävänä oli poliittisen vakauden ja työmarkkinarauhan takaaminen. Ammattiliittojen mittava omaisuus — muun muassa kaksi pankkia sekä lukuisia oppilaitoksia ja lepokoteja — siirrettiin suoraan Työrintamalle.^[2]

Tammikuussa 1934 voimaan tullut laki kansallisen työn sääntelystä määritti palkkatyön valtion palvelukseksi, sekä työnantajat että työntekijät toimivat valtion hyväksi. Kollektiiviset sopimukset kiellettiin, työnantajien oikeuksia päättää palkoista ja työehdoista lisättiin. Kaikkien työtätekevien oli kuuluttava Työrintamaan; työntekijöiden, toimihenkilöiden, työnantajien ja ammatinharjoittajien. Työn saanti Saksan hallitsemalla alueella ilman jäsenyyttä oli käytännössä mahdotonta. Työpaikoille perustettiin työntekijöiden luottamusneuvostoja, joiden jäsenet valitsi työnantaja yhdessä Työrintaman kanssa. Luottamusneuvosto hyväksyi työnantajan menettelyt ja palkkapäätökset, tai siirsi päätökset natsihallinnon asettamille virkamiehille, "työn luottamusmiehille", saks. Treuhändler der Arbeit. Lakko-oikeutta ei ollut. Toisaalta työntekijöiden etuja parannettiin; määriteltiin osittainen irtisanomissuoja ja säännöllinen työaika taukoineen.^[2][1]

Verraten korkean Työrintaman jäsenmaksun suuruus porrastettiin tulojen mukaan; maksu vaihteli 15 pfennigin ja 3 Reichsmarkin välillä.^selvennä Ammattiliitoilta takavarikoidun omaisuuden ja runsaiden jäsenmaksujen lisäksi järjestö sai varoja erilaisista vakuutusmaksuista ja osan talviapu-keräyksen tuotoista.^[3]

Lokakuussa 1934 DAF liitettiin virallisesti osaksi kansallissosialistista puoluetta.

Työrintaman kaksi pääosaa olivat Kansallissosialistinen työläisjärjestö, saks. Nationalsozialistische Betriebszellenorganisation ja Kansallissosialistinen kauppa- ja teollisuusjärjestö, saks. Nationalsozialistische Handels- und Gewerbeorganisation. Työrintamaan perustettiin useita erilaisia alaosastoja, muun muassa:

• Kraft durch Freude (KdF) Voimaa ilosta, työläisten virkistystoiminnan järjestö
• Schönheit der Arbeit (SdA) Työn kauneus, pyrkimyksenä parantaa työolosuhteita työpaikoilla. Järjestö esimerkiksi tarkkaili työtilojen siisteyttä, rakensi uutta työtilaa, pesutiloja ja kanttiineja ja paransi työpaikkojen ilmastointia. SdA myös kohensi tehdaslaitosten ulkoasua vähemmän luotaantyöntäväksi.^[3]
• Reichsarbeitsdienst (RAD) Valtakunnan työnvälityspalvelu, ohjasi vapaata työvoimaa erilaisiin hankkeisiin.

Työrintaman organisaation pienin yksikkö oli block, joka muodostettiin 15 jäsenestä ja jonka esimiehenä toimi blockwalter. Kahdesta kuuteen blockia muodosti zellenin, jota johti zellenwalter. Jokaisessa yli kymmenen hengen työpaikassa oli erityinen Betriebsgemeinschaft, jota johti Betriebsführer Betriebswalterin valvonnassa. Ne työpaikat, joissa oli alle kymmenen työntekijää, ryhmittyivät samalla kadulla sijainneiden työpaikkojen kanssa keskenään. Nämä osastot ja yksittäiset jäsenet kuuluivat paikalliseen natsipuolueen muodostamaan Ortsgruppeen. Tätä suuremmat yksiköt olivat NSDAP Kreis, DAF Kreis, Gau ja DAF Bezirke.

• Burleigh, Michael: Kolmas valtakunta Uusi historia. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-28721-0
• Hyytiä, Osmo: Suomi ja Hitlerin Saksa 1933—1939. Helsinki: Minerva Kustannus Oy. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
• Shirer, William L.: Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho I. Helsinki: Gummerus, 2011. ISBN 978-951-20-6633-9

• Feldgrau - DAF